Treeni ja elämäpäivitys

Olen päivitellyt blogia vähiten mitä ikinä, sillä joulukuu on ehkä kiireisin aika vuodesta. Aikaani on vienyt  lasten synttärit ja joulun haasteet eikä näin joulunakaan ole töistä vapaapäiviä kuin yksi; tänään.  Tämän vuoksi sitä joulua ei edes oikein ollutkaan, jouluaatto töissäni terveyskeskuksen vuodeosastolla ei nyt ollut mitenkään ihmeellinen. Lenkkikelit on olleet vuosisadan surkeimmat, joten vesisateen rämistäessä ränniä ei vaan naurata. Joten mitään "tehtiin pitkiä lenkkejä"-hehkutuksiakaan ei ole nyt luvassa.

Aron saanut elellä aika rennosti. Ja se näkyy Aronissa kyllä posiivisella tavalla. Sen mieli on rento, se venyttelee itse takajalkojaan vaikka kuinka pitkälle. Lenkillä se saa mennä vapaana ja ollaan kerran päivässä käyty tunnin metsälenkillä. Sen agilitytauko päättyy ensi viikolla ja odotan niin kovasti sitä. Toki tulee mieleen, että kannattaako aloittaa ollenkaan ;-)

 Pikku-hiljaa treenien pariin päivä oli viime viikolla kun käytiin tekemässä tallilla erilaisia haastetunnareita. Ensimmäistä kertaa moniin viikkoihin viritin Aronin 4 esteen perushyppysarjan eteen. Hyvin hyppeli sarjan kahteen kertaan. Sitten lähetys tunnaririville erikseen, joka onnistui ja Aron toi oikean kapulan. Lopulta hyppysarja, jonka päässä oli tunnarit, oikea kapula tuli. 

Sitten sama puomin kanssa. Lähetin ensin Aronin puomille, jonka päässä oli vain yksi tunnari. Sellainen puominouto. Kun tämä onnistui lisättiin kokonainen rivi kapuloita. Ensimmäisellä kertaa Aron lankesi väärään kapulaan, meni vähän agilitymoodilla sinne kapuloille. Uusinnalla ei enää mokannut vaan teki elämänsä parhaan tunnarin. Sellaisen, missä koira aloittaa toisesta päästä tarkistamaan kapuloita ja heti kun nenä osuu oman kohdalle poimii sen. Jes miten hyvin.

Tämän viikon maanantaina oltiin tavoitteellisten tokoissa mukana ja sielläkin tehtiin erilaisia haastetunnareita. Vieraista kapuloista oli rakenneltu hirsitaloja ja talojen ympärillä oli riputeltu kapuloita. Se oma oli siellä jossakin ja Aron sen sieltä löysi. Kun se oma oli yhden hirsitalon päällä, se meni liian vaikeaksi. Aron tuuppasi nenällä hirsitaloa, joka kaatui ja se oma jäi sinne alle. Tässä kohtaa Aron sortui väärään. Harjoitellaan tälläistä vielä myöhemmin. Tokossa ylipäätään tavoite on siinä mielentilan hallinnassa ja tunnarit on oiva juttu sen tueksi.

Ensi vuodesta tulee luultavasti kovin erilainen kuin pitkiin aikoihin. Pääsin opiskelemaan työn ohella sairaanhoitajaksi ja siinä sitä sitten onkin. Koulupäiviä on kolme joka toinen viikko noin keskimäärin. Kun pyydän töistä vapaapäivät koulupäivien kohdalle keskelle viikkoa tietää se takuuvarmasti viikonlopuksi työvuoroja. Vapaapäiviä töistä tai kouluhommista ei olekaan sitten kun vasta kesälomalla. Ja agilitykisoja on siis vaikea suunnitella alkuvuoteen vaikka mieli niin tekisikin. Mutta aikansa kutakin. Palkinnoksi opiskeluista lupasin itselleni bordercollien pennun. Valmistujaislahjaksi siis. Joten motivaatio opiskella työn ohella on kyllä huipussaan. Haaveilen pitkäjalkaisesta bordercolliesta, joten sellainen laitetaan tilaukseen 3.5 vuoden päähän :-)

Messari roudarin silmin

Joulukuun odotetuin juttu: messukeskuksen näyttely.

Perjantaina startattiin matkaan Petran kanssa hyppäämällä Annan kyytiin. Näyttelykoirina olivat Ray ja siskonsa Minttu. Minun roolini oli olla roudari ja henkilökohtainen kannustaja Petralle ja Annalle.

Matkalla pysähdyttiin eväitä ostamaan ja lopulta oltiin perillä viikonlopun yömajapaikassa Helsingin kruunuhaassa. Iltalenkki menikin ihmettellessä asfaltin peittämää Helsinkiä, kaunista mutta niin outoa. Meillä kun metsään pääsee oikeestaan mistä vaan, oli niin kummallista, että kaupunkilaiskoirat kulkee lenkkinsä asfaltilla.

Iltaa vietimme kahden koiran kylvetyksellä ja tehofööni hurrasi koiria kuivaksi. Onneksi Annalla on sellainen supermylly. Raystä irtosi niin paljon karvaa, että jäikö siihen näyttelyä varten enää yhtäkään....

Seuraavana aamuna syötiin rauhassa aamupalaa ja sitten kohti messukeskusta. Todettiin, että helpointa on hypätä ratikan kyytiin ja sillä ajella messukeskuksen eteen, joten niin siinä odoteltiin ratikkaa ja kun nykyaikaisia oltiin, maksettiin kyyti etukäteen kännykällä.

Japaninpystykorvia oli ilmoittautunut junioriluokan uroksiin jopa 8 kpl, joten kylläpä Petraa jännitti hetkeä ennen. Tilanteeseen lisämausteen toi se, että olin laittanut väärän numerolapun Petran käsivarteen ja siinä vielä sählättiin sen kanssa. Itse kehä-esiintyminen meni Petralta ja Rayltä hienosti ja hymyilevä tuomari Kirsti Louhi antoi Raylle hyvän arvostelun:

hyväntyyppinen, selvän sukupuolileiman oleva uros, jolla hyvä pää. Oikea purenta. Hyvä kaula ja ylälinja,hyvä rintakehän muoto, tasapainoiset kulmaukset, hyvin asettunut häntä. Liikkuu yhdensuuntaisesti. Esiintyy ja esitetään erinomaisesti.

Eri Juk2

Voitto oli niin lähellä, mutta kannustin Petraa, että pelkkä Erin saaminen on jo voitto itsessään juuri 9 kk täyttäneellä koiralla ja 11- vuotiaalla esittäjällä. 

Näyttelykierroksen jälkeen kierreltiin tekemässä ostoksia ja keräämällä ilmaisnäytteitä. Haikailin dobo-pallon perään ja hypistelin vetovaljaita. Kummatkin jäi ostamatta, olispa enemmän tiliä!

Illan kohokohta oli kennel Agrariumin piknic. Kyseisen kennelin samojedin koirat ovat olleet tänä vuonna todella menestyneitä ja Rayn kasvattaja Susku kannusti meidät kaikki tuomaan nyyttäri idealla herkkuja pöytään. Ja useampi pöytä ihan notkui herkuista. Susku muisti vuoden ryhmävoittajia kauniilla tauluilla ja kilistettiin kuohuvaa. Ihan mahtavaa olla mukana!

Kuvassa Susku ja herkkupöydät

Vatsa täynnä siirryttiin seuraamaan maajoukkuekarsintojen tokoja. Ray ei ollut niin kiinnostunut suorittavista koirista kuin me ihmiset. Messuolosuhteet ja liukas alusta asettivat monelle koirakolle haasteensa. 

 Iltamyöhällä ajeltiin ratikalla takaisin majapaikkaan, pestiin päivän aikana likaantuneita tassuja ja käytiin nukkumaan ajoissa.

Seuraavana aamuna toinen lähtö kohti messukeskusta. Tänäänkin Ray sai hyvän arvostelun kreikkalaiselta tuomarilta Nikos Vazakaalta:

typical head and expression, correct ears ja eyes, nice neck.well developed body. Nice bones and angualations, typical tail, moves well.

Eri Juk 3

Petra esitti Rayn niin hyvin, että paremmin ei enää olisi voinut Raytä seisottaa. Moni kävikin ennen kehää jo kehumassa Petraa ja Raytä; olivat jääneet edellisenä päivänä monen mieleen.

Hyvä mieli kehän jälkeen

Ja taas käytiin tekemässä ostoksia. Nyt oli kotiin jääneille tulossa hyvät tuliaiset. Ilmaisnäytteistä saatiin varmaan puoleksi vuodeksi lenkkinamit taskuun, muutamat lelut, hihnat ja Ray sai vielä uuden pedinkin. Oli siinä kyllä pakkaamista, että saatiin kaikki mahtumaan autoon. 

Kotimatkalla ajettiin vielä porukalla Jumboon syömään, oli niin kivaa vaihtaa kuulumisia Karoliinankin kanssa ( Rayn siskon Nalan omistaja).

Kiitos Annalle kaikesta, meillä oli kyllä taas kerran sangen mukavaa! Kiitos Susku ja kennel Agrarium kauniista Ray-japsista, joka on tuonut iloa meidän perheeseen ihan valtavasti. 

Ylä ja alamäkiä

Voi meidän elämää, no tämä blogikin kertoo yrityksistä ja erehdyksistä, mitä sitä kainostelemaan.

Viime osteopaattireissun jälkeen aloin noudattaa tunnollisesti saamiamme ohjeita. Eli hidasta liikkumista. Aron kytkettynä käveltiin Kirkkoharjun nousevia ja laskevia rinteitä. Välipäivinä käytiin ravilenkeillä, missä Aron ei saanut vetää vaan sen piti mennä mun vauhtia. Oma kunto alkoi nousta ihan huikeesti ja lopulta pystyin hölköttelemään Aronin kanssa yli tunnin tasaista vauhtia kuolematta. Muutamana päivänä käytiin kiipeämässä soramontulla mäkiä. Koko ajan vahdin, että mennään hitaasti ja oli se kyllä aikas ärsyttävää. Lähes koko elämme suurin ilo on käydä pitkillä metsälenkeillä, joissa tuulettuu niin koirien kuin ohjaajan pää. Se koiran vapaanaliikkuminen on ollut niin iso ilo. Tiesin kuitenkin, että Aronin hyväksi tämä on, vaikka systeemi ärsytti ja tuntui oudolta. Niiden syvien sisäisten lihasten hyväksi olin kuitenkin valmis hetkellisesti panostamaan.

Tokoa käytiin treenaamassa maanantaisin, mutta muuten tehtiin vaan jotakin ihan pientä piiperrystä kotona. Kaukokäskyjä, jumppaa, tunnarikapulan pitoa. Ei mitään suurta eikä rasittavaa. 

Siksi mentiinkin hyvillä fiiliksillä fyssari-Elinan luokse. Mutta mitä ihmettä, Aron oli selästään jumissa. Elina kannusti jatkamaan agilitytöntä elämää ja kuvauttamaan koiran ensi vuoden puolella, jos ei rennomman elämän myötä tilanne helpota. Ja tämä jäikin vaivaamaan; Aronin selkää ei ole kuvattu. Sitähän se osteopaattikin ensimmäisenä kysyi. Mitä jos siellä selässä on joku sairaus, vaikka Spondyloosi, mikä jumittaa selkälihaksia. Mitä enemmän luin aiheesta tietoa, sitä suuremmassa tuskassa olin. Spondyloosi kun voi tulla liian suuresta rasituksesta nuorena. Ja kun mielikuvitus lähtee laukkaamaan, se lähtee käsistä. Oman mielenrauhan saamiseksi varasin Aronille kuvaus ajan Univetista ja tiesin myös jo lääkärin, keneltä mielipiteen asiasta halusin. Sitä aikaa odottaessa luovuin jo kaikesta. Toivoin vain, että jos selästä löytyy jotakin, niin saataisiin edes nauttia ihan tavallisesta koiran elämästä. En pystyisi treenaamaan Aronilla yhtään ellen tietäisi onko se kunnossa. Ei muuta kuin kohti Univettiä astianpesukoneeseen säästetyillä rahoilla ;-).

Aron kuvattiin joka suunnasta ja ne minuutit oli pitkiä kun mietin, että oliko kaikki nyt sitten tässä. Ja mikä helpotus kun juttelin lääkärin kanssa kuvista. Aronin lonkat olivat juuri niin A:n lonkat kuin kaksi vuotta sitten. Sen selkäranka oli suora, sen lanneranka oli normaali ja ns. Spondyloosikuvassakaan ei näkynyt mitään sairauteen viittaavaa. Aron ei myöskään ollut lääkärin käsittelyssä millään tavalla kipeä, vaan laukkasi sinne vastaanotolle iloisena. Lääkärin mukaan mitään kipu/ tulehduslääkettä ei tarvita, ilmeisesti fyssarin käsittelyn jälkeen selän jumitus oli jo lähtenyt helpottamaan. Juteltiin lääkärin kanssa, että äkillinen totaalinen liikunnan muutos oli varmastikin jumittanut selkää lisää ja liikunta koira kytkettynä ei ole Aronille paras juttu. Vapaana liikkuessaan se pystyy paremmin rentouttamaan selkänsä. Joten ohjeeksi vapaana metsässä liikkumista ja treenitaukoa vielä pari viikkoa. Sitten taas hissun kissun treenien pariin. Huh miten helpottavaa!!

Jatkossa yritän entistä tarkemmin suunnitella elämämme niin, että Aronille jää enemmän palautumisaikaa. Vaikka 4 treeniviikon jälkeen aina viides täysin treenitön/ kisaton viikko. Fyssarikäynnit säännöllisiksi, syksyllä väli taas turhan pitkäksi venähti. Ja sellaista normaalin järjen liikuntaa, koira on luotu liikkumaan, sanoi lääkäri. Tekee jo hirveesti mieli agilitytreeneihin! Ja hyppytekniikkatreeneihin ja vaikka mihin, mutta ollaan nyt rennosti.

Saa nähdä vaan miten ensi vuosi meneekään. Pääsin kouluun, tavoitteena työn ohella sairaanhoitajaksi. Ei mikään helppo nakki ja varsinkin kun mun vapaapäivät kasaantuu niin, että pääsen töistä kouluun. Tietää siis aina viikonlopuiksi töitä, että saa arkipäiviä vapaaksi. Illat tehdään tehtäviä tai luetaan tentteihin, joten 24 tuntia vuorokaudessa pitää suunnitella mahdollisimman tarkasti.

Tänään meillä oli kuitenkin mielenkiintoinen päivä. Turun tyttö Win oli juoksuissaan 11.päivän kohdalla ja astuttamisen ajankohta oli käsillä. Suunniteltiin Paulan kanssa, että tavataan Ideaparkin pelloilla ja antaa siinä koirien tehdä soidinmenojansa. Jos homma ei etene, lähtisi Aron winin luokse yökylään ja pakkasinkin jo Aronin yökyläkamppeet valmiiksi. Ensin pariskunta piti hauskaa siinä pellolla. Yritystä oli puolin ja toisin, mutta joku kunnon kipinä puuttyi. Laitettiin koirat hetkeksi autoihin, käytiin Ideaparkisaa sopalla ja pikku tauon jälkeen uusi yritys. Oltiin jo sitä mieltä, että Aron lähtee kohti Turkua kunnes se sitten tapahtui. Aron otti ihan eri ilmeellä Winistä kiinni ja pisti menemään. Yhtään ei kainostellut vaikka olin siinä vieressä. Hetken päästä Paula piti Winistä kiinni ja minä Aronista. Koirat olivat selvästi nalkissa ja Win uikutti. Siinä sitten ihmeteltiin kaikki pienessä sumpussa, että mitäs nyt tehdään. Kehuttiin Aronia ja rauhoiteltiin Winiä. Lopulta Aron teki aloitteen ja irroittautui Winistä. Oli se kyllä melkoisen hassua. 

Win ja Paula lähtivät sitten kotiin ja tapaamme uudestaan torstaina. Mielenkiintoisia hetkiä on vielä luvassa :-)

Perjantaina suuntaamme Rayn, Petran, Annan ja Mintun kanssa kohti messaria. Luvassa japaninpystykorvan laittoa, koiria, ostoksia, ystäviä ja tuttuja, tokon seuraamista jne. Niin kivaa! Paimenpojat jää kotiin ja edessä oikein innosta viikonloppu.

Jälkikauden tilinpäätös

Eilen Aron ajoi vuoden viimeisen jälkensä. Meillä oli Kivimäen Riitan kanssa ollut jo aikaisemmin sovittu jälkitreffit, mutta Eino-myrsky pilasi ne. Nyt sovittuna päivänä näytti sääkartat, että lunta on tulossa, mutta jos on metsässä ihan aikaisin aamusta, ei lunta pitäisi vielä tulla. Jäljestyskeli oli kuitenkin sinänsä jännä, sillä maa oli jo jäätynyt, mutta koska jäljestettiin Hämeenkyrön kangasmetsässä, on se pohja sellainen sammalpintainen. Pinnalta jäässä, mutta kun sammaleeseen astui, petti se pinta. Joten ihan jäljestettävät jäljet oli tulossa. Jälkien vanhenemisen ajan käytiin lenkillä ja voi vitsit niiden lenkkimaastojen määrää, kun silmän kantamattomiin menee metsä-autoteitä ja polkuja. Asuisimpa lähempänä, sillä tuolla koiran lenkitys on niin makeeta. Aronilla oli kyllä aikas mukavaa Riitan tyttöjen kanssa. Ja siinä lenkin aikana alkoi hiljalleen sitä lunta sataa, joten oli oikein mielenkiintoista nähdä, miten se vaikuttaa itse jäljestykseen.

Kuvassa Riitta ja Kipinä jäljellään, lunta ei ole juurikaan maassa mutta ilmassa on.

Aron meni janalla puoleen väliin suoraa, sitten vähän vasemmalle vinoon, jälki meni oikealle. Aron meni muutaman metrin yli jäljestä, kääntyi sieltä ja lähti oikeaan suuntaan. En puuttunut hommaan mitenkään, en halua siihen mitään painetta. Jälki oli 900m pitkä, kepit 3/4, joista ykköskeppi jäi nostamatta. Hyvin Aron jäljesteli ja kiva kohta oli sellainen, missä mentiin hiekkaa pitkin sellaisen hiekkateiden risteyksen yli, sieltä Aron nousi pienelle sammalkukkulalle ja sitten taas jatkoi sammalpohjalla. Ensi kaudella voisi ehdottomasti yrittää hyödyntää lisää noita hiekkamonttuja/ paikkoja. Hyvin Aron ratkoi jäljellä olleita haasteita, mutta voisi olla kulmissa tarkempi. Kiitos Riitta mukavasta seurasta ja treeneistä.

Tähän samaan yhteyteen on hyvä pitää tilinpäätös jälkikaudesta.

Huhti: jälkitreenit 3 kpl   jälkikepit 14/15    jäljestysmatka 2500

Touko/Kesä: jälkitreenit 6 kpl    jälkikoe 2 kpl    jälkikepit 29/30    jäljestysmatka 6200

Heinä: jälkitreenit 6 kpl     jälkikepit 20/25   Jäljestysmatka 5600

Elo: jälkitreenit 3 kpl    jälkikepit 5/8    jäljestysmatka 2200

Syys: jälkitreenit 3 kpl    jälkikepit 13/16    jäljestysmatka 1300

Loka: jälkitreenit 2kpl   jälkikepit 6/6    jäljestysmatka 1480

Marras: jälkitreenit 3 kpl   jälkikepit 10/12    jäljestysmatka 2100

2013 Yhteensä jälkikepit 97/112 ( 15 jäljille asetettua keppiä jäi ilmaisematta) keppiprosentti 86.6

Jälkimatka 23.580

Itselläni oli mielikuva, että jäljesteltiin paljon, mutta tilastot kertoo toista. 3 jälkitreeniä kuussa ei ole paljon. Sitähän sanotaan, ettei se määrä vaan laatu. Alkukaudesta keppiennosto oli lähes 100%, mutta loppukaudesta keppejä jäi. Tässä kohtaa mun pitää miettiä sitä palkitsemistapaa ja keinoa, millä koira haluaisi yli kaiken ilmaista kaikki kepit.

Kuitenkin seuraavalla kaudella suunnitelmani on seuraava; joka toinen jälki on pitkä jälki ja jokatoinen lyhyt 100-200. Lyhyet jäljet olisivat haastejälkiä kuten erikoiset alustat. Pitkiä jälkiä sitten vaihteleviin metsiin. Kulmatyöskentelyä pitäisi parantaa, joten niihin minun pitäisi keksiä jotain, yleensä runsaasti kulmia jäljille- teema on auttanut. Koira ei halua joka kerta selvittää tehtävää vaan alkaa olla tarkempi tämän myötä kulmissa. Samoin haluan pitää jälkitreenit mielenkiintoisina, joten siksi nuo lyhyet erikoisjäljet. Keppiprosenteissa tavoitellaan 100%. Janoilla ja jäljensuunnan valinnoissa en halua häiritä koiraa, joten siellä mahdollisimman huomaamaton läsnäolo. Kaivan tämän postauksen sitten ensinvuoden huhtikuussa esiin, kun treenisuunnitelma on tässä nyt valmiina.

Nyt saa lumi sataa ja talvi saa tulla!

Petra ja Ray

Joku tätä blogia lukeva muistaa, miten haaveilin siitä, että Petra-tyttönikin voisi päästä samaan harrastukseen. Ja Petra pyyteli pitkään omaa koiraa, mutta koska on oikea aika hankkia lapselle koira? Ja mikä koira? Ja miten homma sujuu niin, ettei se puolen vuoden jälkeen ole esim äidin koira, kun oman koiran pitäminen onkin raskasta. 

Onneksi maailman viisain ihminen Anna Laukaasta osasi neuvoa minua. Susanna Neva suunnitteli silloin lupaavaa japaninpystykorvapentuetta ja käytiin Susannalla kylässä. Juteltiin, että uros on ainoa vaihtoehto meidän laumaan, jos nyt joku joskus siihen liittyy. Petra oli saanut Annan japsi Nellin kanssa harjoitella jo agilityä ja esittää Nelliä Japsi-erkkarissa, joten Petra tiesi, että japsi on hänelle sopiva. Sitten kun Ray pentueen ainoana uroksena syntyi Susannan kotiin, meiltä 5 kilometrin päähän, oli pennun tulo sinetöity samana päivänä.

Pääsimme myös aika alkuvaiheilla pikaisesti katsomaan, miltä se Ray näyttääkään. 

Viiden viikon ikäisenä Ray pääsi tutustumaan omaan ihmiseensä vähän paremmin.

Ja 7 viikon ikäisenä Ray muutti meille 10-vuotiaan Petran omistukseen.

Alusta asti tehtiin pari sääntöä, Petra ruokkii itse aina oman koiransa. Koira ei saa ruokaansa ilmaiseksi, vaan sen pitää aina tehdä sen eteen jotakin. Tämä on toiminut.

Petran pitää myös itse ulkoiluttaa koiransa ja tämäkin on toiminut osittain. Välillä Ray kulkee mukanani lenkeillä, jos en halua sitä jättää yksin päivällä kotiin. Ajoittain Petraa pitää muistuttaa, että nyt koira pissalle tai menetkö nyt vähän pidemmälle kävelylle Rayn kanssa. On monia aamuja, jolloin Petraa väsyttää ja kouluun on kiire. Näissä autan kyllä, mutta pääsääntö on toiminut. Petraa ei tietysti huvita läheskään aina lähteä yksin lenkille koiransa kanssa ja kyseleekin, että mihin ja monelta olen menossa, tulisivat Rayn kanssa mukaan.

Ray sopeutui hienosti kahden paimenkoiran johtamaan laumaan. Aronista ehkä ihanin asia sen elämässä.

Petra halusi myös alusta saakka päästä kilpailemaan Rayn kanssa näyttelyihin ja harrastamaan agilityä. 

Kasvattajansa opissa

 Eilen olimme Jyväskylän näyttelyssä, missä Petra esitti Rayn japsien pentuluokassa. Ray sai hyvän arvostelun tuomari Paavo Mattilalta: 

Hyvin rakentunut pentu, joka voisi olla aavistuksen lyhyempi. Kaunisilmeinen pää. Hieman kookkaat korvat. Kaunis kaula. Hyvin kehittynyt runko. Hyvä asentoiset raajat. Kaunis turkki ja häntä. Liikkuu hyvin. Esiintyy ja esitetään hyvin. Miellyttävä käytös.

PEK 1 KP VSP-pentu.

Petra oli niin onnellinen! Sitä kun tottakai jännitti, miten se Rayn olemaan kauniisti kehässä.

Ja Agrarium-huppari kuuluu asiaan

Seuraavaksi Petra ja Ray esiintyvät messarissa Japsien junioriuroksissa. Kovin jännää on siis kuukauden  päästä. 

Agilityä pari harrastaa Tamskin junioreiden ryhmässä ja näyttää lupaavalta. Koutsi Hanna Aro osaa niin positiivisesti käsitellä tätä paria, mikä ei taas minulta onnistu samaan tapaan, voitte varmaan kuvitella, jos äiti ja tytär on asioista joskus eri mieltä. Joten ihan mahtavaa seurata miten koira kannustaa Petraa ja Petra koiraansa. Mitä näistä vielä tuleekaan? Erityiskiitokset tästä Annalle ja Susanna Nevalle.

Osteopaatilla

Loman hyviä puolia on, että voi ekstempore lähteä matkaan kohti osteopaattia. Kun kaveri viestitti facebookissa, että tarjolla olisi aika ja kyyti Leena Piiralle oli minulla kerrankin aikaa lähteä sinne. Jos aika Salossa oli klo 9, piti matkaan lähteä jo ennen klo 7. Anu P:n kanssa oltiin perillä kuitenkin varsin mukavasti. Aron oli venytellyt itseään hyvin minun silmiin kotona, mutta kun se liikkuessa näin koiran juoksevan vähän vinossa. Eli lähtötilanne oli varsin positiivinen.

Leena Piira bongasi kuitenkin äkkiä meidän ongelmat siinä kun juteltiin ja kerroin meidän elämästä. Aronin selkäranka oli mutkalla ja kun se istui selkä Leenaa kohti, hän näytti miten eri korkeudella tämän vuoksi Aronin polvet oli. Koirani oli myös kovin etupainoitteisessa tilassa, takapäänlihaksisto oli heikentynyt ja etupään voimistunut. Lisäksi sen lihaksisto tuntui kireältä.

Jos liikunta on kuvan kaltaista eli etupäävetoista

Jää takapää heikommalle.

Kun siinä lisää juteltiin, että Aron on huono kulkemaan vetämättä. Siksi enimmäkseen se saa juosta vapaana. Kuljetaan metsissä ja Aron laukkaa minusta kaukanakin. Laukkaa halki kallioiden ja ryteikköjen. Tähän asti vapaana laukkaavan koiran liikkuminen on ollut hyvä juttu. 

Ei ikinä missään tilanteessa kävele kanssani, vaikka kuljettaisiin koko päivä. Eli tuolla laukka-askelluksella se vetää myös itseään etupääpainoitteisesti ylös ja eteenpäin. Hihnakäytöstä toki olisi kannattanut opetella enemmänkin, mutta onhan se niin ärsyttävää. Ja koomista, sillä tiedän useita bordercollieita, jotka eivät siihen kauniiseen hihnakävelyyn asetu, mutta ovat tasokkaita harrastuskoiria. Aron haluaa olla aina ensimmäinen, koskee se sitten ovesta ulosmenoa tai hihnalenkkeilyä. Elvis taas luonnostaan kulkee sivullani, hihna löysällä ja tykkää kävellä ihmisen vauhtia. Aron taas ei koskaan eikä ikinä. Leena puhui rennosta ravilenkkeilystä ja kävelystä, hmmm meidän ravilenkit on joustava vetohihna tiukalla vetotilanteessa koko matkan. Tämä koko tilanne näkyi Aronin kehossa kiristyneenä tilanteena.

Siinä kun Aronia hoidettiin, se ei kestänyt yhtään sitä, että sitä työstettiin. Se sanoi moneen kertaan että iik ja nyt kyllä lähden tästä pois. Leena päivitteli Aronille, ettei voi uskoa sen olevan yli neljä, luulisi että olet malttamaton alle vuotias koira. Aron ei halunnut tuntea yhtään epämiellyttävää hetkeä ja tätä se on tehnyt liikkumisessaan, laittanut lisää kaasua, jolloin ei tarvitse tuntea. Ja tätä tilaa on vaikea havaita Aronin kaltaisesta koirasta, joka ei millään halua sitä paljastaa. Nyt kuitenkin siinä Piiran sormien alla siitä paljastui superherkkä koira.

Ohjeeksi sain oikeastaan koko meidän elämäntavan muutoksen. Sellainen rauhoittuminen ja hidastaminen on keskeistä. Aronhan elää sellaisessa lellilapsen asemassa, että jos se ei jostain tykkää ei sen tarvitse. Nyt Piiran ohjeilla tämän suunnan on aika muuttua ja oman ajatteluni myös. Aikuinen bordercollieni saa tottua siihen, että se kulkee ihmisen kanssa yhdessä ihmisen vauhtia. Ja ryysiminen ovissa ja lenkillä loppuu tähän. 

Aronin lihaskunnon tasapainoa haetaan nyt sellaisessa metsäkävelyssä, missä me kuljetaan rauhallista käyntiä poluttomissa metsissä. Koira kytkettynä ja askel kerrallaan. Näin sen on pakko kävellä ja käyttää jokaista jalkaansa yhtä paljon samalla kertaa. Mennään rinteitä ja sorakuopan ylämäkiä jne. Näiden lisäksi rentouttavia ravilenkkejä vähintään 30min kerrallaan. Näissäkään Aron ei saisi vetää vaan ravata rennosti kanssani. Näillä ohjeilla Aronin lihaskunto pitäisi saada taas takaisin siihen tasapainoon, mitä meillä on ollutkin.

No miten me tähän päästään? Ensinnäkin aloin miettiä mitä paimentaja tekee lammaslaitumella, jos koira menee liian lähelle lampaita, käyttää paimennussauvaansa, useimmiten aurauskeppiä. Se mitä ei haluta osoitetaan muistuttamalla käyttäen keppiä. No päätin, että jos alan nyt pelata hienosti hihnassa leikkiä, (jossa ei edetä, kun hihna kiristyy, vaan koira pääsisi eteenpäin vasta painetta vastaan myötäämällä) me ei päästä kiinni siihen yhdessä kävelyyn. Parempi ratkaisuni oli se, että minulla on pieni keppi tai sauvakävelysauvat mukana. Pelin sääntö on yksinkertainen, minua ei ohiteta missään tilanteessa, jos yritetään, napautan sauvalla maata siihen koiran eteen. Siinä kulkee meidän kuvitteellinen raja, jota ei saa ylittää. Koiralla on rauha liikkua sivullani ja takanani, mutta eteeni en sitä päästä. Ja näin me on nyt liikuttu ja yllättävän nöyrästi Aron tähän mukautuu. Ja miten rentouttavaa nyt on, kun koira ei vedä mua sinne tai tänne, vaan sen hihna on hymynaamalla ja koira kulkee kanssani. Ja nyt kun kävellään metsässä rauhallisella tempolla sammaleisia rinteitä, miten Aronin tekis niin mieli sinkasta sieltä sivultani hornan tuuttiin, vaan ei käy. Se joutuu kävelemään. Sanoisin, että oli jo aikakin. Sivutuotteena se saa nyt ylimääräistä b-vitamiinia ja Leena suositteli kuukauden agitaukoa. Se jos mikä on kiihdyttävää ja kaasu pohjassa meininkiä. Toki muuten saadaan hallitusti reenata, tokoilla ja jäljestää. Mihinkään vuodelepoon ei jouduttu, mutta sellaiseen rentoon elämänasenteen hakemiskuurille jouduttiin. 

Että semmonen osteopaattireissu!

Harhoja jäljellä

Aamu alkoi Miinun kanssa jälki ja esinetreeneillä Varsamäessä. Keli oli loistava, ei satanut, mutta +5 lämmintä ja kostea ilma.

Aron tämän päivän jälki näytti tuolta. Kulman jälkeiselle pitkälle suoralle kävi Miinu kävelemässä jäljen yli hetkeä ennen jäljen ajamista ja tuli 50m päässä sitten takaisin. Jäljellä oli 4 keppiä ja kaksi ensimmäistä oli heti ekalla suoralla. Tässä oli idea, että koira kiinnittyy vahvasti jälkeensä, tekee sen jälkeen kulman ja kohtaa 2 haastetta. Haasteiden jälkeen homma jatkuu kulmatehtävien muodossa. Tein sinne loppuun testin Aronille; kävelin jälkeä ehkä 5m takaisinpäin ja teinkin kulman. ( Maria Brandelin jälkiluennolla puhuttiin näistä). Näkyy kuitenkin hyvin tuossa kuvassa tuo pieni edestakaisuus. Näillä voi testata, miten se koira työskentelee oikeasti, kun jälki päättyy.

Jana ja jäljennosto menivät loistavasti, melko lyhyt jana tänään, ehkä 25m. Eka suora ja kepit ihan loistavasti. Pitkästä aikaa ensimmäinen keppi oli tosi pian jäljennoston jälkeen, Aron reagoi hienosti tähän, (aika usein eka keppi on jäänyt intoilun vuoksi, jos on ollut ihan heti alussa).

Kulman teki ihan hyvin ja sitten haastesuoralle. Selvästi näin Aronista, että nyt tultiin Miinun kohtaan, hastoi minne jälki meni ja jatkoi omaansa, vau! Hetken päästä se toinen kohta ja nyt oli valmis lähtemään Miinun jäljelle, ajoi sitä ihan liinan mitan kunnes estin menoa enemmän, pyysin, että tulepas omalle jäljelle. Aron vaihtoi kuitenkin vain suuntaa ja lähti toiseen suuntaan Miinun reittiä. No en päästönyt sinnekään ja nyt Aron näytti siltä että no mitäs tehdään. Miinu neuvoi takaa, että peruutan vähän ja päästän siitä Aronin omalle jäljelleen uudestaan. Näin tehtiin ja Aron jatkoi omaansa. Kolmoskeppi oli kai juuri näillä kohtaa, harhan kohta meni vahingossa juuri näihin kohtiin, joten se jäi metsään. Kun Aron kiinnittyi takasin omalle jäljelleen, se jatkoi hienosti loppuun tekemään nuo kulmat ja nosti viimeisen kepin. Eli kepit 3/4. Ja se Aronin ilme kun tullaan jäljeltä pois, se oikeesti näyttää kaikin elein mitä hienoa ja onnellista sillä on jäljen parissa.

Olipas se mielenkiintoista. Toki näitä harhoja on varmasti ollut meidän jäljillä paljon niistä tietämättä, mutta miten kivaa treenata niitä oikeasti. Ja seuraavaa treenikertaa pitää vielä miettiä, että miten vielä tehdä harhat niin, että koira pääsee onnistumaan.

Esineet tehtiin 20m leveälle kaistalle, Aronilla kolme peräkkäin, ensimmäinen ihan edessä, seuraava keskellä ja kolmas ihan takana. Etu ja takaesineet tulivat just niin hyvin kuin pitikin, keskiesinettä Aron etsi pidempään. Tein kuitenkin tänään ns. palkattomuustreenin eli suullinen pieni kehu kahden esineen jälkeen ja kunnos frispiipalkkaus kolmannen jälkeen. Näin toimisin, jos oltaisiin kokeessa. Frispiin voin aina jättää niin, että kun esineet on tehty ja tuomari sanonut sanottavansa, päästään leikkimään. Tähän saakka idea on toiminut hyvin, turkoosi kumifrispii on Aronin mielestä ehkä paras asia elämässä.

Kiitos Miinu ja Bertta mukavista jälkitreeneistä!

Täyteläinen treeni-ilta

Eiliselle osui sekä agi että tokotreenit.

Jari Suomalaisen valkulla aloitettiin ja rata oli kovin vaikea meille. Vielä vaikeammaksi sen teki suunnitelma, missä jokaisen piti itse suunnitella ohjaukset ja tehdä rata kisamaisesti nollana läpi. 

Me nyt ei Aronin kanssa selvitty edes ensimmäisestä esteestä, joten ei siinä auttanut kuin Jarin kertoa, miten sen rata pitäisi tehdä. Vielä kun olin ensimmäisenä suoritusvuorossa tein auttamattomasti onnettomia ratkaisuja.

Ykköseste tehtiin seinää päin ja Aron kääntyi tässä monta kertaa esteen takana kohti keppejä, jolloin sen linja meni ihan pieleen ajatellen kahta seuraavaa estettä. Hommaa tehtiin kovin lähellä seinää, joten vaikeaa oli. Tätä hinkattiin ja kun Aron saatiin kääntymään esteen takana oikein se roiski riman. Palkkaa ei tullut, kierrokset koveni ja rima lensi. Eipä järin kaksinen alku. Lopulta Jari sanoi, että ota se ykköshyppy suoraan kohti kakkosta radan suuntaan, tämän jälkeen vasta päästiin eteenpäin.

Seuraava haaste oli putki 3, jossa koiralle piti kertoa mihin tullaan kääntymään, piti siis mennä neloselle vastaan ääntä pitäen ja sitten saikin juosta vauhdilla esteet 4-6 ja sittenkin piti kiirettä, jos halusi ehtiä 7 takaakierrolle. Tähän kohtaan katsottiin oikea linja ja takaakierto oikeaan päähän esteen siivekettä ja Aron selvisi siitä. Jes. Jari sanoi, että nyt Aron hyppäsi hyvin, kun se saa tilaa ja ajoitukset osuu kohdalleen.

Rata eteni kivasti putkeen 13. saakka. Putken päässä piti olla ennen koiraa kertomassa, että kepeille mennään. Vaikka juoksin omasta mielestäni miljoonaa, en ehtinyt kertomaan mitään ja Aron valitsi ykköshypyn keppein sijaan. Tätä kohtaa työstettiin hetken tavoitteena, että saan koiran kepeille ilman tiukkaa haltuunottoa ja annan koiran tehdä itsenäinen kepeillemeno. Alkoihan se sitten sujua. Päästiin palkkaamaan kepit tässä kohtaa monta kertaa.

Tämän jälkeen meidän treeniaika taisi olla jo käytetty, mutta sain tehdä radan loppuun putki 15. eteenpäin. Ja sehän me sitten tehtiin kerrasta loppuun. Olipas kiva lopetus, kun onnistuttiin mm. takaaleikkaus esteelle 20 ja sieltä kivasti puomille. Jari sanoi, että hyvältä näytti ja Aron teki itsenäisesti töitä.

Tässä kohtaa läähätettiin jo molemmat, mutta kello näytti liikaa. Ei auttanut kuin lykätä koira autoon ja ajaa 5 km päähän tallille tavoitteellisten tokotreeneihin, joissa meillä nyt marraskuun ajan tilaa. Kato oli käynyt näissä treeneissä, sillä 8 koirakon varsinaisesta ryhmästä oli paikalla 4, me Aronin kanssa nyt viides koirakko. 

Aloiteltiin paikalla-oloilla. Istumisessa Aron läähätti, johtuen tietty siitä, että agiradan suorituksista oli 10 min aikaa. Mietin, että onko tämä nyt oikein koiraa kohtaan, toki vettä se oli saanut, mutta ihanteellista olisi kyllä olleet hyvät kävelyt tähän väliin. Aron istui kuitenkin hyvin, vaikka niiden sijainti oli hitusen vaikea, poistuttiin hallin ovesta ulos niin, että koirat oli sivuttain oveen nähden. Kaikkien koirien päät tuijottivat hallin ovea. Makuissa Aron meni liikkurin käskystä alas, oijoi! Makuu hyvin ja ylös hyvin.

Tämän jälkeen jakauduttiin ryhmiin ja tehtiin Karisen Piian kanssa parina. Tämä oli kyllä luksusta. Kun tuntee Piian ja meidän ajatukset kulkee samaan tapaan, on niin helppoa miettiä niitä kriteereitä ja tarkoituksia, palkan ajoitusta, suuntaa mitä vaan. Voi sanoa toiselle tuo näyttää hyvältä tai nyt ei näytä. Ääh vaikea pukea sanoiksi, mutta laatutyyppi on Piia kyllä :-) Ja tässä laadukkaassa parityösketelyssä me tehtiin vaikka kuinka monta lyhyttä treeniä, ehdittiin vaikka mitä.

Aronin kanssa tehtiin ruudun paikkaa läheltä ja keskittyen nyt vain siihen kriteeriin 'juoksee suoraan oikeaan paikkaan'. Koiraa helpottaakseen minulla on pienempi kehikko siellä ruudussa. Tämän kehikon idea on sama kuin alustan, joka näyttää sen paikan mihin pitää mennä. Me ei vaan olla tehty ikuisuuksiin alustan/lätkän kanssa, mutta tälle kehikolle me ollaan tehty menemisiä. Joten välillä kehikko oli ruudussa, välillä ei. Jos ei mennyt kerrasta oikein, ei palkattu, tuli vähän turhautumista ja jokunen haukkukin jne. mutta nyt työstettiin sitä oikeaa suoritusta eikä mitään sinnepäin. Piia keksi mistä se johtuu, että ilman kehikkoa Aron kääntyy puoleeni niin kovin äkkiä ruudun ensimmäisen nauhan ylitettyään. Huudan ja jes, kaivan palkkaa taskusta ja Aron tulee jo ruudusta minua kohti. Niin, hyvä Piia kun näit tämän, itse aina muistutan palkka paikassa-säännöstä, nyt en muista sitä itse.

Työstettiin asiaa niin, että Aronin pitää olla siellä paikassaan siihen saakka kunnes itse tulen ruutuun ja annan sille luvan iskeä palkkaan kiinni. Tehtiin tätä vielä Maria Brandelin tyyliin, että lelu tulee ihan koiran nenän ääreen, mutta vasta luvalla saa siihen käydä kiinni. Tätä me harjoitellaan nyt kotonakin. Aron näytti tässä kohtaa niin keskittyneeltä, on se ihana kun se heti vastaa siihen, mitä koulutuksessa työstetään. Palkkaa siis paikkaan.

Tämän jälkeen tehtiin 3 eri settiä kontaktin pitämistä. Piia häiriköi ja Aron piti kontaktia. Piia rapisteli ja houkutteli ruualla, Aron terästi itseään vastustamaan houkutusta. Aron oli kyllä hyvä, keskittyi ja oli äänetön.

Sitten tunnari, vain neljä kapulaa, asetelma oli neliö. Aron toi oikean, mutta kun lähti kapuloilta ravilla, tiesin sen ajattelevan, että vaikeaa on. Tämän seurauksena kapuloilla työskentely oli hätäistä ja kerran katsoi minua, toi oikean ja se oli tärkeintä.

Lopuksi vielä näytin Piialle pito-otetta leluun. Tämä oli halliolosuhteissa vielä vähän vaikeaa, mutta sain Piialta tähänkin vinkin, miten jatkan sitä kotona. 

Tähän kohtaan taidettiin todeta treenien menneen hyvin ja lopetettiin siihen, vaikka aikaa olisi vielä ollut.

Loppukävelyt pikkupakkasessa, tulisko se talvi jo?

Lomaviikon touhuja ja pentujuttuja

Kun on lomalla, on aikaa ja energiaa. Parasta kuitenkin, että pääsee valoisan aikaan metsälenkille ja pimeän illan voikin loikoilla sohvalla koirat jaloissa.

Tiistai-iltana meillä oli kehariryhmän treenit. Ulkona kävi niin kova myrsky, että alku ja loppukävelyt mentiin tuulen ja vesisateen mukana, sisällä hallissa kelpasi sitten treenata. 

Tehtiin kivaa rataa, jossa saatiin hyviä pätkiä aikaiseksi, mutta kotiläksyksi tuli kontaktitreeniä. Aron lähtee helposti liikkeestäni mukaan eikä malta odottaa vapautus-käskyäni. 

Seuraavana päivänä käytiinkin niitä sitten kertaamassa ja nyt pysyi hyvin muistissa. Nämä keskiviikon treenit oli Petran idea, kun se niin halus hallille. Tunnin ajasta Petra juoksikin sitten Rayn ja Elviksen kanssa helppoa radanpätkää ja kaikki menestyivät. Elviskin oli ihan innoissaan mukana. 

Aron teki kanssani pitkää hyppysuoraa, jossa Petra oli suoran päässä palkkaamassa ja Aron sai irrota ihan kunnolla. Esteet oli vähän kaarevalla uralla ja rimojen korkeus vaihteli, halusin Aronin keskittyvän hyppäämiseen.

Torstaina oli jo pakko hillitä itseään ja antaa Aronille vapaapäivä. Treeneistä toiseen on kiva mennä, mutta pakko muistaa että vähemmän on silti enemmän. Perjantaikin otettiin vielä kevyesti, melko lyhyt metsälenkki ja illalla sisällä kapulanpitoharjoituksia ja jumppaa jumppatyynyn kanssa. Jotakin kaukokäskyjenkin kanssa tehtiin, haluan niihin vähän ripsakampaa otetta.

Tänään ajelikin aamusta Liuksialan koulun pihaan tokoilemaan. Sen koulun pihassa on loistavan hyvä hiekkakenttä, joten taidan käydä siellä huomennakin.

Teemana tokoissamme oli paremmin ruutuun. Aron himmailee ruudun eturajalla johtuen tietysti siitä, että olen sen antanut tehdä niin. Sillä voisi olla se ruudun paras paikka paljon selkeempi ja tavoite päästä sinne isompi. Joten pienimuotoisen facebookkikyssärin jälkeen treenisuunnitelma oli selvä.

Neljän läpijuoksun jälkeen, kahdesta eri suunnasta sain jo aikaan sen, että ei himmaile eturajalla. Sitä on vaikea tsekata  niin että saisi oman pysäytyskäskyn ajoitettua oikein, Aron ehti tässä kohtaa yli takarajan, toki sieltä sitten ruutu-käskyllä korjasi itsensä ruutuun. Taidan huomenna vahvistaasitä ruudun oikeaa paikkaa pikku-alustan avulla, tänään vaan kävin taputtamassa sitä oikeaa kohtaa. Tavoite on, että koira laukkaisi suoraan ja kerrasta nappiin. Selvästi Aron ja minä kaipaamme vain muistutusta siitä, mikä olikaan se ihannesuoritus.

Kun ruudun parissa oli puuhasteltu riittävästi yhdistin tunnarit siihen. Käytiin yhdessä viemässä tunnarikapulat ruudun taakse. Ensin tein niin, että lähetin merkille ja siitä etsi oma. Aronin piti laukata matkan varrella yli ruudun ja siitä jatkaa kohti kapuloita 10m. Harmikseni kaikki muu onnistui paitsi Aron toi väärän kapulan. Hillitsin hyvin harmini ja uusin harjoituksen kuitenkin niin,
että merkiltä lähetin ruutuun, toppasin koiran sinne, pysähtyi tosi hyvin aika takarajalle, yli nyt ruudun paikka oli just eikä melkein, siitä sai jatkaa etsioma-käskyllä kapuloille. Aron työskenteli siis 30m päässä minusta. Nyt se oli tarkkana kapuloilla ja toi oikean, tuli täydellä laukalla ja itsevarmana
eteeni istumaan se oikea kapula suussa. Miten superhienoa!

Ihan lopuksi tehtiin vielä kaukokäskyjä, maasta istumaan niin, että vetää kunnolla etutassut mahan alle. Heti kun käytti enemmän poweria siirtymisessä pitäen takapään paikoillaan, sai minulta superkehut. Näihin oli hyvä lopettaa tokot ja lähteä tapaamaan tyttöystävä Winiä.

Aronia on kysytty isäksi nyt kahdelle eri pentueelle. Raina me jo tunnetaan syksyltä, kun astuminen ei
Aronin kanssa onnistunut ja Raina jäi myös tyhjäksi toisen uroksen astumisesta huolimatta. Asiaa
yritetään uudestaan seuraavasta juoksusta, LINKKI- Marjon suunnitelmaan.
Nyt yritämme, että Aron saa paremmin aikaa tutustua tilanteeseen. Homma kun ei välttämättä ota onnistuakseen kahdessa tunnissa, vaan vaatii oikean lämmittelyn. Sittenkään ei voi mitään varmaksi luvata, niin luojan säätelemiä juttuja ne on.

 Tämä asia tiedossa Aroniin tuli tänään tutustumaan Win-tyttö Turun suunnalta ja Aron tykkää niin kovasti tytöistä. Käytiin yhdessä lenkillä ja hyviä yhteiskuviakin saatiin otettua. Aron oli oikein vieraskorea ja herrasmies. Win eli Demzinas Wind of Change on myöskin ensikertalainen näissä hommissa, joten jos luoja suo, nähdään ensi vuonna pikku Aroneita. Demzinas-koiriin voi tutustua tästä LINKISTÄ.
Winin ihmiset vaikuttivat oikein mukavilta, joten tunnen itseni niin onnekkaaksi, kun koiraharrastuksen myötä voi tutustua uusiin ihmisiin. En olisi koskaan uskonut, silloin kun Aronin kannoin kotiini, miten rikas elämästäni sen myötä tulikaan.

Niin neljä vuotta sitten elokuussa, voih miten ne ajat vierii...

Tänään Aron ja Win

Parhaat tokotreenit ikinä

Tänä aamuna sain sähköpostia; tervetuloa tamskin tavoitteellisten tokotreeneihin. Tuuraajaa tarvitaan marraskuuksi sairaslomalla olevan koirakon tilalle. En toki iloitse toisen epäonnesta, mutta vitsit miten siistiä! Siitä on kauan, kun olen ollut porukalla treenaamassa. Ulkokenttiä kun itsekseen kiertää vesisateessa, oppii niin nauttimaan jokaisesta hetkestä valoisassa ja kuivassa treenihallissa juuri silloin kun vesisade rummuttaa täysillä hallin kattoon. 

Aamupäivällä kävin juoksulenkillä Aronin ja Elviksen kanssa. Vesisateessa se taas on helppoa. Ketään ei tule vastaan ja juoksu kulkee. Tänään juostiin jo kovempaa kuin viikko sitten ilman että mua pistää tai homma tuntuu maratoonilta. Sen päälle oli hyvä tehdä treenisuunnitelma iltaa varten.

Tokottelut alkoivat paikalla-oloilla. Kehään mentäessä Aron oli levoton, pieniä piip-ääniä siellä täällä odotellessa liikkeen alkua. 7 koiraa taisi olla rivissä ja Aron teki istumisen ja makuun just niin hyvin kuin se osaa. Istuminen kuin tatti, makuissa hyvin omalla käskyllä ylös ja alas. Ainoa mikä vähän häiritsi mua oli se pieni piipittely näiden liikkeiden välissä ja palkkauksen aikana.

Sitten jaettiin kenttä puoliksi ja tehtiin 4 hengen porukassa treenejämme.

Aron katseli muiden treeniä makaamalla treenikamojen päällä ja esitti masentunutta, jonka vuoro ei tule koskaan.

Mutta tulihan se Aronin vuoro. Jatkettiin siitä mihin eilen jäätiin eli ruudussa pysymiseen vaikka liikkuri mitä huutelis. Ja pysyihän se, ei langennut ansaan kertaakaan, en muista mitä kaikkea liikkuri huusikaan, mutta Aron muisti miten ollaan. Selvästi itse ruutuun mennessä paikka alkaa jäämään turhan etureunaan, mutta nytkään ei ollut sen aika, että nipotan merkin tai ruudun paikasta. Se asenne vaan oli nyt tärkein ja Aron oli tarkkana ja keskittyneenä ruudussaan. Lopuksi sai juosta ruutuun, jossa olikin pallo yllätyspalkkana ja hyvä mieli.

Jatkettiin haasteilla; ohjattua noutoa niin, että liikkuri oli unohtanut agiputken siihen merkin taakse. Hyvin teki Aron eikä häiriintynyt putkesta. Kerran jopa lähetin Aronin putkeen, se ressu meni putkeen käskyllä merkin luo, joten tokomoodissa oltiin. Sitten lähetin sen kunnolla putkeen ja se agimoodi löytyi heti, ryntäsi haukkuen putkeen. Tämän jälkeen uudestaan koko ohjattunouto-liike, mutta hyvin teki, putket ei haittaa. Samalla tuli kerrattua molemmat suunnat kapuloille ja teki hyvin. Tällä kierroksella Aron ei piipitellyt enää yhtään. Jotenkin kun saan sen nauttimaan ja ajattelemaan itse treeniä, se vastaa siihen keskittyen ja olemalla juuri sellainen unelma. Siksi me tokoillaankin; toko on meidän mielentilan hallintaa.

Tämän jälkeen oman vuoron ja kakkoskierroksen odottaminen näytti tältä  tyttöseurassa vielä.

Kakkoskierros alkoi tunnarilla. Tämä treenihalli on ollut aina vaikea ympäristö Aronille ja se on elämässään epäonnistunut tunnareissa usein juuri täällä. Tehtiin koemainen tunnari tänäänkin, Piia oli liikkuri ja vei kapulat kuitenkin kauas 6 kapulan riviin. Aron lähti inasen epävarmasti kuitenkin koko ajan edeteä kapuloille, katsoi kapuloiden luona hetken minuun ja teki nopeasti valinnan tuoden sitä oikeaa kapulaa. Niin mahtavaa, se laukkasi lujaa kapula suussa luokseni. Sosiaalinen palkkaukseni tuli täydestä sydämestä ja Aron kuuli olevansa sankari. Se oli myös itse tyytyväinen itseensä, sillä se ei riemuisan kehumiseni aikana kuitenkaan äännellyt itse yhtään. Voi vitsit miten mahtavaa!

Lopuksi keskittymistä kontaktinpitoon perusasennossa, tässä kun päästiin alkuun saatiin keskittynyt ja rauhallinen ilme, Liisa häiriköi ja häiriöt olivat kohtuullisia, joten Aron pysyi itsevarmana siinä sivulla. Äänetön, joten koko kakkoskierros oli menestys.

Lopuksi tehtiin ryhmäjuttuja; 

Paikka-istumista jonossa

Paikkamakuuta jonossa

Ja paikkaseisomista rivissä

Viimeisenä ryhmätreeninä jätettiin koirat makuuseen ja vuorotellen kutsuttiin niitä luokse. Aron pysyi tosi hyvin, vaikka vierestä koira kutsuttiinkin luo, kun oli Aronin vuoro tulla luokseni, se ei voinut uskoa sitä todeksi ja vaati kaksi käskyä.

Näissä ryhmätreeneissä Aron oli hyvässä mielentilassa, sillä taas tehtiin jotakin uutta, jossa on parempi vaan nyt olla tarkkana. Itseasiassa nämä treenit oli parhaat ikinä. Jotenkin olen itse työstänyt näitä juttuja ja päässyt sille next levelille, jossa ei tähdätä täydelliseen tokosuoritukseen vaan siihen, että kummankin pitää nauttia hommasta. Aron selvästi nauttii, kun keksin sen treeneihin uutta ja näitä vaihteluita. Sitä kautta siitä tulee itseasiassa vielä parempi. Treeniseura oli mitä parhainta ja kyllä se toko porukassa osaa olla vaan antoisaa. Näin paljon kivoja juttuja toisten treeneistä, joten osaan niin arvostaa tätä, että päästiin marraskuuksi porukkaan. Rutistus myös Aronille!

Harhaan langennut

Kun lasten kanssa laatu-aikaa vietettiin riittävästi Sysmässä, olikin hyvä syy palata sunnuntaina iltapäiväksi kotiin, kun tiedossa oli jälki ja tokotreenit Katrin kanssa. Minään vuonna en ole enää jälkitreenaillut marraskuussa, mutta Maria Brandelin jälkipäivästä vaan sai niin paljon tehtävää, ettei malta lopettaa. Huono vuodenaika kuitenkin, kun pimee tulee niin aikaisin, joten jälkitreeneihin kaverin kanssa voi mennä vain viikonloppuisin. (Säälittää oli myös mun viime viikon tokotreenin yritys, kun tokotavarat repussa lenkkeilin koirieni kanssa torstai-iltana etsien kenttää Kangasalta, missä olis valot, meni sitten vain lenkkeilyksi.)

Tänäänkään Aron ei päässyt jäljestyksissään helpolla, sillä treenattiin harhoja tosi tarkoituksella. Alla olevassa kaaviossa on vihreällä minun kulkema jälki, jonka tein Aronille. Vaaleanruskealla kulkee metsätie ja sinisellä reitti, jonka Katri ja Tao kulkivat. Aronin jälki oli tänään 600m pitkä, 4 keppiä, mun oma tekemä ja sisälsi kaavion mukaisen kohdan. Jälki ajettiin 2 tuntia vanhana. 

Aluksi sai jäljestää 2 kepin edestä ja sitten tuli tuo tien ylitys, joka näkyy kaaviossa. Tien ylityksen jälkeen olikin sitten harha, jonka ikä erosi noin tunnin alkuperäisestä. Aron haistoi harhan heti ja hitsi vieköön, se vaihtoi oman jälkensä tuoreempaan. Se jäljesti sitä liinan mitan verran, mutta en päästänyt sen pidemmälle, tuli takaisin ja katsoi myös tuon ns. takajäljen, palasi takaisin omalleen ja jatkoi jäljestystä omaa jälkeä eteenpäin. Kakkosharhan kohdalla se haistoi ehkä metrin verran sitä harhaa ja sitten jatkoi eteenpäin. Ihan hetken verran Aronin jäljestys näytti vähän levottomalta, liekö järkytin sen mielenrauhaa vai jälkirauhaa. Nosti kuitenkin hyvin keppi nro 3. jonka olin jättänyt melko pian näiden harhakohtien jälkeen. Tästä eteenpäin Aron ajoi viimeisen pätkän, jolla oli piikki, kuin raivotar. Ei hukannut jälkeään sitten yhtään, piikkikin kovin tyylikkäästi. Kaikki kepit nousi tänään, joten koossa siis 4/4.

Olipas hyödyllinen kokemus. Olin nimittäin aika varma, että Aron pitää kiinni jäljestään harhan edessä, mutta toisin kävi. Ja näitähän pitää tehdä ihmeesti lisää. Tarkoitus on vaan vahvistaa sitä, että koira pysyy omallaan, vaikka jäljen yli kuljettaisiin. 

Keppimotivaatio näytti hyvältä ja jäljen suunnanvalintakin, tässä mun pitää vaan antaa koiralle kunnon rauha suorittaa, note to myself.

Jälkien jälkeen ajettiin Olkahisiin vielä tokoilemaan hyvälle hiekkakentälle. Aronin mieli oli taivaissa, kun se tuli kentälle, jossa oli merkit valmiina. En saanut mieltä asettumaan, joten mulla on ensi yö aikaa pähkäillä sitä, miten saa Aronin erilaiseen mielentilaan. Väärässä mielentilassa tulee ääntelyä ja liikkurin käskyihin reagointia. Tää oli multa huono juttu, mutta kerrankin kun taas pääsin liikkurin kanssa tekemään, oli pakko jatkaa.

Puuhasteltiin nimittäin sen ruudussa pysymisen kanssa, nousi jälleen. Nyt tehtiin erilaisia hämyjä, missä liikkuri rääkäisi ruutuuun, mun kävellessä kohti lähtöpaikkaa, Aron singahti ulos ruudusta. Uusinnalla liikkuri-Katri sanoi eteeen ja taas nousi. Tämän jälkeen Katri huuteli käskyä ja nyt Aron keskittyi minuun eikä värähtänytkään siellä ruudussa. Olipas hyvää treeniä, sillä juuri tuota haluan, sellaista 100% keskittymistä, kun Aron mielellään miettisi nyt palkkaa tai liikkuria. Eli pääsin nyt vaikuttamaan treenillä sen mielentilaan ja näitä kokemuksia me halutaan lisää.

Lokakuun ajan oli tunnari meidän kehitystehtävälistalla. Nyt vähän jännitti, että onnistuukohan Aron. Jos se tuo mulle väärää tai arpoo epävarmana kapuloilla, olen epäonnistunut sen kehittämisessä. Tehtiin koemaisesti, ainoa erotus oli matka kapuloille, 25 m. Katri vei kapulat ja laittoi ne ympyrään. Aron lähti hyvällä laukalla tehtävään ja toi sieltä oikean yhtä hyvällä laukalla. Katri sanoi, että se laukkasi ensin metrin verran kiertäen kapulat, heti nenä auki, oman osuessa kohdalle reagointi, nosto ja lähti samantien tulemaan luokseni. Koska matka oli pitkä, en nähnyt niin tarkkaan enkä myöskään voinut mitenkään vaikuttaa siihen koiran työskentelyyn. Aivan loistavaa! Olen niin tyytyväinen siihen, sillä voisin kirjoittaa kohta kirjan siitä, kuinka onnistun pilaamaan koirani tunnistusnoudon ja kuinka se korjataan :-)

Kiitos Katri! Jotenkin parasta koiraharrastuksessa on se matka eikä päämäärä. Mulla on mennyt kovin monta vuotta tajuta se, mutta nyt sen vasta ymmärtää. Miten hienoa on tutustua ja elää monen koiraharrastajan matkoissa mukana, Katri/Tao ja Benson ovat yksi näistä hienoista tapauksista.

Koko päivä agilityä

Tänään oli Tamskin agilitykisat, jossa kahdella radalla kisattiin samaan aikaan. Talkoolaisia kuuluteltiin kovasti eilen ja mikäpäs siinä, hommiin vaan ennen omaa suoritusta. Petra lähti mukaan ratahenkilöksi ja itse ilmoittauduin kuuluttajaksi. No niin just, mikähän mua vaivas. Pikkusen olikin haastetta lukea kahden radan lähtijöitä,  kun menivät samaan aikaan mutta muutamaa pikku mokaa lukuunottamatta selvisin pestistä kohtuudella. Yhtä asiaa en ollut vain ottanut huomioon..Aron odotti autossa aamupäivän ja oli ilmeisesti ollut järkyttynyt siitä, että mun ääni kuuluu kaiuttimista pihalle saakka. Se oli tunkenut itsensä koira-osastolta ja istui etupenkillä. Kaiken lisäksi se oli purrut pyyhkijän vivun siitä ratin vierestä palasiksi. Meidän kiltti Aron, joka ei koskaan riko sääntöjä, teki tälläistä pahuutta. Käsittämätöntä! Mitähän ne fordin huollossa sanoo tästä, kun koko vipu on syöty ja pelkät sähköjohdot siinä törröttää. Puoliso on ihan kypsänä, mutta minkäs me sille Aronin kanssa mahdetaan, että rakentaa niin surkean koira-aidan takapenkin ja koira-osaston väliin.

 Aronin verryttelyn aikaan vettä satoi ihan täysillä. Miten aloittelijaa, etten ollut katsonut säätä lainkaan kun lähdin kotoa. Aronilla on ihan sadetakkikin, mutta eipä ollut mukana. Sadetta pitävä Pomppatakki oli tosi märkä puolen tunnin sateessa olon jälkeen eikä siitä enää lihasten lämmittäjäksi ollut. Ja kaiken lisäksi rataantutustuminen oli alkanut, kun astuin halliin, onneksi rata oli yksinkertainen muistaa.

Tuloksilla ei juhlittu, mutta paljon hyvääkin meidän radoille mahtui. Tuomarina Salme Mujunen ja radat oli kaikki aivan mentäviä. Eka rata hyl. Olin aivan löysä ja jokunen rima tippui, olikohan yksi väärä putken pää ja sitten menikin suunnitelmat sekaisin.

Seuraavalla osui kaikki oikeat esteet kohdalleen, täydestä vauhdista pujotteluun sisään, kontaktitkin jees mutta kolme rimaa. Heti jos lähden yhtään kiitämään enkä muista katsoa koiraan, tulee Aronille hätä perään. -15 virhettä tästä siis.

Kolmas rata sisälsi päivän parhaan aloituksen, sillä käytin ihmisnuolta ja se onnistui hyvin, rimoja tiputtamatta. Nyt saa taputtaa! 

Muistan aina kun Järvisen Laura meille tätä ekan kerran yritti opettaa, Aron juoksi mua päin ja kaatoi samalla koko esteen. Joten näistä lähtökohdista käsin ihmisnuoli kisaradalla ja vielä onnistuen, käsittämätöntä. Matkan varrella homma tuntui hallitulta,  mutta loppusuora koitui kohtaloksi. Sanoin Aronille tomerasti eteen ja lähtihän se, mutta niin lähdin myös minä ja Aron repäisi renkaan sekä tiputti viimeisen riman. Eli 10 virhepisteen rata. Joten jatkamme harjoituksia! Ehkä kolmen radan onnistuneista aloituksista pitää nyt vaan iloita, ei nekään kai itsestään selvä juttu ole. Ja Aron kulkee kyllä kovaa vauhtia, joten sen puolesta mun on vaan opittava olemaan myös nopsajalka. Viimeisessä luokassa meidän aika oli luokan nopein, nopeus 4.72 nolla-radallahan tuo olis jo aika mahtavaa, keskimmäisellä radalla toiseksi nopein, nopeus 4.62 joten ei oo häpee olla nopee :-)

Illan iloksi teimme vielä noutoharjoituksia kotona sisällä. Otin viime viikolla itselleni haasteeksi opettaa Raylle noudon, tämä ihan puhtaasti itsekkäistä syistä; halusn kehittyä kouluttajana. Onneksi Petra antoi luvan. Nyt olen useampana iltana naksutellut itseasiassa tunnaritikun nostoa maasta. Tunnari siksi, että tikku on juuri sopiva pikkukoiran suuhun. Kaikki meidän noutokapulat on sille niin isoja, joten nostelee nyt tätä tunnaritikkua. Tänään kuitenkin testasin myös vauhtinoutona eteisessä ja pikkukoira syttyi liekkeihin. Siinä oli oikein taistelutahtoa :-) ja tunnaritikku sai kyytiä. Aron sen sijaan rauhoittuu vain pitämään lujasti kiinni toistaiseksi lelusta. Treenaamme tiukentavaa otetta kun vedän siltä lelua pois suusta. Kehitystä havaittavissa!

Haasteellinen jälki

Tänään tein Aronille oikean haastejäljen. Ollaan vähän kuin next level-tasolla, joilloin voi vähän kokeilla ottamatta hirveitä paineita onnistumisesta.

Kuvassa Aronin jälkikepit

 

Näistä itse kepit oli alussa ja lopussa. Jälki oli 680m pitkä ja sisälsi haasteita. Alkoi metsästä, siirtyi nurmelle, sieltä kyntypellon reunaa hiekkatien varteen, siitä vähän matkaa tien reunaa ja pellolle, 3 hiekkatienylitystä, että päästiin aina eri pellolle, yksi iso vetinen oja, kyntöpellon ylitys ja lopuksi metsään. Kulmia ja käänteitä tuli. Sportsräkkerissä jälki näytti villiltä. 

Jäljen vanhentuessa lenkkeiltiin 2 tuntia Varsamäen metsissä. Pikku-Ray menossa täysillä mukana, mutta kuka kertoisi sille, että uimakelit on jo ohi...Tykkää vähän turhan paljon ojissa uimisesta.

Janalla Aron otti takajäljen, mutta ladkin liinasta irti ja annoin sen ajaa tielle takaisin. Siinä pidettiin hetken tauko ja lähetin sen uudestaan puhtaalta kohdin, nyt nousi oikea suunta. 

Aron ajoi jälkensä hyvin, käsittämätöntä, että kaikki muu siltä sujui, mutta kynnetyllä pellolla sillä oli vaikeaa. Joutui todella töihin ja silti se jälki hukkui koko ajan, onneksi tätä oli ehkä 50m pätkä. Tämän jälkeen veti tosi tarkkana normi peltoa. Kepeistäni nousi 4/5, se pienin punainen lyijykynä jäi Aronilta, en tiedä kyllä miksi, sillä mentiin ihan sen päältä niin että itse poimin mukaan. Muut se haistoi hirmu hyvin ja hajun saatuaan jäi tarkentamaan, että missä missä. 

Olipas hauska seurata siellä perässä, että miten koira ratkaisee kaikki alustan vaihdokset, kulmat ja jipot. Töitä Aron koutui tekemään enemmän kuin normisti, mutta sai sitten kyllä kuulla olevansa sankari jäljen päässä.

Ruutu vastaan tunnari

Kumpi voitti?

Tänään kävin vähän tokottelemassa meille ihan vieraalla kentällä. Teemana oli vähän rikkoa rajoja ja kaavoja ruudun ja tunnarin kanssa. Olinhan jo todennut aikaisemmin, että maalin kierron tms. kautta Aron menee hyvin tunnareille ja onnistuu siellä. Joten jatkojalostin sitä tänään. 

-ensin merkille ja merkistä vasemmalle 10 m oli tunnarit rivissä valmiina. Merkiltä oikealla 20m päässä oli ruutu. Ekalla kerralla Aron jäi vähän kiinni merkille ja tarvitsi muutamankin kehoituksen, että se lähti kapuloille työskentelemään. Itse kapuloilla olo näytti hyvältä ja toi oikean.

-sitten merkin kautta ruutuun, tää oli hyvä.

- tämän jälkeen merkin kautta taas vasemmalle kapuloille, nyt pääsi tunnarivaiheeseen edellistä kertaa nopeammin, toi oman.

- sitten tunnarikapulat ruudun viereen, ruudusta ehkä noin 7 m päähän. Lähetys merkin kautta ruutuun, ruutuun top ja siitä käsky etsi oma. Tässä kohtaa Aron tarjoili hetken eri paikkoja ruudussa ja näytti hoo moilaselta. Kun odotin, se lopulta hylkäsi ruudun, meni kapuloille ja toi sieltä täydellä laukalla oman. Luovutus ja kaikki näytti hirmu itsevarmalta. Superkehut ja pallon jahtausta tähän kohtaan. Sai juosta myös pari maalin kiertoa ja sukeltaa mun jalkojen välistä, pallon heitin taaksepäin. 

- viimeinen oli lähetys merkin kautta ruutuun ja ne tunnarit oli siellä 7m ennen ruutua, en toki vienyt sinne omaa. Kiltisti laukkasi ruutuun yli tunnareiden. Ruutuun top ja maa ja menin palkkaamaan ruutuun. Oikein kivasti.

Kivat tokot, näitä tehdään kyllä lisää!

Jälkimetsässä kera Maria Brandelin

Viime perjantaina meillä oli mukava jälkipäivä Koivumäessä. Maria Brandel oli lentänyt ruotsista kouluttamaan meitä pirkanmaalaisia useammaksi päiväksi ja perjantai keskittyi jäljestämiseen metsässä.

Ensilumi oli juuri satanut maahan ja ensimmäistä kertaa etsin kaapista pitkiä kalsareita- jäädyin silti. 

Heti aamutuimaan pääsimme tallaamaan toisillemme jäljet ja Aron sai Riitan tekemän 800m jäljen 4 kepillä. Itse talsin Riitan koiralle vähän lyhyemmän, mutta siihen suunniteltiin pari harhaa, joista Maria halusi, että harhat on nähtävissä. Joten vähän siinä mietittiin, minun piti merkata metsään suora ja Piia harhantekijä taas merkkasi ne kohdat, joissa ylitti tekemäni jäljen. Näin porukka pystyi havainnoimaan mitä koira tekee harhan kohdalla. Maria kuitenkin halusi, että harhan ja sen itse jäljen ero olisi mahdollisimman suuri. Siksi harhan teki Piia ja käveli kahdesta eri kohdasta jäljen yli 30 min ennen jäljen ajoa. 

Aronille tehtiin siis perusjälki tavalliseen metsään. Halusin vinkkiä siihen, miten saan koirani tarkemmaksi, kerroin Aronin olevan vähän huoleton. Janalla Aron ampaisi vauhdilla eteenpäin, nosti jäljen oikein, mutta lähti takajäljelle. Piia takaa sanoi, että takajälki ja kuin siitä sanomasta Aron vaihtoi suuntaa ja lähti oikein jäljestämään. Myöhemmin mietittiin Marian kanssa, että vaikuttiko se, että takajälki sanottiin ääneen vai oliko Aron juuri sillä hetkellä päättänyt vaihtaa sitä suuntaa. Maria oli näissä takajälki asioissa sitä mieltä, että katsoo aina rauhassa koiraa onko se varmasti päättänyt jäljen suunnan, odottaa ainakin sen liinan mitan verran sitä koiran ratkaisua.

Matka ensimmäiselle kepille meni vauhdikkaasti, toiselle vielä vauhdikkaammin eikä perässä kulkeva porukka pysynyt perässä, itsekin olin ihan hengästynyt. Tässä kohtaa Aronia palkatessa kysyin, että mennäänkö liian kovaa? Mentiin. Kakkoskepiltä kolmoselle olikin Maria sitten liinassa kiinni. Kertoi, että voisin liinalla ihan selkeästi jarruttaa, kun koira jäljestää joustan mukana, mutta jos nenä nousee jäljeltä, en päästä etenemään. Aron tietysti katseli tässä kohtaa vähän taakseen, kun oli ihmeissään liinan käytöstä. Maria piti liinasta myös ehkä noin 4 metrin päässä koirasta kiinni. Hyvin se Aron siihen asettui ja ilmaisi kolmoskepin. Juuri hetkeä ennen tätä keppiä Aron hukkasi jäljen ja joutui lyhyessä liinassa tarkentamaan, että minne mennään. Tässä kohtaa olin ylpeä Aronista, sillä se uskalsi tulla suoraan kohti meitä ihmisiä palatakseen siihen kohtaan missä se vielä oli jäljellä, nosti sen siitä meidän edestä, ajoi pienen pätkän ja ilmaisi kepin. Kolmoselta neloselle olin minä taas liinassa kiinni ja loppu sujui hyvin. Koska lunta oli paikka paikoin maassa, näkyi jäljellä myös harhat, joita oli tullut jäljen teon jälkeen. Harvoin Koivumäessä ketään liikkuu, mutta nyt nähtiin mies mustan labradorin kanssa. Miehen kengänkuviot sitten kulki siinä jäljen vieressä ja päälläkin, mutta Aron pysyi jäljellään ja ilmaisi viimeisenkin kepin.

Maria sanoi, että Aronilla on hyvä jälkimotivaatio. Se ilmaisee hyvin kepit ja tykkää niistä. Se jäljestää tarkasti ja tekee kaiken mitä pitääkin. Tälläinen metsäjälki 4 kepillä on Aronille kovin helppo. Juteltiin siitä liinan käytöstä ja Maria suositteli, että jarrutan ja joustan koiran perässä. Näin vauhti ja tekniikka pysyy siedettävämpänä, jos koira hukkaa jäljen, se ei näin pääse jäljestä pitkälle. Keskittymistä ja tarkkuutta tulee lisää, kun vauhti vähän hiljenee. Eli ihan hyviä juttuja, mutta itse aina pelkään vaikuttavani ja hallitsevani liikaakin, tykkään ajatuksesta, että kaikki vastuu on koiralla. Iloita kuitenkin saan, että Aron osaa kaikki asiat tosi hyvin, mitä sen kolmosluokan jälkikoirana pitääkin. Eli pientä hienosäätöä vain.

Sitten esineruutuun.

Itse en ollut tallaamassa ruutua lainkaan, joten sellainen kisamainen treeni, jossa esineet oli viety valmiiksi, enkä tiennyt missä ne on, oltiin vain sovittu, että esineet kaikki omilla ns. kaistoillaan. Aloitin ruudun läpikäymisen oikeasta reunasta ja hyvin lähti Aron suoraan eteenpäin, meni taakse ja toi esineen. Seuraavaksi pistotinkin parikin kertaa ruudun keskelle ja Aron etsi kyllä kovasti, esine olikin siinä keskellä melkein edessä ja lopulta Aron sen haistoi. Viimeinen pisto sitten vasemmasta reunasta, siellä Aron ei ollut käynyt vielä lainkaan, joten arvasin kolmannen esineen olevan siellä, niinkuin se olikin. Hyvin meni ja oln tyytyväinen, että Aron lähti aina sinne minne pyysin ja etsi aina eteenpäin, ei sortunut juoksentelemaan takarajaa pitkin, mitä joskus sattuu. Marian kehittämisehdotuksena oli, että minun pitää pystyä tarkkailemaan paremmin missä osissa koira on jo ruudussa liikkunut ja missä ei. Myös esineen luovutus voisi olla koiralla vähän pitävämpi, tässä ehkä vähän huolettomasti kouhasen esineen. 

Toisten esineruututreeneistä sain poimittua monta kivaa ja tarpeellista ajatusta. Aika monen koirat tykkää juoksennella ruudussa sen sijaan että alkaisivat heti työskennellä etsien esinettä. Juteltiinkin sen johtuvan siitä, että moni treenaa paljon sitä, että esineet on siellä takana. Maria taas laittaa esineitä paljon tarjolle, että koiralla on mahdollisuudet helposti onnistua ja treenaa nuorella koiralla sitä, että esineitä on lähellä lähetyspistettä ajatuksena, että koira oppii työskentelemään heti ensimmäisellä metrillä.

Kuvassa Kärnän Sari treenaa Kurtin kanssa sitä, miten koiralle opetetaan että esineiden vaihtaminen ei ole sallittua. Maassa on useampi esine tyrkyllä...

Päivä huipentui vielä illalla pidettyyn luentoon. Sieltä sain kyllä lisää ajatuksia siihen, miten Aronin jäljestystaitoja voin kehittää. Tekisin sille erilaisia haastejälkiä kuten maahan, jossa eläimet liikkuu esim jälki hevoslaitumen läpi tai peurojen/hirvien suosimille paikoille. Haastejälkiä voisin tehdä paikoille, missä liikkuu paljon ihmisiä. Tai voisin tiputtaa jäljelle muutakin kuin vain jälkikeppejä, koska koiran on hyvä reagoida kaikkeen mitä jäljentekijä on pudottanut. Tässä hiljan juuri kokeilinkin, mitä Aron tekee kun huomaa lyijykynän pätkän tippuneen jäljen päälle, joten näitä voisi olla lisää. Maria kertoi myöskin itse ajavansa joskus tosi pitkiä jälkiä esim 5 km, mutta sanoi näille jäljille ottavansa itselleenkin eväät mukaan. No itse en ihan näin pitkille näe tarvetta. 

Oli kyllä kiva päivä, kiitos mukanaolleille!! 

Kaiken kaikkiaan päivä sai minut miettimään vähän kuin vuoden tilinpäätöstä meidän jälkiharrastuksen kanssa. Iloitsen siitä, että Aron on taitava ja varma jälkikoira. Maria luennollaan sanoi, että 100% jälkikoiraa ei olekaan mutta treenatkaa koiranne niin hyviksi kuin mahdollista. Tämän vuoden keppisaldo on ollut parempi kuin koskaan  ja jälkikilometrejäkin on enemmän kuin koskaan, luonnollisestikin kun on ajettu kolmonluokan pituisia jälkiä. Kisoja meillä on ollut kahdet, joissa Aron on löytänyt kaikki kepit. Teen näistä vielä tarkat tilastot, mutta ollaan nyt periaatteessa niin hyviä kuin suomessa kolmosluokan jälkikoira voi ollakin. Varjon harrastamiseen heittää tottis ja nyt paljon keskusteltu metrinen hyppy. Tanja Kotti oli tehnyt loistavan kannanoton siihen, kuinka ihmiset hajottaa koiransa treenatessaan/ kisatessaan. Esteet voisivat olla turvallisemmat esim. hajoava malli tai vähän matalammat. Kirjoituksessa kerrottiin, että ruotsin estekorkeus on 85cm ja en voinut kuin haaveilla, että olispa meilläkin. Kuitenkin suurimmalle osalle suomen pk-harrastajille asia tuntuu olevan pyhä! Koira kilpailee väärässä lajissa, jos ei selviä metrisestä. Niin ja tässä kohtaa tulee huokaus, kun arvaan että korkeutta tullaan tuskin koskaan meillä helpottamaan. Aron ei selviä metrisestä niin että se olisi turvallista, toki hyppytekniikka ja hyvän lihaskunnon eteen teen paljon, että se olisi mahdollista. Silti se tämän vuoden kisoissa ylitti esteen Saarijärvellä ottaen siihen osumaa ja teki pelottavan ilmalennon silti noutaen kapulan. Koirat kun ei itseään ilmoita kisoihin, vaan onhan se sellaista ihmisen kunnianhimoa. Joten tämän vuoksi olenkin jo tutustunut erikoisjäljen sääntöihin, siinä voisi olla meidän ensi vuoden jäljestystavoite. Pitänee tutustua siihen lisää ja miettiä taipuisiko Aron peltojäljille.....

Syksyä

Syksyiset metsälenkit on kyllä parhautta.

Toki hallillakin käytiin treenailemassa,

agijuttuja Petran kanssa. Olin etukäteen miettinyt, että niitä takaaleikkauksia on hyvä treeniä, samoin hyppyjä vinottain eli serpentiinikuvioita 4 hypyllä. Vuosi sitten tämä oli meidän taidoille ihan mahdotonta, mutta nyt selvittiin. Jos Aron tuli suoraan pituudelta kohti ensimmäistä hyppyä, se tietty leiskautti kunnon hypyn tähän ja yritin moneen kertaan jarruttaa tai tehdä rytmin muutosta, kovin hyvin en onnistunut. Eka kaarre siis turhankin iso. Ja mun ennakoivilla valsseilla rimahan siinä herkästi tippuu. Sitten Aron alkoi jo muistaa homman ulkoa ja sitä myöten onnistui ilman minua. Jos tultiin putkesta hypyille, sain sen suullisella käskyllä vähän paremmin kuulolle ja näin onnistuttiin toisesta suunnasta tehtynä. 

Ja kotikentällä on treenattu tunnaria, tolpan kierron kautta kapuloille ja tällä konstilla se oma nousee hyvällä asenteella. Juokseminen on kivaa ja näin menee kivalla tunteilla kohti tehtävää. 

Agikisoihin ihan hirveä kuume. Työvuorolistani ei vaan oikein tue tätä, sillä kolme perättäistä viikonloppua töissä, ei siis toivoakaan. Onneksi edes joskus minullakin on viikonloppu vapaana ja Tamskin kisat 26.10 seuraavaksi tähtäimessä. Sinne!!!

Ihan daimondii

Jari Suomalaisen aluevalmennus nimittäin. Eilen ensimmäinen hallitreeni tänä syksynä ja olihan se luksusta. Esteet on valmiina kentällä, joten radan rakentamiseen meni vain tovi. Hallin lattian kumirouhekin koiran suussa on varmaan kivempaa kuin hiekka.

Radassa oli kummallinen alku, koira lähetettiin kohti seinää päin ekaa hyppyyn ja kakkoshyppy oli takaisin päin. Valsseja käyttäen piti sitten ohjata esteet 2-6 ja hyvä ihme, me tehtiin se. Ei nyt ihan ensimmäisellä kerralla, mutta ainakin kaksi kertaa sujuvasti. Kun annan Aronille tilaa eli valssi on vähän laaja, ei sille tule kiire eikä tuska, jolloin se hyppää myös rauhassa eli hyvin. Näillä valsseilla kuljettiin tietysti koiran edellä, kunnes 7 oli a-este ja tämän jälkeen esteet 8-11 tehtiin takaaleikkauksina. Este 11 oli puomi, joten kolmen hypyn kohdalla koira päästettiin ohjaajan esteen. Me osattiin tämäkin, ensin vahingossa. Kun sama piti näyttää uudestaan, aloin hätäillä ja pyrkiä koiran rinnalle, ei noin sanoi Jari vaan rauhassa, anna koiran mennä edelle. Onneksi me ollaan viime aikoina useamman kerran harjoiteltu näitä ohjauksia takaa. Kun koira lukitsee sen edessä olevan esteen, minä vaihdan jo ennen hyppyä kättä ja olkapäätä näyttämään suunnan muutosta. 

Puomin jälkeen oli kolme putken suuta tyrkyllä, piti mennä keskimmäiseen. Omalla linjalla sain Aronin menemään juuri oikein. Ekan putken suun valittua oikein, piti jatkaa seuraavaan putkeen, joka olikin suora kohti hyppyä, jolle piti ottaa ensin kuljetus, sitten kevyt sylikäännös, jossa koira lähti hypylle ja sieltä ohjaus kepeille. Tätä tehtiin pariin kertsan, kin tuntui, etten ehdi sen suoran putken kanssa. Kepit meni kerrasta oikein ja luojan kiitios Aron on kiltti. Se suorittaa kepit, vaikka itse juoksin jo kohti pituutta ottamaan sitä sinne vastaan. Ja kun pääsin kunnolla koiran edelle, saatiin piituuden jälkeinen hypyn takaakierto onnistumaan kerrasta. Siis takaakierto ilman rimantiputusta täydestä vauhdista, niin daimondii!! Ollaan nyt vuosi oltu kerran kuussa kokoontuvassa aluevalmennuksessa ja olen kyllä saanut siitä paljon. Kiitollinen tästä!

Ennen valmennuksia piehtaroin laiskuuden tuskassa ja muistin, että säännölliset juoksulenkit pitäisi ottaa taas ohjelmistoon. Talvi tulee ja hiihdot, tällä löysäilyn määrällä osaan kuvitella miten sydän hakkaa kurkusta ulos ekan kilometrin jälkeen. Joten nyt ryhtiliike. Päätin, että 4 km juoksua yhteen putkeen on hyvä aloitus. Koirat valjaisiin ja vetovyö itselle. Ja sitten vaan ihanaan syksyiseen kangasalan harjuun. Alkukävelyjen jälkeen tasan 4 km juoksu, kaikkiaan 23 min teki aikas tiukkaa jo viimeisen kilometrin kohdalla. Matkan varrella meinasi pistää, puuskutin kuin vanha koira. Aron ja Elvis eivät puuskuttaneet, joten olin heikoin lenkki. No tästä se lähtee :-) nyt vaan säännölliseksi osaksi viikkoa.

Tänään käytiin tekemässä 3 tunnaria. Kävelin läheiselle hiekkakentälle ja ensimmäinen tunnari oli epävarman näköinen, sisälsi moneen kertaan haistelua ja valinnassa tuli vielä piip-ääni, samoin luovutuksessa. Kertonee siis kaiken mielentilasta ja asenteesta. Palkkaus oli maltillinen ja vielä niin, että ensin kehut, kehujen kanssa uuteen perusasentoon ja siinä vasta namitus. En halunnut nimittäin ruokkia sitä piipääntä siinä edessäni, vaikka sen oikean toikin. 

Välissä tehtiin vähän jäävien asentojen treeniä leikkinä, nämä Aron osaa, ei erehdy kertaakaan. Sitten uusi tunnari, lähetys eri suunnasta. Löysi sen oikean, mutta ei oikeastaan ollut mielentilaltssn yhtään sen parempi. Taas palkitseminen kuten edellisessä. Mitäs tässä nyt keksisi?? Toistoilla ei parane.

Sitten villi kokeilu. Lähetin maalinkiertoon, siitä lennossa kapuloille, nyt meni siis laukalla, päätyi nopeasti omaan, nosti sen ja tuli laukalla luokse, ilman äänia. Superhyvä! Joten saankohan huomenna kerrasta onnistumaan, jos yhdistän tuon maalinkierron? Jään tätä nyt pähkäilemään :-)

Myytinmurtajat

Aron on tehnyt kahtena iltana kaksi aivan täydellistä tunnaria kotipihassa. Eilen oli 8 kapulan rivi, josta se todella sukkelaan kävi hakemassa sen oman. Hyvä luovutus ja siitä pääsikin sitten sisälle syömään. Joten kyllä se kotona osaa. 

Tänään sitten käveltiin tunnarien kanssa Suoraman kentälle ja tein täsmälleen samanlaisen rivitunnarin kuin kotipihassa, nyt oli 5 kapulaa rivissä. Aron meni kapuloille, nosti väärän, lähti tuomaan, sylkäs kapulan puolessa välissä pois ja palasi takaisin kapuloille, nosti oikean, lähti tulemaan, mutta tiputti tämänkin suustaan ja meinasi palata kapuloille vielä kerran, mutta nyt näytin sitä kohtaa maata, missä ne kaksi suussa ollutta oli ja niistä nyt piti vaan tuoda se oma. Just. Väärä asenne siis tunnareita kohtaan nousi heti pintaan ja se oikea asenne jäi sinne kotipihaan.

No se mikä on vaikeaa, sitä pitää harjoitella!

Vaihdon kapuloiden asetelmaa, edelleen 5 kapulaa tyrkyllä, joista se yksi oli se oikea. Lähetin kapuloille eri suunnasta. Nyt päätyi pian oikeaan, mutta tuonnissa vielä kapula tippui, tuo vaan sanoin Aronille ja se toi. Kehua ja namia.

Kolmas kerta, nyt teki oikein, ainoastaan ihan siinä luovutushetkessä kapula roikkui sillä huulessa kiinni, ei hampaissa, joten tästä tiesin, että vielä se epävarmuus on siellä. 

Neljännessä tunnarissa vaihdettiin ihan kentän toiselle puolen, nyt vilkaisi kapuloilla minua ja alkoi hommiin, oma löytyi, jes.

Viides tunnari oli menestys, nyt valinta ja tuonti näytti tosi helpolta tehtävältä. Tästä sai palkaksi kiertää kentän yhden tolpan ja juosta jalkojen välistä täysillä läpi. 

Tämän jälkeen pideltiin vähän kontaktia.

Hetken päästä oltiin nurmikentän puolella. Siellä on kieltomerkit, ettei koirien kanssa sinne, mutta me ihan siinä reunassa. Eli päivän kuudes tunnari, kapulat ympyrällä ja Aron teki sen nyt yhtä hienosti kuin kotipihassa. Niin itsevarma! Palkkaus oli ehkä turhan riemuisa, mun pitää muistaa ääntelyn säännöt!

Lopuksi tehtiin vielä kolme yksittäisen tunnarikapulan tuontia. Jätin Aronin istumaan kapula suussa, viimeisen kapulan tuontimatka oli piiitkä. Se sai laukata kentän toisesta päästä asti ja kovaa se tulikin.

Joten pähkäilen tässä muutamia perussääntöjä treenauksessa, joista en välittänyt tänään. Yksi on ollut se, että onnistuneen suorituksen jälkeen lopetetaan. Toinen oli se, että vain yksi tunnari per kerta. Oltiin siis itsemme myytinmurtajia. Toistojen myötä työskentely parani ja onnistuneen suorituksen jälkeen se voitiin tehdä toisenkin kerran. Kokeessa sitten joskus se yksi onnistunut meille riittääkin.

Päivän päätteeksi käytiin vielä koulun pihassa taiteilemassa lasten kiipeilypuomilla, tasapainoilua ja kehinhallintaa siis.