Näyttelyharrastajat

Tänään koiranäyttelyssä. Nää on näitä kerran vuodessa juttuja, mutta nyt näyttely oli lähellä ja helposti hoidettavissa. Olimme siis Kaupin Vinttikoiradan tuntumassa ryhmänäyttelyssä ja tuomarina Irina Poletaeva. Etukäteen tiedettiin, että tämä tuomari ei epäile käyttää koko arvosteluskaalaa ja sen vuoksi tietää mitä haluaa.  Aronin esitti kehässä kasvattaja Riikka, sillä omat taidot loppuu ihan kesken.  Ja Riikka veikin Aronia taitavasti ilman ainuttakaan harjoituskertaa. Eikä Aronkaan mun perään kaipaillut, vähän katsoi kehään mentäessä missä olen. Kehän aikana keskittyikin sitten vain Riikan kanssa olemiseen.

Hetki ennen kehään menoa

Tuomari antoi mielestäni hyvän arvostelun Aronista:
Correct type. Musculine. Correct shape of head & expression. Correct dentation. Good neck & back. Holding tail a bit high in movement. Well developed chest. Correct angulations. Could ....better movement. Exelent coat, lovely temperament.
Käyttöluokan 1. ERI

Aron tunti näyttelyn jälkeen

Käyttöluokassa ei muita koiria ollutkaan, joten luokan voittaja luonnollisesti. Eriin olimme tyytyväisiä ja sa oli ihan hilkulla, näin on hyvä uskoa. Aron käyttäytyi todella asiallisesti ja hännän kanto oli ajoittain ihan mallikasta, muutaman kerran sitten liikkeessä nousi ja tuomari sen kyllä huomasi. Hyvä mieli jäi.
Aronin sisko Pipsa oli myös kehässä Riikan kanssa ja lopputulos oli samanlainen, Eri ilman sa:ta. Ja kerrankin kun koirat olivat puhtaita, otettiin valokuvia yksin ja erikseen, sisko ja sen veli- kuvia.

Hyödynsin myös näyttelypaikan hälinät kontaktinpitotreeniin. Onnistui!!

Petra ja Ray olivat samaan aikaan oman kasvattajansa luona koiranpesu ja esittämisopissa. Lenkilläkin olivat käyneet ja leiponeet meille näyttelyista kotiin palaaville piirakkaa. Onni on hyvät kasvattajat :-) Valokuvia otettiin myös siellä jatkaen sisko ja sen veli-teemaa.

Ray harjoittelee näyttelyä Petran kanssa

Kiitos mukavasta päivästä erityisesti Anna, jonka kameralla saatiin kivoja kuvia. Ihana Riikka, joka esitti Aronin ja ihana Susku, jonka neuvot auttavat Petraa ja Raytä niin hyvin eteenpäin!

Joka päivä jossain jotakin

No niin. Nyt tää on kerännyt taas itsensä ja elämä jatkuu. Kiitos kaikille tsemppaajille!!

Aronin kanssa on tehty kontaktin pitämistä joka päivä. Eilen ylitin kynnyksen yleisiltä paikoilta ja siirryin Kyötikkälän kentälle. Pelkkä suunta kohti kenttää saa Aronin syttymään. Todellinen menestys oli meidän mittapuulla, sillä kontakti pysyi paremmin kuin koskaan ja ilman ainuttakaan ääntä. Aron istui perusasennossa tuijottaen minua mm. seuruun aloituspaikalla, a-esteen edessä, hyppyesteen edessä, esteiden välissä jne. Asenne oli loistava. Kyötikkälässä oli tien toisella puolen koulun urheilupäivä, josta saatiin vielä laukauksia tasaisin väliajoin, kun sillä käytettiin kunnon pyssyä juoksukisastartteihin. Aron piti keskittyneen ilmeensä. Siitä siirryinkin sinne urheilukisojen puolelle ja eipä tuo koira ole kyllä paukkarka. Piti kontaktin, vaikka aika lähellä ammuttiin. Korvan kärki heilahti, siitä tiesin, ettei se kuuro ole. Ennemmin juoksevia lapsia teki mieli kurkkia, mutta pääsääntöisesti kontakti piti.

Aikani kuluksi katselin facebookin kautta tokon sm evl-seuraamisia ja kertakaikkaan ymmärsin miten tärkeä se on, ettei koira luovu kontaktista vaan pitää sen koko kaavion ajan. Me kun pystytään siihen nyt paikalla ollen hetkiä kerrallaan. Miten mä en ole tarttunut tähän jo kolme vuotta sitten!

Tänään kontaktinpito jatkui Niihamassa. Kävin agitreenien verryttelymatkalla Niihaman palveluskoirakentän kautta. Nyt meinasi tulla viikon enimmäinen takapakki, mutta osoitti, mitn vahva koiralla voi olla mielikuva pelkästään siitä, missä ympäristössä ollaan. Ei menty edes kentälle ( Aron olis kyllä halunnut) vaan kontaktin pito tapahtui kentän ulkopuolella. Tässä kohtaa tuli pientä ääntä, kun Aron oli ihan ymmällään, että pk-kenttä kutsuu eteenmenoon ja hurjat palveluskoirat siellä juuri treenasivat. Tiheän vahvistamsen kautta homma asettui hyvälle mallille, mutta ehdottomati vaikeinta oli nyt Aronille. Autoista räyhäävät koirat ja kovempi ääniset ohjaajat kuin tokossa saavat Aronin vireen nousemaan. Myöhemmin käytiin siinä vielä uudestaan ja kun kentä on tyhjillään, pysyy mielikin rauhallisena. Jatkamme harjoituksia!

Kehareissa oli tarjolla vaikea rata. Paljon takaakiertoja ja todella haastava keppien avokulma. Aikaakin oli ihan liian vähän, ihan hyväksi kyllä koiralle, mutta olis niin kiva ollut harjoitella eri asioita kohdilleen. Takaakiertoja ja ennakoivaa valssia harjoittelin viereisellä kentällä verryttelyksi ja näitä vois ottaa nyt joka kerta. Rima siivekkeen takana on hyvä keino saada Aron kiertämään siiveke kunnolla ja näin myös rimat pysyy. Itse radalla sai juosta ja se on kivaa.

Treenien jälkeen Aron oli onnensa kukkuloilla. Jäähkälenkki neljän tytön kanssa, kyllä sen kelpasi.

Sydänsuruja ja valonpilkahduksia

Kylläpä ottaa koville joutua hylätyksi tokoryhmien valinnoissa. Ihan kuin joku olis kuollut, onneksi tietysti ole, mutta se pettymys, häpeä ja harmi. Rinnasta puristaa. Olisiko kannattanut valita joku toinen liike, mitä näyttää? Aronin kympin kaukot ei helposti nollaannu, mutta tyhmästi valitsin ruutuliikkeen. Liikkeiden välissä ei voinut näyttää yhteistyön riemua, me kun yritetään pitää sellaista ei kuplivaa linjaa. En koskaan uskonut, että näin voi käydä. Ehkä mä tästä vielä joskus toivun. Jotenkin hassua, että jo koetilanne menee pielee, voi aina ajatella, että se oli se yksi koe ja aina voi parantaa seuraavaan. Nyt kyseessä oli meidän tuleva talvi ja haaveet ensi kevään kokeista. Haaveet ryhmässä onnistumisen ilosta ja säännöllisistä viikkotreeneistä. Aron on silti minulle se paras, harmi, ettei meitä nähty tokon suhteen mitenkään ryhmäpaikkaa ansaitsevaksi eikä yhteistyömme millään saralla sytyttänyt. Me oltaisiin niin tarvittu se ryhmätreeni. Voi itkujen itku.

Parasta terapiaa oli viikonlopun Jatin kisat Jyväskylässä. Kiva paikka kisata. Hyvä halli, hyvät verryttelymaastot ja Anna mukana kannustamassa. Kiitos Anna ihan miljoonannen kerran!

Lauantaina ekalla agiradalla oli vaikea alku. Kolmen hypyn kautta onnistuin ohjaamaan sen vaikean kohdan oikein, mutta en osannut riittävästi liikkua siitä ja Aron hyllytti itsensä putken väärään päähän. Loppurata meni hyvin.

Sunnuntaina ensimmäisellä radalla tippui kolme rimaa, ohhoh. Tulos -15. Pitänee tutkia videoilta, mikä rimat nyt tiputti. Päivän loistavin hetki kului hyppyradalla, jossa vietettiin jopa 29 sekuntia. Esteet oli pitkin välein, rata oli pitkä ja juosta sai ihan sikana. Radalla oli kaksi kohtaa, joissa koira lähetettiin putkeen ja sillä välin piti mennä jo pitkälle varmistamaan seuraavat esteet. Yksi rima tippui jossakin matkan varrella, mutta me kyllä tykitettiin täysillä eteenpäin. Lopulta viimeisellä putkella mun juoksulinja ei pitänyt ja Aron sinkosi väärään päähän putkea. Muuten meillä oli yhdessä ihan
sairaan hienoa. Se fiilis ja tekemisen meininki!

Lisäksi saatiin ajaa Annan tekemä Saarijärveläinen kangasmetsän jälki. Metsä oli niin erilaista kuin täällä kangasalla, että sitä metsää ei voinut jättää käyttämättä. Kiltisi Anna, joka ei ole ihan sinut hirvikärpästen kanssa ( no kuka on) teki meille 600m pitkän jäljen, jonka päässä oli yksi keppi. Aron eteni janalla hyvin, vähän ennen jäljen nostoa sinkosi oikealle tarkistamaan jotain, palasi ja lähti sitten oikeaan suuntaan. Ajoi jälkensä varmasti ja vauhdikkaasti, mutta mennä viipotti sen vikan kepin yli ja tiellä oltiin ja jälki loppui siihen. Eipä voi mitään, uutta jälkeä pitäisi suunnitella pian tänne meidän nurkille. Eniten ehkä itseä hiertää se, ettei päässyt palkkaamaan koiraa hyvästä jäljen ajosta, mutta tiedän, ettei se Aronin tunnetta jälkeen haittaa, yleensä vaan on parantanut.

Kontakti-treenejä on tehty joka päivä. Tänään Prisman edessä, eilen Valintatalon edessä jne. Katse pidetään minussa eikä ohikulkijoita kurkita. Aron on  oikealla puolellani eikä ole piipannut kertaakaan! Pitää pitkiä aikoja katsettaan minussa ja pystyn suullisella kehulla pitkittämään tilannetta. Aronilla on tässä toistaiseksi hyvä asenne, mutta jatketaan vielä paikalla-olemalla. Homma on sitä, mitä pennuille ja nuorille koirille pitäisi tehdä paljon. Onneksi se ei ole 4- vuotiaallekaan myöhäistä.

Tunnareita on tehty kotipihassa ja Aronin turkkikin on pesty tulevaa näyttelyä varten. Ehkä se meidän elämä hiljalleen taas jatkuu suruista ja pettymyksistä huolimatta. Ainakin syksylle on paljon kivaa suunnitteilla ja mukavia juttuja tulossa, treenejä ja koulutuksia, toivottavasti kivoja agilitykisoja, joten noustava se on täältä risukasastakin. Niin olin masentunut, että suunnittelin tämän blogin hautaamista. Täällä käy kuitenkin noin 100 lukijaa päivittäin lukemassa ja toivottavasti joku oppii, ettei tee samoja virheitä mitä minä teen. 

Näytönpaikka

Taputtelen itseäni tyytyväisyydestä, että ollaan kontaktinpitotreeniä tehty nyt jokanpäivä Aronin kanssa. Keskiviikkona agikisojen yhteydessä niin kaukana, ettei agin äännet saaneet mielentilaa kohoamaan, mutta lähellä kahta frispiititä heittelevää poikaa, joita Aron olisi mielellään aina vilkaissut. Eilen käytiin kaupan edessä, ensin kauempana ja sitten ihan liukuovien edessä. Hyviä häiriöitä kyllä saa, kun kauppaan ravaa ihmisiä sisään ja ulos. Tänään sitten eteläpuiston häiriöissä, ennen ja jälkeen näyttökokeen, häiriöinä liikkurin käskyt jatoisen ohjaajan käskyt.. Plussan puolella ollaan tässä hommassa.

Sitten näyttökokeeseen. Hyvin sain psyykattua itseni vaikka matkalla näyttöpaikalle meinasi jännittää. Mietin, että mennään tekemään parhaamme. Mennään rennosti hymyillen Aronin kanssa kehään, mennään nauttimaan, että saadaan olla mukana. Otetaan se hyvänä kisamaisena tsekkauksena ja harjoituksena mielentilanhallinnan kannalta. Meidän seuruu on mitä on, planeetan huonoin ja inhoan sitä, mutta siitä huolimatta se pitää tehdä. Hommassa oli idea, että yksi vapaavalintainen liike, seuraaminen ja paikallaolo ryhmässä. Valitsin ruutuliikkeen vapaavalintaiseksi ja paikallaoloon hyvä luotto, joten kaksi kolmesta me selvitetään.

Yhteistyöhömme olin tyytyväinen. Sain Aronin viriteltyä ihanaan mielentilaan ennen kehää. Teimme kaukokäskyjä, jääviä ja kontaktin pitämistä. Aron oli tasapainoinen ja virittynyt hyvin. Tämän vuoksi oli hyvä mennä kehään. En nipottanut Aronille yhdessä kulkemisesta, sillä nyt oli vain hyvän mielen aika, joten ei menty kehään ihan maajoukkuetasoisesti. Yhdessä kuitenkin ja aloitimme ruudulla. Olosuhteet ruudulle oli vaikeat. Merkin takana aika lähellä kulki valkoinen kehänauha ja tiilikin siinä piti nauhaa paikallaan. Ruutu oli merkattu mustin nauhoin ja keltaisin merkein, takana ja vieressä kulki valkoinen kehänauha. Tälläisiä melko vaikeita ruutuja ei olla harjoiteltu vuoteen, joten sen
vuoksi annan Aronille anteeksi vauhdin, joka oli normi suorotukseen aika pliisu. Meni merkille vähän löysästi ja laukalla ruutuun, mutta puolet hitaammin kuin yleensä, hidasti ruudun eturajalla, mutta toppasin sen sinne ja koira toimi käskyjen mukaan, ekasta käskystä maahan ja ruudussa makasi nätisti. Sivulle tuli kivasti, joskin seuruu kohdassa saattoi edistää inasen, mutta äänetön suoritus.

Tämän jälkeen kehuin rauhallisesti siinä perusasennossa, jonka jälkeen vasta lähdin liikkeelle rauhallisesti kehuen. Olin suunnitellut, että haen sellaista kisakehua, ettei Aron ala kiljua, mutta kokee tehneensä hyvin. Tästä seuraamisen alkuun mielestäni suht hyvin. 

Seuruu voi seuruu. Etukäteen tiesin ja pahemminkin olisi voinut mennä. Tätä me ei nyt vaan osata.

Yksilöliikkeet oli siinä ja ei oikeastaan menty kuin kehän reunalle, kunnes alkoi paikallaolot. Eli tosi lyhyt väli seuruusta makuuseen. Tässä taas annan meille taputukset, sain hallittua Aronin eikä se alkanut äännellä, pientä säätöä tein itse makuupaikan aloituksen kohdalla, varmistelin turhaan. Oman
käskyn kohdalla Aron kävi hyvin maahan, jäi hyvin ja makasi siinä kun tultiin piilosta pois. Nousi
hyvin oman käskyn kohdalla. Kehuin ja sain vietyä ulos kehästä, missä kehän jälkeen leikittiin pallolla ja kehuin pitkään ja hartaasti Aronia. Vaikka meitä ei huolittaisi mihinkään ryhmään, oli tuo itselle niin tärkeä huomata, että pystyn vaikuttamaan koiran mielentilaan. Samoin omaani. Onnellinen meistä!

Jälkeenpäin: valintakokeiden tulokset tulivat. Aron oli nollannut ruudun nousemalla seisomaan ennen kuin kutsuin sen. Tätä en huomannut. Seuruusta saatiin tuskin mitään joten paikalla-olon pisteillä ei sitten sympatiaa herunut. Emme siis päässeet kumpaankaan ryhmään, emme valmennus emmekä tavoitteelisten ryhmään. Kuin kylmää vettä ja rakeita niskaan. Hyvästi toko-into! Olen surullinen ja pettynyt. Surkeista surkeimpia ollaan. Motto on, että aina kannattaa yrittää, mutta ei se näköjään pidä paikkaansa.

Iltakisoissa

Eilen oltiin Aronin kanssa Tamskin iltakisoissa. Tykkään kyllä niistä, kun pelkät ykkösluokat on paikalla ja suht ripeästi pääsee ekan radan jälkeen jo toiselle. Tuomarina oli Anne Viitanen ja radat olivat oikein mukavat. Ensin tuntui, että voi kääk, nyt on koiran oltava hallinnassa, sillä ansaesteitä oli useita tyrkyllä ja Aron tuntui kuin saippuapalalta, joka luiskahtelee pois käsistä.

Ensimmäisellä radalla hyllytys heti este numero 3. Mua jännitti siinä aloituksessa ja tämän vuoksi olin ihan hyytynyt. Anoin siinä koiran mennä sinne väärään päähän. Tämän jälkeen tuli ärsytys ja ohjasin koiraa loppuradan kunnolla. En ole ihan varma menikö koira kepeillä väärin sisään, mutta en jäänyt sitä miettimään, ohjasin kisamaisesti radan loppuun ja hihkuin maalissa onnesta. Maaliin pääsy on aina kiva juttu.

Ratojen välissä Anu lykkäsi minulle Julia Kärnän psyykkisen valmennuksen paperit käsiini ja käski lukemaan ne ajatuksella.

Seuraavalle radalle menin eri asenteella ja aloituksessa ei jalat tutisseet jännityksestä vaan päättäväisyydestä. Ohjasin koiraani ja nyt sujui hallitusti. Puolessa välissä rataa en tiedä mitä mitä tapahtui muurilla, tässä jään heti kiinni siitä, että en ole katsonut koiraa, sillä en saa silmiini mitään kuvaa siitä, miten koira hyppäsi muurin. Jokatapauksessa se täräytti muurin niin että siitä levisi useampikin pala. Siitä huolimatta jatkoimme maaliin saakka niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. A-este mentiin kahteen kertaan tälläkin radalla ja toisella kertaa Aron lähti sieltä kontaktilta mun liikkeestä mukaan. Silti sain sen hyppimään 4 hypyn loppusuoran puhtaasti ja maalissa hihkumaan taas. Tulos  -5 ja päivän nopein aika. Sijoituimme luokassa toiseksi heti sen ainokaisen nollan jälkeen ja palkinnot ne aina lämmittää mieltä. Palkintona oli herkkukassi!

Kivaa oli, että rimat pysyi ja vaikka agilityjumalat pitää mua kidutuksessa näillä -5 radoilla eikä anna sitä agisertiä, mennään silti päättäväisellä tahdolla kohti seuraavia agikisoja Jyväskylään viikonloppuna.

Keep the kontakti

Kontaktinpitotreenit alkoivat tänään ihan meidän kotinurkilla. Aron piti kontaktia perusasennossa paikalla ollessaan seurakuntakodin edessä, r-kioskin edessä, Valintatalon edessä ja kotipihan puolella, kun kadulla kulki vieraita koiria. Eli monta eri pientä pätkää käytiin tekemässä eri paikoissa.

Ja sitä treeniä todella tarvittiin, sillä kyllä kaupan edessä teki mieli vilkuilla, että kuka missäkin kulkeekaan tai seurakuntakeskuksen vieressä mopoautollisia teinejä pitivät sen verran satunnaista häiriötä, että kontakti kyllä satunnaisesti tipahteli ympäristöön. Kävin siis tekemässä tuota pitämistä paikoissa, missä pysyin itse tarkkailemaan koiraa peilaavien lasien kautta.  Saatiin paljon hyviä onnistuneita pätkiä ja täysin äänettömästi. Tätä meidän pitää tehdä nyt ihan sikana!

Perta ja Ray aloittivat tänään junnukurssilla agilityn. Toki Ray on kohta vasta puolivuotias, mutta tuo pari tarvitsee treenejä, joissa on muita ihmisiä tai koiria ympärillä. On aika eri asia käydä hiljaisessa hallissa keskenämme, kuin 4 juniorin agiharrastajan kanssa tunnin ohjatuissa treeneissä Etelä-puistossa. Ryhmän kouluttaja oli Petran mielestä tosi kiva, Ray oli hirmu reipas ja minä tietysti iloisena näistä kentän reunalla. Tarkoitus ei ole rasittaa Rayta hypyillä, mutta tarkoitus on saada tuolle nuorelle parille yhdessä tekemisen ja harrastamisen riemua.

Petran tunnin loppuessa lähdettiin vielä kaikkien koirien kanssa city-lenkille, käveltiin Laukontorille ja siltojen kautta takaisin Eteläpuistoon. Sillä välin tuo eteläpuisto oli täyttynyt koiratreeniporukoista. Iso määrä bernejä treenasi tokoa, Tamskilaiset toisessa päässä agilityä ja väliin rakennettiin rallytoko-treenejä. Siihen väliin kävin rakentamassa Aronille ruudun. Tehtävänä siis haasteruutu kovissa häiriöissä. Ne rallytokokyltit oli ihan lähellä ruutua ja kenttä oli täynnä koiria. Ensin merkin kautta ruutuun, jossa oli pallo valmiina. Hyvin ja suoraan meni. Sitten mentiin kehän laidalle ja tultiin hetken päästä uudestaan kehään. Aloitusasennosta palkka. Sitten merkin kautta tyhjään ruutuun ja meni vielä paremmin, suoraviivaisemmin ja kiihkeämmin. Sai minulta pallon palkaksi ruudussa taphatuneiden suurkehujen jälkeen.  Siinä oli se tokotreeni. Aron jäi hyvään mielentilaan ja olin tyytyväinen meihin!

Koirakoutsi

Eilen oltiin Koirakoutsin eli Krista Karhun luona pähkäilemässä meidän seuruu-ongelmaa. Olen koko kesän sitä itsekseni työstänyt ja tuntuu, että aina jään siihen samaan pisteeseen. Vaikka minulla on hyvä vahvistetiheyskaavio, jossa keskityin kontaktin vahvistamiseen, tuli siinä samalla ääntelyä mukaan. Jos kontakti pysyy, mutta koira ääntelee, ei lopputulos ole toivottu. Oli aivan pakko saada ulkopuolista näkemystä ongelmaan.
Ja retki Lielahteen kyllä kannatti. Aronin ongelma oli helposti näytettävissä ja miten hyviä huomioita Krista tekikään, sellaisia mitä ei itse hoksaa. Ensin katseltiin meidän seuraamista. Kun vahvistan vain koiran tarjoamaa toimintaa, näyttää Aron hyvältä ja rennolta. Joskin satunnaisia ääniä tulee palkan jälkeen tai ennen sitä. Heti kun seuruuseen otetaan liikkurointi mukaan, näyttää Aron ahdistuneelta. Sen kontakti katkeilee, pää putoaa kohti maata. Jo ensimmäisestä seuraa sanasta sen ensi reaktio on kääntää pää poispäin minusta. Homman pitäisi olla juurikin päinvastoin. Teknisesti Aron osaa peruutukset, käännökset vasempaan ja oikeaan jne. mutta se oikea asenne siitä upuu.

Sitten lähdettiinkin aivan alusta liikkeelle. Pysyykö kontakti perusasennossa paikalla ollessa? Ei pysy. Pienetkin häiriöt saavat Aronin katkaisemaan kontaktin yllättävänkin herkästi. Lisäksi sillä on tapa, että jokaisen palkan jälkeen se vilkaisee ensin ympäristöön ja sitten vasta minuun. Eli siinä on yksi kohta, mikä pitää saada pois. Krista antoi hyvän vertauksen; jos evl:n seuraaminen noin yleensä kestää 3-4 min, pitää koiran osata pitää noin kauan katkeamaton kontakti. Liikkuessa se on tietysti aina vähän vaikeampaa, mutta kun ollaan paikallaan, on sekä minun että Aronin helpompi keskittyä itse kriteeriin.
Lisäksi Krista huomasi, että vasemmalla perusasennossa ollessa Aron ei ole rento. Haluamme sen olevan maailman turvallisin ja paras paikka, mutta sitä se ei Aronin mielestä ole. Se ikään kuin odottaa jonkin pahan tapahtuvan heti kun lähdetään liikkeelle. Sen ajatus tuosta pahasta näkyy heti jo minun jonkinlaisena jäykistymisenä, kun Krista sanoikin, että nyt lähdetään liikkeelle. Aron luki heti tuon jäykistymiseni ja ikään kuin väisti jo valmiiksi, jos ei ihan käytännössä, se ilmensi sitä pelkästään korvillaan.
Mielikuvan vaihtaminen on mahdollista, mutta työtä siinä on. Aloitimme harjoituksilla, joissa Aron istuukin oikealla puolen. Aronista ihan uusi juttu ja uusiin juttuihin se suhtautuu positiivisesti. Palkkailin Aronia kontaktista, kun se istui oikealla puolen ja Aron oli siinä niin korvat höröllään. Tämä on se tavoitetila, mihin tähdätään. Ja kun tämä asenne on oikealla puolen tapahtuvassa seuraamisessa, nimetään se ja siirretään vasemmalla puolen olevaan seuruuseen.
Paikalla oltiin ja seisoin peilin edessä Aronin kanssa, ettei minun tarvinnut ottaa itse kontaktia koiraan, vaan toisin päin. Toki sain katsoa koiraani palkatessa, mutta katse oli eteenpäin. Jos Aron vilkaisi ympäristöä tai tiputti kontaktin, huomautin, mutta neutraalisti. Huomautuksesta ei saanut seurata ahdistusta ja aluksi palkattiin tiheään, että koira sai jutusta kiinni. Tehtiin myös vaihdellen palkkausta eri pituisin välein ja myös sitä, että joka toisella kertaa kehu ja joka toisella nami palkka.

Nyt jatkossa treenaamme tuon kontaktin kuntoon. Sen pitää tulla pysymään, oli häiriö miä tahansa. Kontaktista ei lennä pallo ja me molemmat ikään kuin rauhoitutaan. Namipalkkakin voi olla vähän neutraalimpi, ettei koiran sen vuoksi nosta itseään sellaiseen tilasn, että se piippaa itseään palkan toivossa. Ylipäätään itsehillintää ja malttia haetaan nyt lisää.

Järkkyä, miten perusasiasta pitää lähteä liikkeelle, mutta miten sen tajuaa, että miten kontakti on meillä päässytkin noin huonoksi. Missä vaiheessa sen tärkeys on jäänyt? Nyt se nousee elämän ( no ainakin lähes) tärkeimmäksi tavoitteeksi. Saatiin Kristalta siis oikein antoisat ja perustellut analyysit ja treeniohjeet.

Ihan lopuksi näytin vielä meidän kahden kilon noutokapula-juttua. Ja hyvä että näytin. Siinä ilmeisesti ei ole kyse siitä, että kapulan paino ajaisi sen kapulan kurkkuun luovutustilanteessa vaan kapulan paksuus on nyt paha. Kaikki muut meidän kapulat on keskikohdiltaan melko ohuita, 2-kilosen keskikohta on monin kerroin paksumpi. Ja Aron vaan ei osaa pitää noin paksua oikein. Eli etsin nyt kaupasta sellaisen puupalan, jonka paksuus vastaa kapulan keskiöö, vain painavat päät puuttuisivat ja harjoiteltaisiin sillä paksun kapulan pitoa.

Kiitos Krista Karhu, nyt vain treenaamaan!

Kohtaamisia

Miten paljon yhden viikon sisään mahtuu kohtaamisia erilaisten koiraharrastajien tai ammattiaan siinä harjoittavien kanssa? Yritän edes vähän  saada niitä listattua.

Maanantaina kohtasimme fyssarimme Elina Karhumäen ja Aron pääsi hoitoon. Hoitohuone on Aronille tuttu ja sinne se Aron paineli suorinta tietä. Tietää myös missä siellä huoneessa säilytetään nameja. 

Edellinen fyssarikäynti meillä oli toukokuussa ja aktiivisen kesän kuormaa löytyi Aronin kropasta. Lannerangassa oli työstettävää ja Si-niveleen Elina pääsi käsiksi hännän tyveä kiertämällä. Vähän laseriakin piti antaa sinne lannerankaan, kun kipua oli käsittelyssä. Niskassakin oli vielä jotain pientä, mutta ei tokojumiin viittaavaa. Kaikkiaan Aronia veivattiin vähän yli tunti ja seuraava varmuuden vuoksi aika sovittiin 7 viikon päähän. Kyljet on jäykät, sanoi Elina, joten yritämme nyt muistaa tehdä meidän kyljenvenytysohjelman. Samoin pupu-istuntaa tai temputusta Elina piti hyvänä, sillä siinä Aron joutuu ikäänkuin suoristamaan selkäänsä. 

Fyssarin jälkeisiä vapaita Aron sai nauttia täydessä rauhassa, mutta Elviksen kanssa lähdettiin ma-iltana pyörälenkille. Ensin kohti kyötikkälän kenttää, tarkoituksena avo-liikkeiden treenaus. Aivan sattumalta kohdattiin Minna ja Marke, jotka olivat myös menossa tokoilemaan kentälle. Näin saatiin aikaiseksi kolmen koiran paikalla-olo sekä Elvikselle liikkuroitu ohjelma, jossa kävimme avo-liikkeet koemaisesti läpi.

Elviksen makuu sujuu hyvin, se on sillä muistissa. Tosin makaa löysästi kyljellään, mutta ihan itse olen tuon kouluttanut. Liikkeet se periaatteessa osaa, mutta kestävyys on heikkoa. Runsaan palkkailunkin turvin oli kaukokäskyissä jo näkyvissä väsymystä ja haluttomuutta, niin iloisen reippaasti kun homma alkaakin. Elvikselle sopisi niin hyvin sellainen 4 liikettä yhteen menoon. Tämä väsymys alkaa näkyä loppua kohden aina uuden liikkeen aloituksissa, tulee kerta kerralta tahmeemmin niihin. Hyvä treeni oli kuitenkin, sillä tiedän mitä yrittää vielä treenata ennen koetta. Kiitos Minna ja Marke.

Tiistaina Aronille oli varattu silmäpeilausaika ja verinäytteen ottaminen Tampereen veteriin. Tulevien pentuesuunnitelmien vuoksi nämä otettiin, toki mielessä oli ollut jo monta kertaa, että Aronin silmät olisi hyvä tarkistaa aikuisena. Veterin keikka meni hyvin ja silmät olivat kunnossa. Lääkärin aika oli vain sellainen, että olin jo joutunut anomaan pomolta ymmärrystä, kun myöhästyisin puoli tuntia iltavuorosta. Joten lennossa Aron kotiin ja samalla henkäyksellä töihin. Meillä on töissä Keniasta kotoisin oleva sairaanhoitaja, jolla on myös koira siellä kotimaassaan. Hän ei voinut uskoa, että koirani kävi eläinlääkärissä olematta kipeä. Kertoi, että heillä koirat kulkevat yksin, syövät mitä löytävät ja palaavat kotiin jos palaavat. Ei koirille osteta ruokaa, kun ei sitä ole edes omille lapsille. Niin meillä koiria pidetään paremmin kuin lapsia. En uskaltanut kertoa ääneen sitä kuinka koirani käyttää bot-loimea, syö erikoisruokaa, nauttii erilaisista harrastuksista. Niille ostetaan leluja, pantoja ja taluttimia. Käydään vesijuoksussa, valmennuksissa, näyttelyissä ja koulutuksissa. Treenataan halleissa. Lämmitellään ja loppuverrytellään. Juotetaan palauttavaa juomaa rankan treenin jälkeen. Lista on loputon. Hiukan elämme yltäkylläisyydessä.

Keskiviikkona ei ehditty treenaamaan eikä se edes haitannut, kun vettä satoi sinä iltana enemmän kuin koskaan. Tavesin hallituksella oli kokous ja siihen se ilta niinkuin huipentui. Suunniteltiin tulevia vetohiihdon sm-kisoja ja Taves täyttää ensi kesänä 60-vuotta, joten isojen juhlien suunnittelu voisi jo alkaa. Kiva oli kuitenkin kohdata muut Tavesin hallituksen jäsenet kesän jälkeen.

Torstaina päästiin keharitreeneihin. Päänsärky pisteli päätä, mutta yleensähän ne treeneissä helpottaa.

 Nyt ei käynyt niin. Rata oli aluksi ihanan etenevä, neljä ensinnäistä hyppyä mentiin kaarevalla uralla hyvin, mutta sitten rata vaihtui lyhyillä ja tiukoilla kurveilla meneväksi hyppikseksi. Eihän siitä hyvä seurannut. Ajoitus oli myöhässä, Aronilla ihan täys vauhti päällä ja rimaa alkoi tippua. Jäätiin hinkkaamaan yhtä hyppyä, jota ennen piti jarruttaa, mutta räiskis vaan rima lensi kun olin myöhässä. Alkoi ihan urakalla ärsyttään, mikä ei sovi agitreenaukseen. Ja näin ollen homma ei niinkuin parantunut senkään puolesta. Lopuksi piti yrittää iloita ihan pienestä.

Menin sinä iltana ajoissa nukkumaan ja aamulla ei särkenyt päätä enää.

Perjantai oli mukava. Töiden jälkeen pidin ohjatunnoudon ja ruudun- kurssiani ja alla pari kuvaa, kun kurssilaisten koirat niin kivasti osaavat seistä merkin takana. Kuvissa porokoira Kiki ja samojedi Pulla.

Itsekin innoistuin vielä tekemään omien kanssa tokotreeniä kotinurkalla ja ruututavarat reppuun ja kohti Suoraman kenttää.

Aronin treenien teemana oli ruutu ja kehäänmeno, Elvis harjoitteli liikkeen välejä.

Aronin pitää kyllä ohjaajaansa jännityksessä tuon ruudun suhteen, sillä pitkästä aikaa näkyi ennakoimista ruudun eturajalla. Se osaa kyllä korjata ruutu-käskyllä itseään jonnekin, mutta tavoite on tietysti, että se pääsee suoraan sinne parhaaseen kohtaan. Joten teimme ruutua eri suunnista ja välillä kävin muka jättämässä jotakin ruudun takarajalle, että sain sen suoraan sinne laukkaamaan. Hyvin se sitten laukkasikin ja palkkaa tietysti näistä. Viimeisellä kerralla se pallo oli sitten siellä ruudun takarajalla, joten toivottavasti Aron siitä ilahtui. Kehään menot sujuivat hyvin ja myös näistä palkkasin.

Elvis oli ihan täpinöissään ja eikä merkkiäkään väsymisestä. Tein joitakin perusasennon alkuja ja palkka näistä, sitten noutoliike, josta suulliset kehut ja siirtyminen uuteen liikkeen alkuun, josta namipalkka. Siirryttiin perusasentoihin sinne ja tänne ja tehtiin kaukot välissä. Hirveen kivaa, sanoi Elvis.

Lauantaina olin iltasella metsälenkillä ja kohdattiin kanttarelleja. Niistä saa sitä löytämisen iloa, vaikka en niitä itse syökään.

Sunnuntai huipentui ilouutiseen: Aronin sisko Pipsa saavutti kolmannen ykköstuloksen ja on nyt TVA. Niin valtavan hienoa ja onnittelut tätäkin kautta kyseiselle parille, joka kävi ensin lauantaina Vepe soveltuvuuskokeessa soveltuen lajiin ja sunnuntaina evl-1.tulos Pauli Härköseltä jossakin päin Keski-Suomea.

Sinne menkin suuntaamme ensi viikonloppuna ja ensi viikko on agilityä 5 startin edestä. Anelen niin nyt agijumalia, että antaisivat meidän nyt kerran edes onnistua ja antaisivat minulle sen agisertin ja pääsylipun kakkosluokkiin.

Ässämmejä, agia ja jälkeä

Aron sai viettää lakisääteisiä vapaapäiviä yövuorojeni välissä. Perheen yhdestä autosta ei riittänyt kaikille, joten torstain keharit jäi väliin, mutta jaksoin sitten ehkä vähän paremmin yövuoroissa. Venyin perjantaina kouluttamaan tokoa pariksi tuntia Niihamaan ja siitä yöksi töihin. Onneksi meillä ei yleensä ole kuin kaksi yötä kerrallaan, muuten tässä menisi terveys.
Samaan aikaan alkoi Kaupissa pk-sm:ät, joissa olisin niin halunnut olla mukana, kilpailijana tai turistina. Lauantai-aamun tottikset olisi ollut kiva nähdä, mutta pakko oli nukkua edes pari tuntia. Iltapäivällä päästiin onneksi jo liikkeelle ja Petra lähti Rayn kanssa sosiaalistumista harjoittamaan. Pystykorvamaiseen tyyliin Rayn pitänee ilmoittaa lähes joka asiasta...Anyway, kisapaikalla oli ihanan paljon putiikkeja sekä paljon tuttuja. Oikein mukavaa siis. Seurasimme meininkejä Petran ja Rayn kanssa parin tunnin ajan, kunnes jatkoimme matkaa sdp-hallille. Tunnin agivuoro oli varattuna.

Aronin kanssa kertasin viime kisoissa ollutta ykkösen ratapätkää, joissa meillä tippui rima. Etäisyydet  ei varmaankaan olleet samat, mutta noin suunnilleen. 13 esteenratapätkäni meni heti kertalaakista puhtaasti. Mites se nyt noin onnistuikaan. Rata alkoi puomilta, josta kepit. Kepeillä juoksi rohkeasti eteenpäin tekemään jo seuraavalle esteelle valsia. Hienoa, että Aron malttoi pujotella kepit siitä huolimatta loppuun. Kisatilanteessa en ole uskaltanut tätä riskiä ottaa. Nyt kuitenkin ehdin valssaamaan oikein ja koira ei päässyt edessä näkyvään putkeen vaan kääntyi hypyille. Hyppyjen jälkeen vasta putkeen ja tämän jälkeen persjättö seuraavalle hypylle. Loppusuorana toimi kolmeen esteen hyppysuora. Uusintakierroksella sitten tippuikin taas kaksi rimaa, joten kolmannella kerralla sanoin Petralle, että huutaa mulle muistutukseksi heti seis, jos yksikin rima tippuu. Nyt mentiin puhtaasti ja ekan kierroksen treeni oli siinä.
Kakkoskierroksella kertasin kaikkia kontaktiesteitä ikään kuin ratamuodossa. Enin puomilta kepeille, sieltä keinulle, yksi hyppy välissä ja siitä a-esteelle. Puomilla erityisesti tuntuu olevan hyvä vauhti,
selvästi keinu on hitaampi.Hyvin meni ja Aron oli jaksanut tehdä vielä vaikka mitä, päätin kuitenkin, että lopetetaan ajoissa.

Petra ja Ray tekivät välissä putkia, 6 kepin pujottelua verkoilla ja rengasta. Rayn vatsa ja kestävyys olivat koetuksella, kun namia oli mennyt jo aika paljon pikkukoiralle kisapaikalla ja nyt se sai sitä vielä treenatessakin. Loppulenkin jälkeen meillä oli erittäin rauhallisia koiria.

Sunnuntaina lähdettiin katsomaan vielä palkintojenjakoa kisapaikalle. Otin taas Petran ja Rayn mukaan sosiaalistumaan ja tänään Raykin oli huomattavasti rennommin. Oli se vaan jännittävää jännittää tuloksia ja olinkin koko päivän seurannut netistä tuloksia, jonne ne päivittyi kovin hitaasti. Mestarit saatiin leivottua tänäkin vuonna. Iloisesti voin onnitella Kaarinaa ja Hiskiä haun hopeamitalista sekä ylpeänä miettiä, miten hienoa, että Zorron poika Covateco Thunderball voitti
etsintäkokeen kultaa. Zorro on jättänyt jälkeensä kyllä mahtavia koiria. Monen tutun kohdalla myös
epäonnistumisia sattui ja mm. jäljen viisi parasta erottuivat äärettömän pienillä piste-eroilla toisstaan. Kaikki voi olla niin pienestä kiinni.

Iltasella tekasin Aronille vielä jäljen pätkän Laureeninkallioden metsiin. Jäljen vanhentuessa kävimme metsälenkillä ja tämän jälkeen annoin Aronin vartin verran huilata ennen jäljestystä. Edessä oli jälki, jossa helpolla ja aukealla paikalla jana, jälki kulki 40m kohdalla. Matkaa olisi 600m ja vain yksi keppi lopussa. Jäljestä piti tulla sata metriä lyhyempi, mutta sinne loppuun osui odottamaton haaste. Jäljen lopussa oli polun ylitys, jossa juuri jälkeä kävellessä kulki pariskunta vapaana
 olevan noutajan kanssa. Irtokoira lähti tietty mun perään, joten polun ylityksen jälkeen tiedossa oli vieraan koiran edestakaiset tallaukset. Miten hyvä että talloivat mun jälkeäni, sillä siinä mukava haaste loppuun Aronille. Tosin katsoin, etten jätä nyt sitä ainoaa keppiä ihan tähän hässäkkäkohtaan vaan vein vähän pidemmälle.
Janalla Aron meni superisti suoraan, 5 m ennen jälkeä se tarkisti enin oikealta, sitten vasemmalta ja meni inasen jäljen yli, kunnes päätyi oikeaan suuntaan ja lähti todella kiihkeästi sitä ajaman oikeaan suuntaan. Tää oli hyvä! Jäljestys oli superhyvää ja samalla vauhdikasta. Jälkeni kulki tarkoituksella läpi kallioaukeiden ja välillä varvikkoon, sitten taas kalliolle. Lopulta laskeutuminen terävän kulman autta alaspäin ja sinne polun ylitykseen. En nähnyt mitään muutosta Aronin jäljestyksessä, ehkä se vaan entistä tarkemmin ajoi sen polunylityksen ja siitä jatkuvan suoran. Hyvä, ettei se häiriinny, vaikka sen jäljellä joku vieras koira laukkasikin. Ainokainen keppikin nousi, joten hyvä treeni.
Näillä treeneillä mennään iloisesti eteenpäin. Huomenna Aronilla fyssari ja tiistaina silmäpeilaus.

Trooppinen jälki(sade)metsä

Eilen treenattiin Miinun kanssa esineet ja jäljet Laureeninkallion metsissä. Matkalla kohti metsiä satoi vettä ihan täpöllä. Muistelin, ettei vesisadekelit ole kertaakaan osuneet kohdalle maastoja treenatessa. Eniten niitä kuumia ja kuivia jälkitreenejä on tänä vuonna ollut. Jälkiä tallatessa sateen olivat jo loppumassa, mutta miten märkää kaikkialla olikaan. Goretekskengät olivat jo kättelyssä litimärät.

Esineruudussa päädyin, että tänään tehdään helppoa ja hauskaa. Tallattiin kiva kaistale nousevaan rinteeseen ja kävin viemässä Aronin kanssa sinne neljä esinettä. Tämähän vaikuttaa Aronin motivaatioin ihan kympillä, kun se tietää, että siellä niitä on, se hakee esineet pois niin tosissaan, että pois alta. Ja näin meni, yksi kerrallaan ja vauhdikkaasti esineet sieltä palautui. 

Jälki oli 2 tuntia vanha, 6 keppiä ja kaikin haastein. Olin toivonut, että jälki kulkisi kalliolla, mutta sen lisäksi Miinu hyödynsi juuri kaadetun vesakon, jossa ajattelin, että voi Miinu. Vesakossa tuoksui kuin koivuvihdassa ja melkoista taiteilua oli pysyä koiran perässä. Onneksi tätä oli vain pieni pätkä. Kallioille mentiin ja siellä Aron sai jäljestää poronjäkäläsammaleella. Sitten laskeuduttiin metsään, jossa ei ollut päivänvaloa, niin tiheää kuusikkoa. Eli monenlaista vaihtelua. Mutta jäljen pohjan vaihtelut on sitä, mikä kasvattaa, joten lämmin kiitos Miinulle.

Lopputulos oli loistava jana ja jäljen nosto, kepit 4/6. 

Yhden kepin luona me ei käyty lainkaan. Tässä kohtaa mentiin kalliolla, josta Aron haistoi kallion alla kulkevan jäljen ja oikaisi pienesti sinne. Kostean vetinen metsä ilmeisesti vaikutti hajujen liikkumiseen, sillä moinen oikaisu oli kauden ensimmäinen. Jälki olisi kai kulkenut läpi kallion ja sen toisesta päästä oltaisiin laskeuduttu sitten alas ja keppi siis jäi. Toisen kepin läheltä mentiin, mutta jostain syystä jäi ilmaisematta. 

Koska 100% kepinnosto alkaa notkahdella selvästi, on aika vaihtaa vähän jälkitreenikuvioita. Ollaan ajettu lähes joka treenissä noin 800-1.3 pitkiä jälkiä, joten parit seuraavat voisivat olla lyhyempiä. Ei aina tarvitse mennä niin pitkiä. Aron teki jäljellään kovasti töitä eikä  halunnut leikkiä kepeillä, joka on minulle yksi merkki, mistä seuraan keppimotivaatioita. Joten tiedossa välillä helpompaa.

Kotona tehtiin tiistaina yksi tunnari, josta olin aika tohkeissani. Kymmenen kapulan rivi, 3 makupalaa rivin toisessa päässä ja se oma sijaitsi toisessa päässä. Aron meni kapuloille, ensin luonnollisesti siihen päähän missä ne namit oli. Sitten lähti haistelemaan riviä läpi ja lopulta oman kohdalle, jonka se nosti ja toi iloisena minulle. Ihan kympin suoritus! Makupalatunnari selvästi vie hätäilyn pois ja auttaa onnistumaan.

Härkää sarvista...

Sain tänään Karisen Piialta 7 tasoisen vahvisteaikataulun, jonka kautta voin tarkkailla seuruun tai kontaktin edistymistä. Aloitinkin heti tasolta 1 eikä päästy kotipihassa lainkaan tason loppuun. Tämä oli kyllä hämmentävää. Kontakti oli tärkein kriteeri mistä pidin kiinni ja keskeytin harjoituksen kun kontakti tippui. Piippailua tuli myös, joten hyvältä ei tuntunut. Pienen konsultaation ja pähkäilyn jälkeen tein hommaa uudestaan ja valitsin paikaksi seurakuntakodin pihan, jonka lasiovien kautta voin tarkkailla kontaktia tuijottamatta koiraa. Alusta on myös kivetystä, johon voin tiputtaa namin, josta Aron sen syö ja lähtee namin syötyään tarjoamaan uutta kontaktia. Muutin myös tilannetta siten, että olin jatkuvassa liikkeessä enkä pysähdellyt perusasentoihin, jotka ovat yksi piippailun aiheuttaja. Joten note myself; taso yksi suoritettu kerran.
Hommassa siis palkaus vaihtelee ja näin ekalla tasolla koira palkataan vaihdellen 1-7 askeleen välein 15 kertaa. Kun se onnistuu kahdesti, voi siirtyä seuraavalle tasolle.

Kävin myös Aronin kanssa Niihaman kentällä tekemässä pressuestettä. Vaihtelin sen korkeutta joka kerta ja kaksi kertaa hypyn korkeus kävi lähellä metriä. Näiden jälkeen seurasi aina matala hyppy. Tein arjoituksen edestakaisin hyppelynä, jossa koira hyppäsi esteen yli käydäkseen namikipolla ja takaisin tullessa se sai minulta lelun. Hyvä treeni, jolla saan Aronin hyppyihin itseluottamusta. Meni kyllä hyvin tänään.

Lisäksi tein Sepon ja Rasan parina tuomarille ilmoittautumisen. Aron mielentilasta kertoi pljon, kun se äännähti reilummin siinä kohtaa, kun ilmo oli ohi ja se tiesi, että nyt siirrytään joko paikalla-oloon tai seuraamissuoran alkuun. Mutta yllätimpäs koirani, sillä siirsin sen ehkä 10 m päähän paikalla-oloon ja jäin itse ehkä kolmen metrin päähän siitä hetkeksi. Siirryin piiloon vaiheittain ja Aron oli äimänkäkenä. Siitäs sai. Tuijotti minua hyvin maatessa paikallaan, että mitä nyt oikein puuhaan ja näin makuulta pomsahtamista ei tänään tullut esiin. Hyvä!

Elvis kävi aamulla rokotuksilla ja Ray kävi Petran kanssa Susanna kasvattajan luona harjoittelemassa näytelmäjuttuja. Meillä tulee Petran kanssa näissä jutuissa heti riita, mutta Susku osasi hienosti kouluttaa tätä paria eteenpäin. Iso kiitos Susku! Ray on paljon Petran perään ja älyttömän ahne, mikä antaa kyllä iloa näiden treeneihin. Kiva seurata sivusta!

Virheistä kasvaa treenisuunnitelma

Eilen oltiin pitkällä kaavalla Kyötikkälän kentällä Miinun ja Taijan kanssa. Treenasimme pk:ta ja tokoa, mutta pk-jutuilla aloitettiin. Näissä Aron oli Taijan molempien koirien parina ja otettiin useampi tuomarille ilmo ja siirryin Aronin kanssa paikallamakuuseen. Miinu oli tuomari ja ampuja. Itse makuu ei ollut mitenkään pitkä, laukauksia tuli eikä Aron mitenkään reagoi näihin. Ongelma löytyy siitä asetelmasta, että ilmon jälkeen koiran kuljetus yli kentän on vaikeaa. Aron ei millään malttaisi kulkea sitä kanssani ja joudun matkan varrella aunakin viisi kertaa huomauttamaan siitä. Pysähdyn ja Aron hakee sivulleni, että voimme jatkaa matkaa. Ilmeisesti tämä ketju aiheuttaa sen, että kun jätän koirani makuulle, se pomppaa kuin jousi maasta ylös. Palaan ja laitan sen uudestaan maahan, nyt jää hyvin. Tämä toistui molemmilla kerroilla ja tänä kesänä samanlaisia tilanteita on ollut useita. Miinun kanssa sitä pähkäiltiin ja todettiin, että mun täytyy rikkoa se kaava. Aronilla on kauhean vahva mielikuva mitä kentällä tapahtuu ja nyt mun täytyy vain rikkoa se kaava. Jatkossa teenkin ihan lyhyen kuljetuksen ilmon jälkeen ja makuupaikka voi vaihtua joka kerta, pois kaikista "näin tehdään joka kerta". Yritän pitää mielessä, ettei virhe saisi toistua enää kertaakaan.

Samanlainen ajatus on Aronilla laukauksista seuraamisen yhteydessä. Eilen ammuttiin melko paljon ja jos seurautan Aronia jossakin muualla kuin ns. sillä ensimmäisellä suoralla, se pystyy pitämään kontaktin laukausten ajan, vaikka en palkkaisi sitä laukausten välissä. Itseasiassa se osoitti olevansa vahvasti laukaisuvarma. Mutta taas vaikeinta oli siirtyä paikallamakuusta aloituspaikkaan ja se ensimmäinen seuruusuora on ihan mahdoton. Eli taas Aron omaa vahvan mielikuvan, miten toimitaan.

Eteenmeno tuotti vaikeuksia. Ruoho oli pitkää ja Aron valitsi eteenmenokohteeksi yhden voikukan hapsun meidän kosketuskepin sijaan. Eteenmenoista tuli järkyttävän vinoja tämän vuoksi enkä voinut palkata. Kävin jopa näyttämässä kepin, että tänne juostaan, mutta Aron piti kiinni itsensä valitsemasta kohteesta. Voi miten ärsyttävää. Kävin sitten siirtämässä kepin ihan eripaikkaan ja pois voikukista, nyt laukkasi suoraan.

Toko-osuudessa Aron keräsi ensin mielentilaa muutamalla kaukokäskyllä. S-M-S se tekee hyvällä tekniikalla tassuakaan liikuttamatta. Siitä jatkettiin merkin kautta ruutuun. Ruudussa se selkeästi hidasti ruudun etureunassa ja itse ruudun paikkakin jäi melko eteen. Selvästi eilinen treeni, missä pallo oli kaksi kertaa sille valmiina ruudussa, hidasti sitä. Tuntuu, että Aron tekee selvästi voimakkaammin, kun se ei ajatuksissaan tsekkaa, onko ruudussa jotain. Yleensä mulla ei ole siellä mitään.

Seuraamista tehtiin myös ja on se kyllä hemmetin vaikeaa. En ole virheestä huomauttanut, vahvistanut vain oikeaa ja tuntuu ettei nyt päästä eteenpäin. Miinun kanssa mietittiin, että minun pitäisi pitää oikein kirjaa, kuinka monta askelta onnistuu naksujen välissä. Selkeällä kirjanpidolla voisi tätä seurata. Aron ei ahdistunut eikä heikentynyt Miinun liikkurointi äänistä, mutta silti homma ei mennyt sen paremmaksi, mitä enemmän tehtiin ja naksuttelin. Iso huokaus!

Tunnareissa Aron toi ensin väärän. Jostain syystä Aronilla on kiire siellä tunnareilla ja nappasi hyvin pian jonkun. Asetelma oli tehty mielestäni helpoksi, kun vain neljä kapulaa, mutta hukkuvat ruohon sekaan ja Aronin ensimmäinen tehtävä on löytää ne kapulat. Virheen jälkeen uusittiin liike, vaihdettiin paikkaa ja aloitettiin alusta. Nyt tuli oikea. Tästäkin lähdin miettimään, että miten saisin Aronin itsevarmemmin työskentelemään kapuloilla ja testasinkin uutta juttua Aronille illalla kotona. Laitoin 5 kapulan rivin, joista yksi oli oma. Viritin kapulat parvekkeen eteen laudalle, että Aron näkee ne kapulat kaukaa. Laitoin kapuloiden väliin muutaman namin ja ole hyvä- käskyllä Aron meni kapuloille, sli namit ja toi sen jälkeen oikean kapulan minulle. Jippii!

Vaikeutin tehtävää 8 kapulaan ja laitoin ne kahteen riviin. Yleensä en koskaan tee useampaa tunnaria peräkkäin, mutta pakko tämä oli testata, että miten tuo namien syönti vaikuttaa. Taas Aron lähti hyvillä mielin kapuloille, söi namit ja alkoi tarkistaa kapuloita. Vahingossa se tassullaan siirsi sen oikean viereiseen kapulaan kiinni ja jännityksellä seurasin, että kuinkahan nyt käy. Aron ei ole selvinnyt aikoihin tälläisestä vaikeasta tunnarista, missä kapula on virlä kiinni viereisessä, hirveä riski napata se viereinen, mutta nyt rauhallisesti se haistelu kapula kerrallaan ja lopulta nosti sen oikeaan. Voi vau miten mahtavaa!

Elvis treenasi eilen myös kentällä ja paikallamakuu kahden koiran ryhmässä ok. Yksilöliikkeissä tehtiin neljä kononaista liikettä palkaten välissä ja näissä sen vire selvästi jo laskee, sillä viimeisessä kaukoissa vaati pari lisäkäskyä toimiakseen. Lisäksi se ennakoi mielellään mm. noutokapulan luovutuksen jälkeen ja parissa muussakin kohtaa. Keskitymme nyt vain malttiin ja pienten palojen vahvistamiseen, kokonaisiä liikkeitä mahd. vähän.

Kaiken kaikkiaan loistavat treenit, vaikka ongelmakohtia löytyi pikvin pimein. Näiden jälkeen mietin, että pk-kokeet jätämme tuon tottiksen vuoksi nyt tältä vuodelta pois. Olin haaveillut syyskuussa jälkikokeesta, kun ne maastot niin mukvasti rullaa. Olkoon ensi vuosi se käyttövalion tulemisvuosi. Keskitymme tottiksessa yksittäisten palojen vahvistamiseen, hypyn parantamiseen ja mielentilan hallintaan. Tekemistä on paljon eikä ne yleensä koetilanteessa mene paremmaksi. Tokossa työstämme niitä viime viikolla jo suunniteltuja asioita ja tokon treenaaminen auttaa meitä myös tuonne pk-kentille. päätin, että  kirjoittan hakemusta Tamskin tokon valmennusryhmään, sillä vain ryhmän avulla voi tokossa päästä eteenpäin. Tuo ryhmä on erittäin kova tasoinen ja varaudun jo siihen, ettei meitä huolita sinne, kun näyttökokeen seuruu on meille paha. Mutta mitään ei saavuta jos ei yritä, joten eteenpäin sano mummo lumessa!!

Keitaalla vilvoittelevat koirat ja vähän tokoa

Meillä on Petran kanssa sellainen diili, että jos se menee yökylään jonnekin, minä hoidan kotiin jäävän Rayn. Petra sen sijaan hoitaa Elviksen, jos olen itse yökylässä. Ja tänään oli sellainen päivä, että Petra oli kyllä hyvin lenkittänyt koiransa ennen lähtöään, mutta minä en raaskinut sitä jättää yksin kotiin, kun lähdin muiden kanssa lenkille. Joten Ray lähti mukaan. Siinä lenkillä laskeskelin, että kuinkas vanha se nyt onkaan, jaa niin joo, 5 kk. Tuleekohan nyt pienelle liikaa liikuntaa. Olimme kuitenkin tänään Vehoniemen soramontun kulmilla ja lämminkin oli. Olin jättänyt autoni niin, että lenkin lopuksi koirat voivat vilvoitella Roineessa. Kovin oli kuitenkin kuuma ja porukka alkoi olla läkähdyksissä. Kunnes muistin; Vehoniemen soramontun keskellä on sellainen luonnonjärvi. Sen vesi on jääkylmää, kun se on jonkinlainen pohjaveden ja kallioiden muodostuma. Onneksi lampi löytyi ja pojat pääsivät vilvoitteleman.

Pojat teki uimalenkkiä sinne ja tänne, Ray  ui siinä missä isommatkin. 

Kotimatka mentiin Rayn vauhtia, mutta hyvin saatiin 1,5 tuntia kulumaan.

Kotimatkalla pysähdyin Kangasalan keskustassa olevalle urheilukentälle tokoilemaan ja suunnitelma oli, että vain Aron tekee tänään, merkkinitivaatiota, ruutuun menoa ja seuruuta. Sinänsä tyhmä idea nähdä mielessään supervauhdikkaita merkille/ ruutuun menoja, kun aurinko paistaa 25 lämpöasteen edestä ja takana on vapaana juostua metsälenkkiä.

Rakensin ruudun keskelle kenttää ja jätin sinne pallon valmiiksi. Olisi kiva yllätys Aronille, joka pääsääntöisesti juoksee tyhjään ruutuun. Aron bongasi mun yllätyksen ennen ensimmäistäkään liikettä, mutta en tiedä vaikuttiko se mihinkään.

Merkille menot oli vähän löysiä, ruutuun sai juosta vasta sitten, kun oli edes mukiinmenevää. Otin ruutuun juoksun kahdesta eri suunnasta ja jälkimmäinen oli jo hyvännäköinen laukka ruutuun.

Sitten seuraamista, joka aluksi tuntui tosi vaikealta. Autosta haukkui raivoisasti sekä Elvis että Ray ja Aronin oli vaikea pitää mielentilansa. Sellaista ankeaa kontaktin tiputtelua ja pientä piippailua esiintyi. Naksutin ja palkkasin tiheään ja samalla seurautin tosi kauas autosta.

Kentän laidalla oli kivat ruohoiset rinteet, joilla tein välissä peruuttamista ylämäkeen ja siinä samassa yhteydessä kaukoja. Tässä joutuukin jo keskittymään ja tästä otin lennossa seuraamaan; nyt meni hyvin. Nyt pystyi seurauttamaan jo vähän pudempiä pätkiä naksuttamatta koko ajan. Eli mielentilaa voi hallita sellaisilla temputuksilla, joissa on pakko keskittyä. Lopuksi otin vielä muutaman liikkeen aloittavan perusasennon, jossa Aron piti kontaktin kuin tikanpoika, terävänä ja hiljaisena. Hienoa. Tässä tämän päivän seuruut ja kontaktit.

Ihan loppuun pelkkää merkille menoa lennosta ja siitä narupalloa. Miten enemmän päästin lennosta tai vähän hetsaten, sitä kovempaa meni. Viimeinen merkille meno oli täydellinen, meni kovaa, kääntyi ilmassa ja laskeutuu suoraan merkin taakse pysähtyen. Tykkäsin ja tähän lopetin.

Toko on huumetta, sitä on saatava lisää.

Kun vuosi sitten näihin aikoihin Aronista tuli tokovalio, oli se kyllä makeeta. Palkinto kaikista niistä tokohetkistä, jota oltiin tehty kolme vuotta. Kun tämä tavoite saavutettiin, halusin keskittyä johonkin muuhun ja tunnarit, ruutumerkit sun muut jäivät pölyyntymään nurkkaan. Kuokkasen Elinakin silloin syksyllä jutteli, että pitäkää se toko nyt ohjelmassa. Niin vaan meni talvi ja treenattiin, mutta ei varsinaisesti tokoa. Toki laji on kuitenkin ollut läsnä, kun talkoilin sihteerinä tamskin järkkäämissä maajoukkuekarsinnoissa, koulutellen tamskilaisille tokoa mm. ruutu ja ohjattunoutokursseilla. Silti mikään ei liikahtanut suuremmin sisälläni.

Toko sm-meitä seuratessa liekki vaan alkoi kyteä. Nyt kuukauden sisällä olen käynyt itsekseni Kyötikkälän kentällä treenimässä ja jokusten liikkuroitujenkin tokohetkien jälkeen syttyi se taas; tokohurmos. Aron ei ollut vuoden aikana unohtanut mitään, vaan suorastaan parantanut suorituksiaan. Sillä on itseasiassa tosi hieno ruutu, ohjattunnoudon kapuloille meno on hieno, se tekee juuri niin hienon kaaren takana oleville kapuloille, kuin olen opettanut. Se itseasiassa osaa monta liikettä oikein mukiinmenevästi. Eilen oltiin Koivumäessä ja tokoiltiin esineruututreenien jälkeen nurmikentällä hieman. Aron tuli kehään hyvällä asenteella ja teki upean ohjatun ja sen perään seuraamista, missä palkkaan tiheästi naksutellen ja Miinu häiriköi liikkurinkäskyillä. Aron ei hämääntynyt näistä liikkurin käskyistä vaan tuntui niin hyvältä.

Nyt mä tiedän mitä me tehdään. Me parannetaan kaikkia meidän osa-alueita. Merkille voi mennä vauhdikkaammin, kaukot voi tehdä teknisesti napakammin, tunnaria voi vahvistaa itsevarmemmaksi, luoksetuloon lisää jännitettä ( Aronin luoksetulo on sellainen 8 luoksetulo, tekee stopit, mutta liikkuu aika löysästi). Niin ja ne heikot lenkit; noutojen luovutus, seuraaminen ja palkattomuus/ liikkeiden välit, kokonaisuuksien hallinta, mielentilan hallinta. Siinä on meidän ensi talven treenisuunnitelma. Ihan mahtavaa!

Samaan hurmokseen liittyy varmaan Elviksen ilmo syksyn piirinmestiksiin. Ne kun pidetään ns. Kotikentällä. Elvis on nyt muistellut vähän joka päivä, että mitä ne avoimen jutut pitikään sisällään. Paikallamakuuta ryhmässä se ei ole tehnyt ikuisuuksiin. Siksi aloitin sen eilen kotipihassa yksin kahdella koiralla. Ensin Aron paikallamakuuseen, poistuin ja seurautin Elviksen kehäämme myös ja asetin sen Aronin viereen makuuseen. Siinä ne sitten makasivat järkyttyneinä katsellen toisiaan, että mitä hemmettiä, kun itse kävelin talon taakse hetkeksi pois näkyvistä. Palasin Aronin viereen ja otin sen seuraa-käskyllä mukaani. Elviskin nousi tässä kohtaa, mutta jäikin sitten ainoaksi mokaksi koko treenissä. Seurautin Aronin Elviksen toiselle puolen ja jätin maahan. Sitten Elviksen vuoro seurata ja vaihtaa paikkaa. Näin tein useamman vaihdon, kunnes koirien rintamasuunta ja paikat oli vaihtuneet. Viimeiseksi poistuin taas talon taakse ja palasin hetken päästä. Makasivat kauniisti ja erittäin skarppina, että mitä mä nyt teen. Annoin samaan aikaan namit koirille ja vapautin ne siitä. Loistava harjoitus!