Treeni ja elämäpäivitys

Olen päivitellyt blogia vähiten mitä ikinä, sillä joulukuu on ehkä kiireisin aika vuodesta. Aikaani on vienyt  lasten synttärit ja joulun haasteet eikä näin joulunakaan ole töistä vapaapäiviä kuin yksi; tänään.  Tämän vuoksi sitä joulua ei edes oikein ollutkaan, jouluaatto töissäni terveyskeskuksen vuodeosastolla ei nyt ollut mitenkään ihmeellinen. Lenkkikelit on olleet vuosisadan surkeimmat, joten vesisateen rämistäessä ränniä ei vaan naurata. Joten mitään "tehtiin pitkiä lenkkejä"-hehkutuksiakaan ei ole nyt luvassa.

Aron saanut elellä aika rennosti. Ja se näkyy Aronissa kyllä posiivisella tavalla. Sen mieli on rento, se venyttelee itse takajalkojaan vaikka kuinka pitkälle. Lenkillä se saa mennä vapaana ja ollaan kerran päivässä käyty tunnin metsälenkillä. Sen agilitytauko päättyy ensi viikolla ja odotan niin kovasti sitä. Toki tulee mieleen, että kannattaako aloittaa ollenkaan ;-)

 Pikku-hiljaa treenien pariin päivä oli viime viikolla kun käytiin tekemässä tallilla erilaisia haastetunnareita. Ensimmäistä kertaa moniin viikkoihin viritin Aronin 4 esteen perushyppysarjan eteen. Hyvin hyppeli sarjan kahteen kertaan. Sitten lähetys tunnaririville erikseen, joka onnistui ja Aron toi oikean kapulan. Lopulta hyppysarja, jonka päässä oli tunnarit, oikea kapula tuli. 

Sitten sama puomin kanssa. Lähetin ensin Aronin puomille, jonka päässä oli vain yksi tunnari. Sellainen puominouto. Kun tämä onnistui lisättiin kokonainen rivi kapuloita. Ensimmäisellä kertaa Aron lankesi väärään kapulaan, meni vähän agilitymoodilla sinne kapuloille. Uusinnalla ei enää mokannut vaan teki elämänsä parhaan tunnarin. Sellaisen, missä koira aloittaa toisesta päästä tarkistamaan kapuloita ja heti kun nenä osuu oman kohdalle poimii sen. Jes miten hyvin.

Tämän viikon maanantaina oltiin tavoitteellisten tokoissa mukana ja sielläkin tehtiin erilaisia haastetunnareita. Vieraista kapuloista oli rakenneltu hirsitaloja ja talojen ympärillä oli riputeltu kapuloita. Se oma oli siellä jossakin ja Aron sen sieltä löysi. Kun se oma oli yhden hirsitalon päällä, se meni liian vaikeaksi. Aron tuuppasi nenällä hirsitaloa, joka kaatui ja se oma jäi sinne alle. Tässä kohtaa Aron sortui väärään. Harjoitellaan tälläistä vielä myöhemmin. Tokossa ylipäätään tavoite on siinä mielentilan hallinnassa ja tunnarit on oiva juttu sen tueksi.

Ensi vuodesta tulee luultavasti kovin erilainen kuin pitkiin aikoihin. Pääsin opiskelemaan työn ohella sairaanhoitajaksi ja siinä sitä sitten onkin. Koulupäiviä on kolme joka toinen viikko noin keskimäärin. Kun pyydän töistä vapaapäivät koulupäivien kohdalle keskelle viikkoa tietää se takuuvarmasti viikonlopuksi työvuoroja. Vapaapäiviä töistä tai kouluhommista ei olekaan sitten kun vasta kesälomalla. Ja agilitykisoja on siis vaikea suunnitella alkuvuoteen vaikka mieli niin tekisikin. Mutta aikansa kutakin. Palkinnoksi opiskeluista lupasin itselleni bordercollien pennun. Valmistujaislahjaksi siis. Joten motivaatio opiskella työn ohella on kyllä huipussaan. Haaveilen pitkäjalkaisesta bordercolliesta, joten sellainen laitetaan tilaukseen 3.5 vuoden päähän :-)

Messari roudarin silmin

Joulukuun odotetuin juttu: messukeskuksen näyttely.

Perjantaina startattiin matkaan Petran kanssa hyppäämällä Annan kyytiin. Näyttelykoirina olivat Ray ja siskonsa Minttu. Minun roolini oli olla roudari ja henkilökohtainen kannustaja Petralle ja Annalle.

Matkalla pysähdyttiin eväitä ostamaan ja lopulta oltiin perillä viikonlopun yömajapaikassa Helsingin kruunuhaassa. Iltalenkki menikin ihmettellessä asfaltin peittämää Helsinkiä, kaunista mutta niin outoa. Meillä kun metsään pääsee oikeestaan mistä vaan, oli niin kummallista, että kaupunkilaiskoirat kulkee lenkkinsä asfaltilla.

Iltaa vietimme kahden koiran kylvetyksellä ja tehofööni hurrasi koiria kuivaksi. Onneksi Annalla on sellainen supermylly. Raystä irtosi niin paljon karvaa, että jäikö siihen näyttelyä varten enää yhtäkään....

Seuraavana aamuna syötiin rauhassa aamupalaa ja sitten kohti messukeskusta. Todettiin, että helpointa on hypätä ratikan kyytiin ja sillä ajella messukeskuksen eteen, joten niin siinä odoteltiin ratikkaa ja kun nykyaikaisia oltiin, maksettiin kyyti etukäteen kännykällä.

Japaninpystykorvia oli ilmoittautunut junioriluokan uroksiin jopa 8 kpl, joten kylläpä Petraa jännitti hetkeä ennen. Tilanteeseen lisämausteen toi se, että olin laittanut väärän numerolapun Petran käsivarteen ja siinä vielä sählättiin sen kanssa. Itse kehä-esiintyminen meni Petralta ja Rayltä hienosti ja hymyilevä tuomari Kirsti Louhi antoi Raylle hyvän arvostelun:

hyväntyyppinen, selvän sukupuolileiman oleva uros, jolla hyvä pää. Oikea purenta. Hyvä kaula ja ylälinja,hyvä rintakehän muoto, tasapainoiset kulmaukset, hyvin asettunut häntä. Liikkuu yhdensuuntaisesti. Esiintyy ja esitetään erinomaisesti.

Eri Juk2

Voitto oli niin lähellä, mutta kannustin Petraa, että pelkkä Erin saaminen on jo voitto itsessään juuri 9 kk täyttäneellä koiralla ja 11- vuotiaalla esittäjällä. 

Näyttelykierroksen jälkeen kierreltiin tekemässä ostoksia ja keräämällä ilmaisnäytteitä. Haikailin dobo-pallon perään ja hypistelin vetovaljaita. Kummatkin jäi ostamatta, olispa enemmän tiliä!

Illan kohokohta oli kennel Agrariumin piknic. Kyseisen kennelin samojedin koirat ovat olleet tänä vuonna todella menestyneitä ja Rayn kasvattaja Susku kannusti meidät kaikki tuomaan nyyttäri idealla herkkuja pöytään. Ja useampi pöytä ihan notkui herkuista. Susku muisti vuoden ryhmävoittajia kauniilla tauluilla ja kilistettiin kuohuvaa. Ihan mahtavaa olla mukana!

Kuvassa Susku ja herkkupöydät

Vatsa täynnä siirryttiin seuraamaan maajoukkuekarsintojen tokoja. Ray ei ollut niin kiinnostunut suorittavista koirista kuin me ihmiset. Messuolosuhteet ja liukas alusta asettivat monelle koirakolle haasteensa. 

 Iltamyöhällä ajeltiin ratikalla takaisin majapaikkaan, pestiin päivän aikana likaantuneita tassuja ja käytiin nukkumaan ajoissa.

Seuraavana aamuna toinen lähtö kohti messukeskusta. Tänäänkin Ray sai hyvän arvostelun kreikkalaiselta tuomarilta Nikos Vazakaalta:

typical head and expression, correct ears ja eyes, nice neck.well developed body. Nice bones and angualations, typical tail, moves well.

Eri Juk 3

Petra esitti Rayn niin hyvin, että paremmin ei enää olisi voinut Raytä seisottaa. Moni kävikin ennen kehää jo kehumassa Petraa ja Raytä; olivat jääneet edellisenä päivänä monen mieleen.

Hyvä mieli kehän jälkeen

Ja taas käytiin tekemässä ostoksia. Nyt oli kotiin jääneille tulossa hyvät tuliaiset. Ilmaisnäytteistä saatiin varmaan puoleksi vuodeksi lenkkinamit taskuun, muutamat lelut, hihnat ja Ray sai vielä uuden pedinkin. Oli siinä kyllä pakkaamista, että saatiin kaikki mahtumaan autoon. 

Kotimatkalla ajettiin vielä porukalla Jumboon syömään, oli niin kivaa vaihtaa kuulumisia Karoliinankin kanssa ( Rayn siskon Nalan omistaja).

Kiitos Annalle kaikesta, meillä oli kyllä taas kerran sangen mukavaa! Kiitos Susku ja kennel Agrarium kauniista Ray-japsista, joka on tuonut iloa meidän perheeseen ihan valtavasti. 

Ylä ja alamäkiä

Voi meidän elämää, no tämä blogikin kertoo yrityksistä ja erehdyksistä, mitä sitä kainostelemaan.

Viime osteopaattireissun jälkeen aloin noudattaa tunnollisesti saamiamme ohjeita. Eli hidasta liikkumista. Aron kytkettynä käveltiin Kirkkoharjun nousevia ja laskevia rinteitä. Välipäivinä käytiin ravilenkeillä, missä Aron ei saanut vetää vaan sen piti mennä mun vauhtia. Oma kunto alkoi nousta ihan huikeesti ja lopulta pystyin hölköttelemään Aronin kanssa yli tunnin tasaista vauhtia kuolematta. Muutamana päivänä käytiin kiipeämässä soramontulla mäkiä. Koko ajan vahdin, että mennään hitaasti ja oli se kyllä aikas ärsyttävää. Lähes koko elämme suurin ilo on käydä pitkillä metsälenkeillä, joissa tuulettuu niin koirien kuin ohjaajan pää. Se koiran vapaanaliikkuminen on ollut niin iso ilo. Tiesin kuitenkin, että Aronin hyväksi tämä on, vaikka systeemi ärsytti ja tuntui oudolta. Niiden syvien sisäisten lihasten hyväksi olin kuitenkin valmis hetkellisesti panostamaan.

Tokoa käytiin treenaamassa maanantaisin, mutta muuten tehtiin vaan jotakin ihan pientä piiperrystä kotona. Kaukokäskyjä, jumppaa, tunnarikapulan pitoa. Ei mitään suurta eikä rasittavaa. 

Siksi mentiinkin hyvillä fiiliksillä fyssari-Elinan luokse. Mutta mitä ihmettä, Aron oli selästään jumissa. Elina kannusti jatkamaan agilitytöntä elämää ja kuvauttamaan koiran ensi vuoden puolella, jos ei rennomman elämän myötä tilanne helpota. Ja tämä jäikin vaivaamaan; Aronin selkää ei ole kuvattu. Sitähän se osteopaattikin ensimmäisenä kysyi. Mitä jos siellä selässä on joku sairaus, vaikka Spondyloosi, mikä jumittaa selkälihaksia. Mitä enemmän luin aiheesta tietoa, sitä suuremmassa tuskassa olin. Spondyloosi kun voi tulla liian suuresta rasituksesta nuorena. Ja kun mielikuvitus lähtee laukkaamaan, se lähtee käsistä. Oman mielenrauhan saamiseksi varasin Aronille kuvaus ajan Univetista ja tiesin myös jo lääkärin, keneltä mielipiteen asiasta halusin. Sitä aikaa odottaessa luovuin jo kaikesta. Toivoin vain, että jos selästä löytyy jotakin, niin saataisiin edes nauttia ihan tavallisesta koiran elämästä. En pystyisi treenaamaan Aronilla yhtään ellen tietäisi onko se kunnossa. Ei muuta kuin kohti Univettiä astianpesukoneeseen säästetyillä rahoilla ;-).

Aron kuvattiin joka suunnasta ja ne minuutit oli pitkiä kun mietin, että oliko kaikki nyt sitten tässä. Ja mikä helpotus kun juttelin lääkärin kanssa kuvista. Aronin lonkat olivat juuri niin A:n lonkat kuin kaksi vuotta sitten. Sen selkäranka oli suora, sen lanneranka oli normaali ja ns. Spondyloosikuvassakaan ei näkynyt mitään sairauteen viittaavaa. Aron ei myöskään ollut lääkärin käsittelyssä millään tavalla kipeä, vaan laukkasi sinne vastaanotolle iloisena. Lääkärin mukaan mitään kipu/ tulehduslääkettä ei tarvita, ilmeisesti fyssarin käsittelyn jälkeen selän jumitus oli jo lähtenyt helpottamaan. Juteltiin lääkärin kanssa, että äkillinen totaalinen liikunnan muutos oli varmastikin jumittanut selkää lisää ja liikunta koira kytkettynä ei ole Aronille paras juttu. Vapaana liikkuessaan se pystyy paremmin rentouttamaan selkänsä. Joten ohjeeksi vapaana metsässä liikkumista ja treenitaukoa vielä pari viikkoa. Sitten taas hissun kissun treenien pariin. Huh miten helpottavaa!!

Jatkossa yritän entistä tarkemmin suunnitella elämämme niin, että Aronille jää enemmän palautumisaikaa. Vaikka 4 treeniviikon jälkeen aina viides täysin treenitön/ kisaton viikko. Fyssarikäynnit säännöllisiksi, syksyllä väli taas turhan pitkäksi venähti. Ja sellaista normaalin järjen liikuntaa, koira on luotu liikkumaan, sanoi lääkäri. Tekee jo hirveesti mieli agilitytreeneihin! Ja hyppytekniikkatreeneihin ja vaikka mihin, mutta ollaan nyt rennosti.

Saa nähdä vaan miten ensi vuosi meneekään. Pääsin kouluun, tavoitteena työn ohella sairaanhoitajaksi. Ei mikään helppo nakki ja varsinkin kun mun vapaapäivät kasaantuu niin, että pääsen töistä kouluun. Tietää siis aina viikonlopuiksi töitä, että saa arkipäiviä vapaaksi. Illat tehdään tehtäviä tai luetaan tentteihin, joten 24 tuntia vuorokaudessa pitää suunnitella mahdollisimman tarkasti.

Tänään meillä oli kuitenkin mielenkiintoinen päivä. Turun tyttö Win oli juoksuissaan 11.päivän kohdalla ja astuttamisen ajankohta oli käsillä. Suunniteltiin Paulan kanssa, että tavataan Ideaparkin pelloilla ja antaa siinä koirien tehdä soidinmenojansa. Jos homma ei etene, lähtisi Aron winin luokse yökylään ja pakkasinkin jo Aronin yökyläkamppeet valmiiksi. Ensin pariskunta piti hauskaa siinä pellolla. Yritystä oli puolin ja toisin, mutta joku kunnon kipinä puuttyi. Laitettiin koirat hetkeksi autoihin, käytiin Ideaparkisaa sopalla ja pikku tauon jälkeen uusi yritys. Oltiin jo sitä mieltä, että Aron lähtee kohti Turkua kunnes se sitten tapahtui. Aron otti ihan eri ilmeellä Winistä kiinni ja pisti menemään. Yhtään ei kainostellut vaikka olin siinä vieressä. Hetken päästä Paula piti Winistä kiinni ja minä Aronista. Koirat olivat selvästi nalkissa ja Win uikutti. Siinä sitten ihmeteltiin kaikki pienessä sumpussa, että mitäs nyt tehdään. Kehuttiin Aronia ja rauhoiteltiin Winiä. Lopulta Aron teki aloitteen ja irroittautui Winistä. Oli se kyllä melkoisen hassua. 

Win ja Paula lähtivät sitten kotiin ja tapaamme uudestaan torstaina. Mielenkiintoisia hetkiä on vielä luvassa :-)

Perjantaina suuntaamme Rayn, Petran, Annan ja Mintun kanssa kohti messaria. Luvassa japaninpystykorvan laittoa, koiria, ostoksia, ystäviä ja tuttuja, tokon seuraamista jne. Niin kivaa! Paimenpojat jää kotiin ja edessä oikein innosta viikonloppu.

Jälkikauden tilinpäätös

Eilen Aron ajoi vuoden viimeisen jälkensä. Meillä oli Kivimäen Riitan kanssa ollut jo aikaisemmin sovittu jälkitreffit, mutta Eino-myrsky pilasi ne. Nyt sovittuna päivänä näytti sääkartat, että lunta on tulossa, mutta jos on metsässä ihan aikaisin aamusta, ei lunta pitäisi vielä tulla. Jäljestyskeli oli kuitenkin sinänsä jännä, sillä maa oli jo jäätynyt, mutta koska jäljestettiin Hämeenkyrön kangasmetsässä, on se pohja sellainen sammalpintainen. Pinnalta jäässä, mutta kun sammaleeseen astui, petti se pinta. Joten ihan jäljestettävät jäljet oli tulossa. Jälkien vanhenemisen ajan käytiin lenkillä ja voi vitsit niiden lenkkimaastojen määrää, kun silmän kantamattomiin menee metsä-autoteitä ja polkuja. Asuisimpa lähempänä, sillä tuolla koiran lenkitys on niin makeeta. Aronilla oli kyllä aikas mukavaa Riitan tyttöjen kanssa. Ja siinä lenkin aikana alkoi hiljalleen sitä lunta sataa, joten oli oikein mielenkiintoista nähdä, miten se vaikuttaa itse jäljestykseen.

Kuvassa Riitta ja Kipinä jäljellään, lunta ei ole juurikaan maassa mutta ilmassa on.

Aron meni janalla puoleen väliin suoraa, sitten vähän vasemmalle vinoon, jälki meni oikealle. Aron meni muutaman metrin yli jäljestä, kääntyi sieltä ja lähti oikeaan suuntaan. En puuttunut hommaan mitenkään, en halua siihen mitään painetta. Jälki oli 900m pitkä, kepit 3/4, joista ykköskeppi jäi nostamatta. Hyvin Aron jäljesteli ja kiva kohta oli sellainen, missä mentiin hiekkaa pitkin sellaisen hiekkateiden risteyksen yli, sieltä Aron nousi pienelle sammalkukkulalle ja sitten taas jatkoi sammalpohjalla. Ensi kaudella voisi ehdottomasti yrittää hyödyntää lisää noita hiekkamonttuja/ paikkoja. Hyvin Aron ratkoi jäljellä olleita haasteita, mutta voisi olla kulmissa tarkempi. Kiitos Riitta mukavasta seurasta ja treeneistä.

Tähän samaan yhteyteen on hyvä pitää tilinpäätös jälkikaudesta.

Huhti: jälkitreenit 3 kpl   jälkikepit 14/15    jäljestysmatka 2500

Touko/Kesä: jälkitreenit 6 kpl    jälkikoe 2 kpl    jälkikepit 29/30    jäljestysmatka 6200

Heinä: jälkitreenit 6 kpl     jälkikepit 20/25   Jäljestysmatka 5600

Elo: jälkitreenit 3 kpl    jälkikepit 5/8    jäljestysmatka 2200

Syys: jälkitreenit 3 kpl    jälkikepit 13/16    jäljestysmatka 1300

Loka: jälkitreenit 2kpl   jälkikepit 6/6    jäljestysmatka 1480

Marras: jälkitreenit 3 kpl   jälkikepit 10/12    jäljestysmatka 2100

2013 Yhteensä jälkikepit 97/112 ( 15 jäljille asetettua keppiä jäi ilmaisematta) keppiprosentti 86.6

Jälkimatka 23.580

Itselläni oli mielikuva, että jäljesteltiin paljon, mutta tilastot kertoo toista. 3 jälkitreeniä kuussa ei ole paljon. Sitähän sanotaan, ettei se määrä vaan laatu. Alkukaudesta keppiennosto oli lähes 100%, mutta loppukaudesta keppejä jäi. Tässä kohtaa mun pitää miettiä sitä palkitsemistapaa ja keinoa, millä koira haluaisi yli kaiken ilmaista kaikki kepit.

Kuitenkin seuraavalla kaudella suunnitelmani on seuraava; joka toinen jälki on pitkä jälki ja jokatoinen lyhyt 100-200. Lyhyet jäljet olisivat haastejälkiä kuten erikoiset alustat. Pitkiä jälkiä sitten vaihteleviin metsiin. Kulmatyöskentelyä pitäisi parantaa, joten niihin minun pitäisi keksiä jotain, yleensä runsaasti kulmia jäljille- teema on auttanut. Koira ei halua joka kerta selvittää tehtävää vaan alkaa olla tarkempi tämän myötä kulmissa. Samoin haluan pitää jälkitreenit mielenkiintoisina, joten siksi nuo lyhyet erikoisjäljet. Keppiprosenteissa tavoitellaan 100%. Janoilla ja jäljensuunnan valinnoissa en halua häiritä koiraa, joten siellä mahdollisimman huomaamaton läsnäolo. Kaivan tämän postauksen sitten ensinvuoden huhtikuussa esiin, kun treenisuunnitelma on tässä nyt valmiina.

Nyt saa lumi sataa ja talvi saa tulla!