Teemana jälki

Koska tämä viikko piti ottaa melko rennosti ilman kovemman luokan treeniä, päätin panostaa meidän jälkiharrastukseen. Pähkäilin, että mitä pitää treenata. Ykkösenä tuli mieleen kepit. Motivaatio niiden löytämiseen saisi olla paljon parempi. Kepit pitää olla se ykkösjuttu! Sitten mietin, että miksi nyt ei ole näin? Onko jäljestys koiran silmissä jo aina samaa? Pitäisikö olla enemmän vaihtelua ja sitä, että koira on itsekin enemmän, että mitäs tänään löytyy? Mietin myös, että on palkan laatu kepistä oikea ja onko mun kissanruuan syöttelyt sittenkin jo nähty juttu.

Joten järjestin keskiviikkona vaihtelua. Kävin tekemässä Aronille 500m pitkän jäljen frispiigolf-radalle. 4 kepin lisäksi tiputtelin sinne pari Ikean lyijykynää, yhden esineen ja pallon loppuun. Tein jäljen heti aamusta, sillä tiesin hyvän ilman vetevän niitä frispiin heittelijöitäkin puoleensa ja näin jäljelle tulee äkkiä turhan paljon harhoja. Ostin myös kaupasta kissan ruuan tilalle pedigree-koiranmakkaraa. Koskaan aikaisemmin en ole mitään koiranmakkaroita ostanut, mutta haisevät lähes yhtä ällölle ja niistä sai Tupperware-astiaan kauniita viipaleita. ( Asia mitä Aron varmasti arvostaa). Keli oli kaunis ja jäljen vanhetessa tehtiin läheisellä hiekkakentällä vähän rallitokoliikkeitä.

Ja sitten jäljelle.

Ja ekalla suoralla.

Kunnes Aron olisi jatkanut vaan suoraan vaikka kulmassa oltiin. Ja loppujälki ei sitten enää oikeastaan onnistunutkaan sitten mitenkään. Onnistumisen toivossa vein Aronin puhtaampaan paikkaan ja pyysin sitä etsimään jäljen. Kovasti se teki hommia, ajoittain tuntui, että no nyt lähti, mutta ei. Ilmavainulla bongasi yhden Ikean lyijykynän ja yhden kepin. Samoin ilmaisi yhden frispiiheittäjän frispiin. Siinä kaikki. Minua otti niin päähän, että miten surkea esitys. Oletin vähän parempaa. Myöhemmin tajusin, että sen oli pakko olla ihan älyvaikea Aronille, jos siinä jäljen päällä oli mennyt monenlaista kulkijaa. Ja jos se olikin siinä alussa ihan eri ihmisen jäljellä ja minä en antanut sen jäljestää sitä, minkä se ensimmäisenä poimi. Vähemmästäkin voi mennä herne nenään. Töitä se kyllä teki ja läähätti kieli pitkällä. Silti mua ärsytti ihan rutkasti.

No koulukiireitä piti sitten torstain ja perjantain, joten lauantaina seuraavan kerran jälkeä. Olin bongannut erään hyljätyn pellon, jolla ei ikinä kukaan juuri kulje eikä sitä mitenkään viljellä. Kunhan ruoho kasvaa siellä. Joten kävin tekemässä astetta helpomman jäljen pitkään ruohoon, mutta koko ajan pellolle. Keppejä oli 5 ja ekstraa pari lyijykynää. 

Jäljennosto oli vaikeaa. Aloin jo miettiä, että mitä jos Aronilla on joku nenäpunkki, kun pähkäili niin kauan. Ekalla suoralla oli keppi, jonka yli mentiin ja eka kulmakin aivan todella surkean näköistä touhua. Aron selvästi ilis halunnut jatkaa pellolta metsään, mutta jälki kulki nyt valitettavasti kokonaan pellolla. Selvitti lopulta kulman ja työskentely vähän parani. Kakkoskeppikin jäi johonkin. Ei hemmetin hemmetti. Miten se voi olla noin surkea? Kunnes kolmonen nousi ja tästä saatiin selvästi potkua, kun nelonenkin nousi. 

Nyt jäljesti hyvin. 

Hetkeä ennen viimeistä keppiä hukkui jälki. Aron teki isoo lenkkiä pellolla ja itse seisoin paikallani. En häirinnyt enkä puuttunut mitenkään. Meni ainakin 5 min, kunnes lopulta löysi sen jäljen ja hetimiten viidennen kepin sieltä jäljen päästä. Joten isoja vaikeuksia oli tälläkin jäljellä, vaikka pääsin jo palkkaamaankin vähän enemmän.

Viimeisellä kepillä

Sunnuntaille oli sovittu Miinun kanssa jälkitreenit metsään. Jännityksellä mietin, että kuinkahan nyt käy. Käytiin lenkillä ja Aronista oli ihanaa mennä Bertan kanssa kaksin. Ja iloitsin, että sain vuodattaa Miinulle, että nyt ollaan jälkikriisissä, että tästä ei tule enää yhtään mitään. Miinu teki Aronille reilu 500m ja kuusi keppiä. Eka keppi oli normia isompi ja osittain irti maasta. Pyysin jäljestä niin helpon, että Aron onnistuisi ja muistaisi, että mistä sitä onnen tunnetta tulee, kun löytää kepin omalta jäljeltään. Tarvitaan nyt molemmat onnistumisen tunnetta.

Jana oli myös helppo, oltiin sovittu, että 20m janaa riittää tänään.

Janalla Aron lähti luotisuoraan, nosti jäljen täydellisesti ja lähti kiitämään oikeaan suuntaan. Eka keppi oli hyvin pian tällä suoralla ja sen nosti. Samoin kakkoskepin. Vähänkös hienoa. Aron jäljesti ihan intonpiukassa ja mentiin hyvää vauhtia. Kolmoskepin se palautti minulle laukalla, samoin nelosen. Jes Aronin kadonnut jäljestystaito oli palannut. Panostin palkkaamiseen ja Miinu sanoi, että Aronille on hyvin tärkeää, että olen siihen tyytyväinen. Se on palkkaushetkissä niin onnellinen, leikkii kanssani kepillä, syö herkkua eikä sillä Miinun tarkkailun mukaan ole mikään kiire jatkaa sitä jälkeä. Eli viihtyy kanssani siinä löytyneen kepin luona. 

Kyllä metsässä on parasta

Loppusuoralla tuli sitten taas joku kämmi, sillä Aron viiletti ohi vitosen ja kutosen. Ja kun keppien yli oli menty, todettiin Miinun kanssa, että sori Aron. Teit hyvää työtä, mutta palkkaa irtoaa vaan kepeistä. Uutta mahdollisuutta ei sille suotu, joten siitä autolle. 

Joten jatkossa teen joka toisen jäljen hyväksi havaitsemalleni pellolle ja joka toinen metsään. Panostaan palkkaamiseen ja yritän kertoa entistä enemmän, että kepit on kultaakin arvokkaampia. 

Esineillä tehtiin meidän mielestä helppo treeni, kun valittiin sähkölinjojen alta luonnon kapea kaistale. Esineet olivat kolme peräkkäin ja kolmas oli ruudun takarajalla. Ei menty ns. metsän puolelle lainkaan vaan esineruutumme oli matalalla heinällä. Tallaattiin hyvin reunat ja siksakksia keskusta ja Aron sai aloittaa. Päätin, että olen tarkempi esineen luovutuksessa, etten itse yritä kahmia sitä esinettä. Jos ruutu on helppo, niin panostetaan siihen, että luovutukset tehdään huolellisesti.

Vaan ruutu olikin vaikea. Miten kivasti Aron olisi mennyt meidän kaistalta sinne metsän puolelle, kävikin tarkistamassa, että jos sittenkin ruutu menisi siellä. Kahden esineen nostoon meni jo useampi pisto ja takarajan esine oli edelleen takarajalla sellaisessa tiheämmässä kuusenvarpukohdassa. Huomasin, että Aron alkaa väsyä, joten helpotettiin. Aron istui sivullani ja Miinu kävi koskemassa esinettä. Miinun tullessa pois ruudusta lähetin Aronin ruutuun ja sinne lähti kohti takarajaa. Melko pian kirmasi esine suussa luokseni. Jes viimeinen pisto oli paras. 

Ruutu oli myös vaikea Bertalle. Kuvassa Bertta on siellä esineruudussa ja Miinu ihmettelee, että miten tämä on nyt niin vaikea. 

Ilma oli tuulinen, eikä me sitten tiedetty, että miten ne hajut koiran nenään käyttäytyi, mutta opittiin se, että se mikä ihmisestä tuntuu helpolta, voi olla koiralle paljon vaikeampi.

Taikakädet

Vuoden alussa pähkäilin Aronin selkäjumitusta ja mietin silloin mistä saada siihen apua. Olin kuullut useampana vuotena, että Turussa on ihmenainen, joka tuntee käsien avulla koiran verenvirtaukset sun muut ja joka on paljon hoitanut mm. urheilullisia bordercollieita ( ja niiden urheiluvammoja) hyvin tuloksin. Koiria käy tämän ihmisen luona ympäri suomen ja Vappu Alatalo oli suositellut tätä ihmistä minulle jo viime vuonna. Joten tammikuussa kun varasin ajan, sain sen toukokuulle. Joten hyvin suositusta koirien kuntouttajasta oli kyse. 

Tänään oli sitten se päivä, joten lähdin ajelemaan Aronin kanssa kohti Turkua ja Tanja Kotin vastaanottoa. Tänä keväänä olimme onneksi saaneet jo apua näihin selkäongelmiin Katariina Falhilta, joka havaitsi helmikuussa, että Aronin ranka oli ollut kiertyneenä jo pitkään. Rankaa oli nyt suoristeltu ja Aron on päässyt tänä keväänä pitkästä aikaa nauttimaan treenaamisesta, vähän kisoistakin ja pitkistä ravilenkeistä. Olin kuitenkin huomannut, ettei se venyttele vieläkään täysin hyvin takapäätään ja että viikon sisällä se on taas nakerrellut etutassujaan. Yksi merkki siitä, että jostakin pakottaa. Joten hyvä, että meillä oli tämä aika varattuna.

  Bot-verkkoloimi Aronilla on, mutta sitä ei ole tullut käytettyä tänä keväänä yhtään. Olen niin vaivaantunut siitä, ettei kyseisestä tuotteesta ole tieteellistä tutkimusta. Moni on havainnut tuotteen hyväksi, mutta kuinka paljon siinä on kyse siitä, että haluaa uskoa sen olevan hyvä. Miksi bot-tuotteiden maahantuoja ei voi osoittaa, että tuotteen käyttöä olisi tutkittu? Milloin tuote vaikuttaa parhaiten. Toimiiko se paremmin lyhytkarvaisilla vai pitkäkarvaisilla? Kuinka pitkään verenkierto pysyy vilkkaana takin lämmön ansiosta? Milloin se lämpöteho on parhaimmillaan? Miksi ei ole vertailututkimuksia siitä, miten paljon verenkierto vilkastuu? Luulisi sen olevan helppoa todentaa  jollakin ultraäänen tapaisella laitteella. Vertailututkimus eri rotujen välillä? Joten näin se meidän takki on jäänyt narikkaan.

No takaisin asiaan. Niin me sitten odoteltiin vuoroamme Tanjan vastaanotolla.

Aron: en tiedä missä ollaan, mutta varmaan jotain kivaa täällä on.

Tanja käsitteli Aronia tunnin ja aika loppui vähän kesken. Vasen puoli oli Aronilla edelleen selkeästi se pahempi puoli. Tanja oli tyytyväinen, että ollaan saatu tänä keväänä apua näihin ranka-ongelmiin, mutta muistutti, että pitkän rangan vääränlaisen kuormituksen vuoksi Aron on toipilas vielä pitkään. Aronilla oli imusolmukkeiden ääressä etuosissa kehoa hyvin heikko verenkierto. Samoin etu-osassa isot laskimot olivat ahtaalla. Sydämeen menevät laskimot olivat ahtaalla. Tanja sanoi, että kun käsitteli näitä, tunsi kuinka veri syöksähti eteenpäin, kun ahtaumia aukaistiin. Samaan aikaan Aronin nenä hengitti miljoonaa ja välillä silmät pyörähtelivät siihen malliin, ettei voinut päätellä tuntuuko hyvältä vai ei. Sisäelimissä keuhkojen verenkierto oli hyvä, samoin munuaisten, maksan ja pernan. Vasemmassa kyynärässä oli jotakin kuormaa. Ei sellaista tulehdusnestettä, mitä ehkä nivelrikkoisessa nivelessä on, mutta etutassujen verenkierto oli huono, lihaskalvot kireällä ja kun kyynärää käsiteltiin, yritti Aron liikutella tassuaan pois Tanjan käsien alta. Tanja sanoi, ettei ole kyynärästä huolissaan, mutta sanoi sinne kerääntyneen jotakin kuona-aineita liikaa. Samanlainen tukos löytyi vasemmasta takapolvesta ja sinne menevä imusuonisto oli ihan tukossa. Tätäkin aluetta aukaistiin käsitellen tovin. Selkä ja niska olivat etuosista kunnossa, mutta suoliluun ja joku lannerangan nivel olivat taas kääntymässä väärään suuntaan. Käsittelyn jälkeen koko selkä jousti hyvin, joten tämä oli helpottavaa. 

Kyselin kovasti, että miksi koirani imusuonisto ja monet tärkeät verenkierron reitit ovat ahtaalla ja kuinka voin siihen vaikuttaa, että koira pysyisi kunnossa. Toki näihin vaikuttaa treenaaminen, stressi, hormoonit, palautuminen treeneistä,jne. Tanja sanoi, että Aronin on päässyt hyvään toipumiseen, mutta maltilla on jatkettava. Jos keho on ollut pitkään jumissa, on se kuormittanut vääriä paikkoja, kun paino jakaantuu epätasaisesti. Oikealla liikunnalla, maltillisella treenaamisella ja nyt säännöllisellä hoitamisella Aronin keho saadaan palautumaan ja pysymään kunnossa, että se kestää myös treenin aiheuttamat tärskyt. Mietin Tanjalle ääneen sitä, miten täysillä Aron tekee agikentällä asioita. Se ei todellakaan säästele siinä itseään. Maltillinen treenaaminen olisi sellaista, että esim tiistain agitreenien jälkeisenä päivänä tehdään vain palauttavaa liikuntaa ja aina treenipäivästä saisi seurata pari päivää, ettei treenata. Tämä tarkoittaa agia tai sellaista treeniä, missä tulee äkkijarrutuksia, isoja ponnisteluja ja kehon maksimikäytön hetkiä. 

Saatiin kivoja kotiläksyjä, kuten laukkapyrähdykset. Isossa laukassa Aron käyttää selkäänsä kokonaisvaltaisesti, joten näitä tekisimme 3 päivänä viikossa yhteensä maks 15 kertaa viikko. Menisimme isolle kentälle, jätän Aronin istumaan, poistun 50 metrin päähän ja kutsun. Loppuun ei saa liittyä mitään äkkistoppia vaan vauhti mikä hiljenee tasaisesti, joten palkkaus pitää miettiä tässä oikeanlaiseksi. Kuulostaa niin kivalta. Samoin jatketaan ravilenkkejä. Muistetaan pitää palautumispäivät. Ja pidetään nyt 2 viikkoa taukoa agilitystä, ettei vasen kyynärä ja polvi muutu huinompaan suuntaan, vaan nyt verenkierron palautuessa lähtevät nekin toipumaan.

Joten huh huh miten paljon saatiin tuolta reissulta. Lupasin Aronille, että edetään sen kehon ehdoilla, ei pidetä kiirettä eikä kisatulosten vuoksi yritetä liikaa. 

Se Tanja oli kyllä puheitten veroinen, taikakädet sillä oli!

Se ilme

Me on aloitettu pk tottiksen treenailut kaivamalla vaatehuoneen perältä treenitavaraboksi. Se on iso alku se.

Tein itselleni tavoitteen, että jos sittenkin syksylle yksi jälkikoe...

Ensimmäinen etappi siihen on tottiksen työstäminen ja eilen se kotipihassa sitten alkoi. Nimittäin sen oikean ilmeen ja asenteen nostaminen esiin. Ja se löytyi. Itsevarmuus, motivaatio ja asenne = ainekset onnistuneeseen suoritukseen.

Kun Aronin ilme on oikea, sen silmät on kuin tulessa, sen kontakti on tiivis ja sen korvat on ulospäin kivasti lerpallaan. Nyt mä niin tiedän miltä se näyttää :)

Tätä samaa kävin työstämässä tänään Kyötikkälän kentällä. Ja se löytyi jälleen. Päätin palkata sitä paljon.

Olen päättänyt olla hyvin mustavalkoinen nyt tämän ilmeen kanssa. Palkkaan itsestäni taaksepäin heti kun se on hyvä ja keskeytän heti, jos kontakti tippuu, katse laskee ja asenne suuntautuu ympäristöön. Mitä kauempana ollaan pk-esteistä, niin sen helpommin sujuu, mutta tiedän, että esim noukokapulatelineelle siirtyminen saisi nyt pakan hajoamaan. Joten vahvistan nyt asennetta ja lyhyitä pätkiä paljon ja kesäkuussa alan kiristämään tätä ruuvia. 

Toinen mikä on surkealla tolalla on esineiden/noutokapuloiden luovutukset. Tähänkin on hyvä suunnitelma tehty. Jos epävarmuus iskee ja mielentila on väärä, on Aron ihan ressukka siinä hetkessä, kun se istuu eteeni ja luovuttaa kapulaa. Ei se oikein haluaisi tulla siihen, pitää huonolla otteella tavarasta kiinni ja katseler muualle jne. Nyt taskussa olikin ihan pieni noutokapula ja sen kanssa tehtiin vauhtinoutoja ja tärkeintä oli tulla kovaa kapula suussa loppuun saakka. Vahvistin näitä kapula suussa eteen istumaan juttuja myös tänään. 

Näin tyytyväinen oli Aron treenin jälkeen tänään

Mistäs toi valkonen tähän kuvaukseen nyt tupsahti?

Täältä tullaan kamera!

Mä muuten sain treenata tänään ekana

T: Ray

Rauman näyttely

Rayn viikonloput on olleet kovin aktiivisia. Toissa viikolla Lahden rallitokokisoissa, viime viikonloppuna Jyväskylässä agilitykisoissa ja nyt kohti Rauman koiranäyttelyä. Edellisen kerran näytillä oltiin helmikuussa Parkanossa ja tässä välissä turkista on tippunut puolet. Lisäksi on mietitty Petran kanssa koirien hyvää ravaamista ja verryttelyn merkitystä.

Ray edellisenä iltana kylvyn jälkeen.

Kukonlaulun aikaan lähdettiin tien päälle ja onneksi hyvissä ajoin, sillä menomatka meni ihan säätämiseksi. En tiedä ajoinko jonkun merkittävän Rauman risteyksen ohi ja laitoinko puhelimen navigoinnin väärässä kohtaa päälle, mutta löydettiin itsemme hiekkateiltä ja keskeltä satakuntalaisia peltoja. En tiedä montako Kodisjoentie 91 Raumalta löytyy, mutta me löydettiin kaksi. Siinä ensimmäisessä ei näkynyt ainuttakaan koiraa, vaikka navigaattori sanoi meidän olevan perillä.

Sitten tulikin jo kiire, koska japsit olivat ensimmäisenä kehässä ja kaasu pohjassa kohti Raumaa. Sinänsä huvittavaa, että muistelin reitin Tampereelta Raumalle olevan ihan yksinkertainen.

Tuomarina Raumalla oli Kanadan Janet Lobb. Ray oli ainokainen uros avoimessa luokassa saaden Erin ja näin ollen luokkavoiton. Kukaan päivän uroksista ei saanut Sa:ta, joten paras uros kehää ei ollut lainkaan. Tämä oli pettymys, josta toivuttiin nopeasti.

Ray ja Petra esiintyivät hyvin, Ray ravasi kauniisti ja Petra ei olisi voinut hoitaa hommaa paremmin. Tuomari syynäsi Rayn tosi tarkkaan ja toivoi syvempää eturintaa, tummempia silmiä ja parempaa pigmenttiä nenään. Eli ihan asiallisia ja hyviä huomioita. Rayn nenänpää vaaleni talvella, enkä tiedä johtuiko se ruokinnasta vai auringon puutteesta, mutta nyt se taas tummenee. 

Kuvat näyttelykehästä Pia Kotro. 

Retkellä mukana oli ystäväni Elina ja tyttönsä Alisa kera schapedoes Ellin. 

Elina ja Elli ennen kehää

Ray tykkää kovasti tyttöystävistään ( Elli oli myös yhtä erinomainen kuin Ray) 

ja näyttelyn jälkeen käytiin lenkillä näyttelypaikan vieressä olevassa metsässä. Suunniteltiin hyvää koirien kuvauspaikkaa aurinkoiselle kalliolle, mutta eräs kyykäärme kannusti meidät siirtymään toisaalle.

Ray sydän Elli

Että sellainen näyttelyreissu. Kivaa oli! Kotona Aron ja Elvis mielensä pahoittaneina, sillä nekin tietää, että reissut on parhaita. Joten nyt lenkille, vaikka sohva vetäisi puoleensa.

Koko viikko agilityä

Tampereen seudun koirakerholaisille alkoi kesäkausi tällä viikolla. Se tarkoittaa sitä, että treenit siirtyivät ulkokentille. Petra ja Ray pääsivät kesäkauden ajaksi nuorten agilityn valmennusryhmään ja viikko alkoi näillä treeneillä Eteläpuistossa. Ryhmää ohjaa Minna Räsänen ja ryhmässä on 8 nuorta agilityn harrastajaa. Petraa jännitti uusi ryhmä ja Raykin oli pikkuisen ihmeissään ulkokentän treeneistä, mutta hyvin pääsivät nyt alkuun.

Tiistaina panostin illan kouluhommiin ja jätin illan kehariryhmän treenit väliin säästääkseni Aronia. Meillä on kyllä ihan huippuryhmä ja treenaamme nyt kesän ajan Takuttien kentällä hervannassa tiistaisin. 

Keskiviikkona mentiin Ruutanaan Iskelän kentälle. Petran vakituinen agiryhmä treenaa nyt siellä kesän ajan. Ja koska jokatapauksessa kun vien Petran ja Rayn sinne, otin tehokkuusajattelun käyttöön ja koulutan nyt 10 kerran agilityn alkeiskurssia tuntia ennen Petran treenejä. Tässä alkeisryhmässä on 4 minikoiraa ja yksi maksibordercollie. Olivat oikein innostuneita hommasta, joten kivoja hetkiä on tiedossa. Toki kevät näytti heti todellisuutensa ja keskiviikko-ilta sujui sateisissa merkeissä. Tykättiin kuitenkin Iskelän kentästä hurjasti. Jääkiekkokaukalon pohja oli hyvä, vieressä kiva puisto ja uudet lämmittelymaastot/maisemat tuo heti iloa arkeen. Ray ja Petra oli oikein hyvässä vedossa ja tekivät hyvät treenit.

Ryhmän vetäjä, ihana Suvi Virta jättää minulle nyt tuon ryhmän ohjauksen kesän ajaksi. Iik! Ryhmässä on ihanan innostuneita lapsia, joten tehdään varmaan kaikkea hauskaa lasten ja agilityn kanssa tulevana kesänä.

Torstaina olikin taas kohteena Eteläpuisto ja siellä ykkösten iltakisat. Tuomarina oli Anne Savioja ja ajattelin, että mennään hakemaan vaan nyt tuntumaa erilaisista radoista. Rata vaikutti kauhean mutkaiselta, mutta tuntuma Aroniin oli hyvä. Tehtiin pitkästä aikaa oikein hieno tulos eli vain yksi rima tippui. Sekin sellaisella esteellä, missä se tippui monella muullakin. En tiedä mikä siinä oikein oli, peruskaarteella pari hyppyä ja mentiin kohti a-estettä. Aron kulki hyppysissäni hyvin, yksi kepeille meno hiukan valahti pitkäksi, mutta tehtiin rata ihan huippu-ajassa. Vitsit se tuntui hyvältä!

Jälkimmäinen rata oli hyppis ja siinä este nro 4 tippui rima. Tein kuitenkin koko ajan rataa suunnitelmani mukaan ja olin vastaanottovalssissa jopa ajoissa. Teimme kuitenkin perusvirheen viimeisellä esteellä, jossa Aron kääntyi katsomaan hypyn päällä minua, että mihis sitten ja rima tippui. Voih, tuloksena -10.

Tunnelma vaan onnistuneesta liikkumisesta oli katossa ja meni monta tuntia, että laskeuduin siitä. Oltiin tehty Aronin kanssa molemmat radat nopeammin kuin muut ja vaikka se vauhti ei ole meille ollut koskaan asia, mitä oltaisiin tavoiteltu, on kiva, että edes joku asia tulee siinä mukana itsekseen. Kisoissa oli myös kivaa pähkäillä tuttujen Tamskilaisten kanssa eri ohjausvalinnoista ja ratasuorituksista, joten tunnelma oli niin hyvä!

Perjantaina olin ihan väsynyt, mutta ei auta, jaloissa oli edellisen päivän kuormaa ja kävin kaikien koirien kanssa lenkillä saadakseni itseäni vähän vetreämmäksi, perheelle ruokaa, pyykkiä koneeseen ja kohti työharjoittelua.

Lauantai olikin taas kisapäivä, joten matkasimme Petran ja hänen kaverinsa Mian kanssa Jyväskylään Jatin kisoihin. Siellä oli tiedossa Japsimestaruudet samalla. Raylle ja Aronille oli suunniteltu 2 rataa per koira ja tuomarina Minna Räsänen.

Petra ja Ray tekivät a-radalla hyvää työtä, mutta rengas-esteellä tuli kielto ( varmaan ihan uudenlainen rengas-este Raylle) ja viimeisellä esteellä meinasi taas mennä ohi, joten sieltä toinen -5. Hiukkasen yliaikaa, mutta sijoittuivat kolmanneksi luokassaan, joten hyvä mieli tämän parin puolesta.

Rata b: llä Petralla olikin jo paineita. Tiedossa oli, että jos saavat hyväksytyn tuloksen, niin voittavat agimestaruuden. Kaikki muut koirakot olivat hyllyttäneet tähän saakka toisen ratansa. Paras olisi siis se,  joka saisi kahdelta radalta tulosken, olkoon se sitten miten iso virheiltään. Ai miten meitä jännitti! Hyvin lähtivät radalle, rengas este meni nyt hyvin, kepit meni hyvin.....kunnes Petra unohti yhden putken. Pari teki virheettömän radan muuten, mutta se putki! Mestarin pokaali oli niin lähellä, mutta tsempattiin Petraa, että tämmöstä se on. Uusia kisoja tulee, mestaruuksia tulee ja Ray sai lihapullaa, niin että se pysyi onnellisena. Iloittiin siitä, että Ray oli uudessa hallissa toisissa kisoissaan nyt jo paljon suoritusvarmempi ja kun varmutta tulee kummallekin lisää, vauhti kasvaa ja palkintopallit kutsuu ihan varmasti. Treenaavat nyt kesän ajan kaksi kertaa viikossa ja sovittiin, että sitten syksyllä katsotaan kisoja taas. 12-vuotiaan tyttölapsen kanssa täytyy pitää homma vaan mahdollisimman mukana ja muistaa, että harrastaminen on hauskaa. Tulostavoitteet ja onnistumisen pakot on usein meidän aikuisten juttuja.

Rayn sisko Minttu voitti itselleen agimestaruuden ja olihan se hienoa. Mineissä kilpailevalle Mintulle tuli A-radalla harmillinen hylly, mutta B-radalla voittivat luokkansa ja näin ollen yhden radan parhaalla tuloksella olivat mestareita. Onnea pätevät Agrarium-japaninpystykorvat! Anna vei Minttua varmalla kokemuksella ja olen kovin ylpeä heistä.

Kuvassa japaninpystykorvamestiksiin osallistuneet koirakot, vain Jenny ja Mila puuttuvat kuvasta.

No sitten herra Aron. Rata A ja tuloksena -15. Siinä oli koirani tiellä kepeille menossa ja suikkasi itsensä väärin sisään, siitä -5. Loppusuora oli kolmen hypyn suora, jossa häiritsin Aronia ja kaksi rimaa tippui. Olin niin päättänyt, että juostaan loppuun saakka, mutta juoksinko yksin, katsoinko koiraa, meninkö väärällä puolella, tiedä näitä.

Radalla B. me tehtiin sitten se, mitä olin jo pitkään haaveillut. Nollarata! Nopein aika! Voitto kotiin ja agiserti oli meidän. Ai miten se olikaan kivaa. Tiesin radalla koko ajan, että Aron on hallussa, kaikki linjat ja ajoitukset osui nappiin ja se oli siinä.

RTK1 Ray

Vaikka niin olin ajatellut, etten lähde merta edemmäs kalaan, löysin itseni Rayn kanssa Lahdesta rallytokisoista. Edellisten kisojen jälkeen treenattiin vain pari kertaa, mutta virheistä otin opiksi. En ollut edes tajunnut, että käännös 360 vasemmalle saadaan tehtyä niin, että siitä saa -10. Opin, että jos itse lähtee liian kiireellä suorittamaan voi tulla tilanne, että koiran ja ohjaajan rintamasuunnat on hetken vastakkain. Ja nyt kyllä pidin huolen, että toiste ei noin turhaa -10 virhettä enää oteta.

Ja niin lähdettiin Rayn kanssa kaksin matkaan. Koe-olosuhteet oli kolkot, taivas oli harmaa, vettä satoi ja kisahallin kohdalla ei voinut oikein mistään päätellä olevansa perillä. Onneksi hallin liepeillä jokunen koirakko oli liikkeellä, joilta kysymällä selvisi mistä hallin sivusta löytyy oviaukko hallin sisään. Olin navigoinut itseni oikeaan osoitteeseen, jes! Halli oli iso betonihalli, jossa itse kehäpohja oli mukavaa tekonurmea.

Hallissa oli samaan aikaan 4 kehää käytössä. Oli agilitytreenit ja pentukarkelot samaan aikaan. Ja koe oli 60 koirakon koe, joten olihan siellä monenlaista. Olin todella tyytyväinen Rayhin, että se sopeutui nopeasti hallin olosuhteisiin. Kaipasin niin oman seuran järjetelyitä, joissa aina mahtuu hyvin verryttelemään ja kaikilla kisaajilla on kisanumerot näkyvissä. 

Itse kisarata oli kiva. Siinä oli monta vasemmalle kääntymistä ja pujottelua pariin kertaan. Lähtö meni meiltä nyt hyvin, mutta mikä ihme muhun sitten meni, jännitin ihan sikana enkä muista radan kohdista juuri mitään. Liikkestä maahanmenoa ei osattu nyt niin hyvin kuin viimeksi, siinä Ray kävi ensin istumaan, tästä tuli -10. Lisäksi toisella kyltillä tuli ylimääräinen perusasento liikkeen aloituksessa ja tästäkin -10. Pari kertaa Rayn keskittyminen vei ympäristöön ja halusi haistaa tuomaria ohi mentäessä. Kaikkiaan kuitenkin 75 pistettä koossa ja sehän riitti kolmanteen hyväksyttyyn tulokseen ja Rayn ihka ensimmäiseen koulutustunnukseen. Harmi, että kisajärjestäjä ei ollut varautunut siihen ja saadaan sellainen joskus myöhemmin postin tuomana.

Onnellinen rallykoira Ray

Koska olimme suorittamassa ihan viimeisten joukossa pääsin kisan jälkeen vielä treenaamaan tuota kisarataa. Palkkaaun hyvät kohdat ja tässäkin liikkeestä maahanmeno oli jostakin syystä vaikea. Jatkoa ajatellen pitää vielä enemmän treenata motivaatiota ja palkattomuutta, että saan hyvän vireen kantamaan loppuun saakka kehujen voimalla. Kivaa kuitenkin päästä nyt sekä Aronin ja Rayn kanssa avoimeen luokkaan. Uusia kylttejä ja temppuja, jes!!

Hirveen hyvä (mm. jälkipohdintaa)

Iloisimmat uutiset ensin. Aronin selkä todettiin eilen oikein hyväksi. Käytiin nyt kolmatta kertaa Katariinan luona ja hän totesi heti, että ei moitteen sijaa. Enää joku pieni juttu ihan alaselässä vaati työstämistä, mutta muuten kaikki oli kunnossa. Veri kiertää nyt oikein ja ranka on suorassa. Oireet, joissa Aron nakerteli ranteitaan tai ei saanut venyteltyä takapäätään, on menneen talven lumia. 

Kuntoutusohjeina meillä on ollut maailman ihanimmat ohjeet, paljon ravia vapaana. Ollaan kävelty ensin 10-15 min, yleensä hiekkatien alkuun. Sitten Aron on ravannut vapaana edellä ja minä tulen hissukseen pyörällä perässä. 

Tällä tapaa:

http://www.youtube.com/watch?v=RR9_X_Y0x4o&sns=em

Eri pituisten pyörälenkkien jälkeen ollaan sitten tehty huolelliset loppukävelyt, ottamalla Elvis kaveriksi mukaan. 10 min alkukävelyä, 45 min ravia, 50 min loppukävelyä = erään illan ohjelma. 

Ravissa Aron käyttää molempia puoliaan tasaisesti, joten meillä heikompi vasen on näin saanut vahvistua näiden ravilenkkien kautta. Välillä pidetään vapaapäivää tai tiistain agipäivänä 30 min alkukävelyä, sitten treeni ja sitten vapaana ravia palautteluksi. Tamskin tallilla on hyvä ollut kulkea radan vartta menevää reittiä, kun siinä näkee vastaantulijat jo kaukaa ja koiran saa kytkettyä ennen kohtaamista. 

Aron on tällä hetkellä hoikassa kunnossa. Ilmeisesti kuntoutuminen ja ravilenkit kuluttaa energiaa. Eilen kävin ostamassa rasvaisempaa nappulaa ja Aron on luonnollisesti tästä hyvin mieleissään. 

Aiheesta toiseen, jäljestykseen.

Oltiin Sabinan, Jerikon ja Ukon kanssa viime viikolla kevään ensimmäisellä jälkimetsällä. Samalla katsottiin Tavesin tulevien jälkikokeiden janapaikat. Meillä on kaksi jälkikoetta suunnitteilla. Onneksi Sabina on ollut innokas pusertamaan meitä muita, että nyt pidetään ne kokeet. Mikäs siinä sitten mukana ollessa. 

Esineruutu treenattiin jälkien vanhentuessa. Aron teki lähes kisakokoisen ruudun, mutta esineitä oli 5 kpl ruudun keskellä. Idea oli, että kulmista ja takarajasta ei löydy mitään. Aron hyvin mielellään lähtee tarkistamaan ruudun rajoja ja haluan nyt tänä kautena entisestään vahvistaa sitä, että aina mennään suoraan, jos ei löydy voi aina palata turvallisin mielin ohjaajan luo, toisella pistolla voi esine löytyä. Joten pistotin koiraani keskelle ruutua. Ensimmäinen pisto tuotti esineen. Hyvä. Toinen pisto vei Aronin "pahoille teille". Eli ei haistanut esinettä siinä keskellä, jatkoi takarajalle ja vasempaan kulmaan, joissa ei onneksi ollut mitään. Palasi luokseni ja pistotin jälleen keskelle, josta löytyi esine. Haetutin kolme esinettä ja Aron teki hyvin. Esineiden palautuskohdassa olen itse hiukan hätäinen ja esine voi helposti sen vuoksi tippua maahan. Tätä voisi treenata nyt ihan erikseen. Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen Aronin esineruutuun, omaan silmään se on riittävän hyvä.

Jälki oli 900m pitkä, hyvässä sammalmaastossa, vanhentui sen 2 tuntia. Hyvin selkeä ja simppeli jälki. Janalla lähti vinoon, otin pois, lähti myös takajäljelle, otin pois. Kolmas lähetys puhtaasta kohdasta meni hyvin, laukalla kohti jälkeä ja oikea suunta. 

Jäljestys oli mallikasta ja tasasaista. Keppien ilmaisu ei. Mentiin ykköskepin yli, itse olisin poiminut kepin, jos oltais oltu kokeessa. Kakkonenkin jäi metsään. Vasta kolmoskepin Aron ilmaisi ja sekin vähän  ponnettomassa mielentilassa. Kepin löytyminen pitäisi olla upeinta mitä koira voi jäljellään kohdata ja nyt ei oltu ihan siinä. Kaikkiaan 3/6 keppiä nousi, joten itse jäljestys oli oikein hyvää, mutta keppien eteen voitaisiin nyt tehdä oikea suunnitelma.

Sabina ja Jerikon jälki herätti minut taas pohtimaan liinan käyttöä. Suot Sabina varmaan sen, että vertailen sinua nyt esimerkkinä, oppimisen tarkoitus tässä on. 

Pursiaisen Pian kanssa ja Korrin Pekankin kanssa aikanaan juteltiin, että ns luomujäljestäjäkoirat ovat nenältään auki aina paremmin. Luomujäljestäjäksi kutsun sellaista koiraa, joka hoitaa täysin yksin tonttinsa. Sen liina kulkee aina löysällä ja ohjaaja vaan pitää huolen liinasta, ei mistään muusta. Tässä on usein huonona puolena se, että ohjaajalla ei ole tsäänssiä katsella näkyykö keppejä ja piirtää mielessään jäljen kuvaa. Luonnollisesti vastuu on täysin koiralla. Tällä tavalla muistelen Aronista tuleen myös huolimattomamman. Vauhdin lisääntyessä tarkkuus vähenee. Koira ei saa ohjaltaan apua. Jolloin olen päätynyt toiseen tapaan.

Siinä jälki ajetaan koko ajan tuntumalla. Näin ollen koiralla on tunne ohjaajastaan ja ohjaajalla koirastaan. Onko olemassa myös koiralle tuen antamisen tunne. Autan koiraani? Me tehdään se jälki yhdessä, yhteinen suoritus?

 Jälkiliinan tulee on kuin kumilanka, joka joustaa koiran mukaan. Tuntumalla ajaen tiedän koko ajan milloin koirani on jäljellä ja näin myös säätelen vauhtia, sillä näin ajaen oma jäljen kävelyvauhtini on suht reipas askellus, mutta juosta ei tarvitse kuin janalla. Tässä itse ehdin huomata maahan jääneet kepit ja tiedän myös missä me ollaan.

 Tällä hetkellä me ajetaan Aronin kanssa jälki näin, joskin jälkituntumani ei toimi läheskään joka hetki kuin kumilanka, vaan ajoittain nyppään koiraani huomaamatta, jolle Aron on yllättävän herkkä. Joten jatkopohdintani kuuluukin, että aiheutanko tällä jäljen ajoon sen verran painetta, joka vaikuttaa ilmaisuun? Miten tekisin kepin löytämisen vieläkin palkitsevammaksi?

Sabina ja Jeriko ajoivat jälkensä luomusti ja koiran ilme oli juuri se ihanne. Hirveen hyvä asenne! Koira oli innoissaan ratkaisemassa jäljen arvoitusta, jokainen kepin nouseminen oli ilon hetki. Siksi suosittelen itselleni, että menen aina vaan toisen jälkikoirien jäljen ajoihin mukaan. Eri tyylien seuraaminen voi autttaa itseä oivaltamaan, että mikä on se ihanne, miltä työskentelyn tulee näyttää ja tuntua. Kolmosluokan jäljissäkin on se, että koejäljessä sitä matkaa on. Alustat ja olosuhteet voi olla rankkoja, esineet ja tottis samalla päivälle. Koiran on oltava silloin erittäin motivoitunut hommaan ja yksinkertaisesti se keppien löytyminen on se ratkaisevin. Itse en haluaisi luoda paineen tuntua koiralle hommasta, joten pohdinnan paikka. 

Kiitos Sabinalle kivoista treeneistä!

Ja loppuun rallitokoa. Eilen kävin Rayn ja Aronin kanssa tekemässä elämämme viimeiset treenit Tamskin tallilla. Tamsk rakentaa parhaillaan omaa hallia Niihamaan ja kesän ajan treenataan taivasalla. Halliolosuhteisiin tottuneelle on vähän paha ;). Joten eilen fiilisteltyin kunnolla. Rayn kanssa kertasin aloluokan juttuja, vahvistin lähtöä, vahvistin sitä, ettei pompita. Samalla rakensin houkutuksen, mihin viritin muhkeat pehmolelut. Kerran Rayn piti haistaa pehmokoiraa, mutta muuten kulki hyvin kanssani, kun kieputin seuraamista ympäri merkkien. 

Aronin kanssa tehtiin uusia avoimen kylttejä ja harjoiteltiin myös liikkeelle lähtöjä. 

Meillä oli tosi kivaa!