maanantai 20. heinäkuuta 2015

Semmosia kerran kesässä juttuja

Me oltiin pitkästä aikaa agikisoissa! Ja elämän ensimmäistä kertaa agipitseissä Raumalla. Paljon olin kuullut hyvää tästä tapahtumasta ja kyselin Tuijaa sinne kaveriksi. Ihan hirveästi ei tarvinnut ylipuhua Tuijaa ja niinpä lauantai-aamuna Aron tuupattiin Tuijan auton perään bc-tyttöjen Meean ja Ronjan kanssa ja suunta kohti Raumaa.


Kisapaikka oli hyvä, ihanan paljon nurmikenttää, missä verrytellä ja ensimmäiset agipitsit tuli heti vastaan.


Aronin kanssa startattiin ensimmäistä kertaa ikinä agilityn kakkosluokassa. Jännitti ihan sikana, mutta radat osoittautuivat ihan mentäviksi. Kuitenkin vähäinen treenaaminen ja vielä vähäisempi kisakokemus näkyi ja tuntui. Liikuin radalla mielestäni melko hyvin, pysyin ohjaussuunnitelmiss ja kertaakaan Aron ei karannut väärälle esteelle, että siitä meille pisteet.
 Miinusta annan sille, että ensimmäisen radan heti ensimmäinen rima räiskähti ja radan loppupäässäkin muutama rima tippui ihan turhaan. Loppusuoralla Aron ei focusoitunut eteenpäin ja näin ollen katseli minua, joka tulin hivenen perässä. En tykkää, koska tämän asian kanssa on joskus tehty töitä, mutta kannettu vesi ei nyt kaivossa pysynyt. Hylly meille tuli kuitenkin ihan mun omasta virheestä, kun tulimme kohti putkea ja luulin Aronin lukinneen putken ja hidastin itse vauhtia. Oma vauhdin hidastus sai aikaan sen, että Aron vilkaisi minua ja ohjautui putken väärään päähän. 
Kakkosradalla alku meni paremmin, sieltä saatiin ihan tulos, eikä hyllytetty, mutta kepeille mennessä häiritsin koiraa ja sisään tuloon tuli virhe. Rimaa tippui myös tällä radalla ja tiedän, että ne kyllä lakkaa tippumasta, kun saataisiin enemmän tuntumaa. Sen vuoksi harmitti, että miten pienellä treenimäärällä lähdinkään liikkeelle. Tästä kuitenkin pähkäilin, että talvella panostetaan agiin enemmän ja valmentaudutaan suunnitelmallisemmin. Kisatuntuman ei opi kuin kisaratoja tekemällä. 

Ratojen jälkeen herkuteltiin Tuijan kanssa vohveleilla ja ihmeteltiin, että miksi vesisateen piti alkaa. Me oltiin suunniteltu lähtevämme vielä tutustumaan vanhaan Raumaa. Vesisateesta huolimatta mentiin kuitenkin ja harmiteltiin, miten kaunista siellä olis ollut aurinkoisella kelillä.

Pakolliset poseeraukset



 Oikein kiva retki oli kuitenkin ja taas oltiin yhtä retkeä rikkaampia.

Sunnuntaina pitkään nukkuminen on ihan yliarvostettua. Niinpä klo 5.30 autolla tien päälle ja olin Annan luona aamukahvilla Laukaassa klo 7.30. Siitä me jatkettiin yhdellä autolla Saarijärvelle. Ohjelmassa oli vepe-päivä Saarijärven käyttökoirille ja mukaan pääsin Aronin kanssa, kun lupasin leikkiä hukkuvaa kaikille koirakoille. 
Anna oli päivän kouluttajana ja tiesi mistä puhui, olihan Anna ja Aronin sisko Pipsa tehneet edellisenä päivänä toisen avoimen-luokan ykköstuloksen. Tänään käytiin kuitenkin läpi mitä soveltuvuuskokeessa ja alokas-luokassa tulisi osata. Ensin mietittiin teoriassa ja sitten käytännössä. Kaikki ei vepen rodun omaiset koirat, kuten bordercolliet, joutuvat suorittamaan sove-kokeen päästäkseen alo-luokkaan. Joten hyvä oli käydä jokainen liike läpi ja sain itselleni muistiin, että mitä pitäisi treenata, että sove menisi kirkkaasti läpi.

1. Uinti 50m. Koira lähtee veneestä kutsuttaessa ja ui rantaan. 

Tässä Aron pomppaa veneeseen muina miehinä ja istui kiltisti, kun Anna souti ja Saija oli apu-ohjaaja. Se, ei kuitenkaan olisi millään halunnut hypätä veneestä veteen ja monelle koiralle on jännä paikka hypätä veteen keskellä järveä. Kutsuin ja kannustin. Aron yritti ja piipitti veneessä, lopulta hyppäsi, kun huusin rannalta, että heippa, lähden kotiin. Tehtiin sama uusiksi ja nyt uskalsi hypätä ehkä kolmannella kutsulla. 
Jälkeenpäin mietin, että Aron oli veneessä kuivalla turkilla, joten olisko aloitus ollut helpompi, jos olisin antanut kerran käydä vedessä tätä ennen?

2. Esineen vienti 30m veneeseen

Tässä menin itse istumaan veneeseen ja soudettiin 30m rannasta. Saija jäi Aronin kanssa rantaan ja lykkäsi Dummyn suuhun, kun huusin tuo. Jotakin pientä sählinkiä oli, mutta sitten Aron ui reippaasti Dummy suussa veneen luo. Irroittaa esineestä vähän ennakoiden, joten sitä voitas treenata, että nostaa sen esineen huolellisesti käteeni saakka. 

3. Veneen nouto 30m

Tää oli Aronille helppo, leikittiin ensin rannalla vetoleikkiä veneen köyden kanssa ja sitten vene köysineen oli vedessä ja naru haettiin sieltä. Lopulta tehtiin ihan kunnollinen veneen haku. Veti hienosti veneen rantaan.

4. Hukkuvan pelastaminen

No minä olin se hukkunut. Sain märkäpuvun päälleni, joka oli hiukan iso. Sen päälle pelastusliivit ja tunsin olevani Micelin-ukko. Sitten sain tippua veneestä ja räpiköidä jokaiselle koiralle. Tuntui hienolta, kun koira tuli ja tarttui kädessäni olevaan patukkaan ja veti minut sillä rantaan. Ei tuntunut hienolta, kun puku vuoti ranteista ja olin alusvaatteita myöten märkä sitten lopuksi. Kylmä ei tullut yhtään. 
Anna haki Aronin autosta, joka tuli ja pelasti mut, hyvin veti minua. Sankarini!!!

Aivan huippu-päivä. Vepe on superkiva laji, mutta sen säännölliseen treenaamiseen meillä ei oikein ole mahkuja. Maalla voi kyllä treenata erilaisia osia, mutta oma vene olis kiva. Voitas Aronin kanssa käydä soutelemassa ja hyppiä veteen :) 
Onneksi Anna on houkutellut meidät ensi kuussa vepe-leirille koko viikonlopuksi. Josko sen jälkeen oltaisiin kypsiä soveen??
Kiitos Annalle ja Saarijärven käyttökoirille kivasta päivästä. Laitan kuvia näkyviin myöhemmin, sillä erään osallistujan kamera taltio ihan älyttömän hyviä otoksia päivästä.

Ja sitten tähän päivään. Olin klo 9 Mutalan metsissä tallaamassa Huille jälkeä. Hui valmistautuu viidensiinsä jäljen sm-kisoihin ja saan kunnia olka Huin viimeistelyjälkien tallaaja. Hui on todella hyvä jälkikoira, jonka työskentelyä on kyllä ilo seurata. Mahtavaa siis Hanna ja Hui. 

Aronille oli tarjolla 1 km ja 4 keppiä. Jana oli sen 50m pitkä ja jälki kulki siellä kaukana. Aron teki todelka hienon janan ja veti luotisuoraan täydellä laukalla kohti jälkeään. Nosti sen hyvin, lähti takajäljelle, mutta vaihtoi itse suuntaa ja nyt mentiin ihan oikein. Mahtavaa. On ykkösasia, että jälkeä kohti mennään suoraan. Kakkosasia on, että jäljen yli ei laukata 3 metriä, niin kuin huops, oliko äsken muuten jälki. Ja kolmas, se itsenäinen ratkaisu koiralta, että mikä on suunta. 
Arvatkaa miten hehkuin onnea, kun moni tärkeä asia kolahti kerrasta :)
Jäljen ajo oli kiihkeää ja hyvää. Se, etten häiritse työskentelyä liinasta näyttää tekevän hyvää Aronin itsetunnolle. Kepit nousi 3/4 ja ne mitkä nousi, ilahdutti Aronia itseäänkin. Sen yhden kepin kohdalla sattui ihan vahinko. Siinä oli alustan muutos ja itse kävelin kepin yli niin että huomasin sen, mutta Aron taisi mennä kepin toiselta puolen juuri sen verran, ettei haistanut sitä. Näitä sattuu. 

Oli niin ilahduttavaa huomata, etyä jäljestys paranee kerta kerralta ja meidän molempien treenimotivaatio on ihan katossa. 
Kiitos Hanna Toivanen kaikesta!!





torstai 16. heinäkuuta 2015

Jälkitreenejä ja koehaaveita

Tiistai-aamu oli reipas. Olin nimittäin jo klo 8 Ruutanan metsissä tallomassa Huille jälkeä. Pitkästä aikaan oli jälkitreffit sovittu Toivasen Hannan kanssa. Matkalla metsään ajoin leipomon kautta ja uunituoreen munkkipossun tuoksu täytti auton. Ihana tapa viettää kesälomaa.

Aronin jälki oli 800m pitkä neljällä kepillä. Ajoimme sen n. 2 tuntia vanhana. Janalla Aron eteni luotisuoraan, laukalla ja jäljen kohdalla porhalsi takajäljelle. Otin sen heti pois, kun näin että on vahvasti takajäljessä kiinni. Takaisin lähtöpisteeseen ja uusi lähetys, nyt hienosti oikea suunta. 

Aronilla oli niin hienoa jälkensä kanssa, että 2 ensimmäistä keppiä jäi surutta metsään. Vasta kolmannen se ilmaisi. Tältä kepiltä jatkui matka hyvin ja ihan lopussa oli mielenkiintoisia haasteita. Hanna oli kulkenut kuivunutta ojan pohjaa pitkin. Jossain vaiheessa oja alkoi olla märkä ja jälki nousi ojan oikealle reunalle. Kunnes oli tie edessä. Hanna oli loikannut ison vetisen ojan yli toiselle puolen ojaa ja siitä 5 metriä kohti tietä oli meidän viimeinen keppi suuren rytökasan vieressä. Hetken se Aron pähkäili siinä ojan reunalla, kävi pulahtamassa siinä ojassa, jossa oli kyllä niin paljon vettä, että pienen uimakierroksen teki siinä. Tuli vedestä pois ja sitten meni hetki jännittäen, että miten se Aron tämän ratkaisee. No Aron meni takaisin vesiojaan ja nousi sen toiselle puolen, jäljesti sen 5 m ja ilmaisi kepin siitä rytölästä. Mikä sankari! Tiesin, että se ei kyllä luovuta, vaikka niin tykkää polskia ojissa. 
Kiitos Hanna. 

Jäljestys-asenne oli kyllä loistava. Entistä enemmän uskon, että se motivaatio jäljestykseen on se ykkösasia. Jälkikoe tuomarinkin kanssa tästä sunnuntaina juteltiin, että koiran tulisi näyttää jo janalla sellaista suurta halukkuutta päästä sinne jäljelle. Voittajaluokan jälki on niin pitkä ja voi sisältää mitä haasteita vaan. Loppuun ei selviä kaikki kepit taskussa, ellei se koira ilmennä, että tulee eteen mitä vaan, niin hoituu. Aronilla tämä asenne on juuri kohdallaan ja siitä kiittäminen on Pursiaisen Piaa ja Toivasen Hannaa. Heidän oppieihin ja tietty Korrin Pekan myös on helppo tukeutua. Niinkuin kevään palveluskoira lehdessäkin luki: hyvällä jälkikoiralla on liiankin suuret luulot itsestään. 
Aronin kohdalla keppivarmuus saisi olla paljon parempi sekä takajäljet vähemmäksi, mutta eiköhän ne taas oikene, kun vauhtiin päästään.

Keskiviikko-iltana otin pitkästä aikaa pk-hyppyesteen esiin. Ei olla ainakaan vuoteen hypelty, sillä viime kesänä alkoivat Aronin selkäjumit. Vapun hyppykurssilla elokuussa todettiin, että 50cm okseri oli jo maksimi. Viime viikolla Kotin Tanja antoi vihreää valoa hyppytreeneihin. Aronin selkä on suora, veri kiertää ja jumitukset on poissa. Joten jos tahdotaan jälkikokeeseen, on sitä tottistakin otettava.

Ollaan nyt iltaisin treenattu kapulan kanssa eteen tuloja. Kapula on sellainen pieni, sillä ensimmäinen asia mikä pitää saada korjattua on asenne siihen, että kapulan kanssa tullaan eteen istumaan loppu-asentoon kunnolla. Koska olen naputtanut joskus siitä kapulan pidosta, on se heijastanut epävarmuutta. Joten erilaisista kierroista eteeni istumaan, enkä koske kapulaan vaan vapautan heti kun on tullut täysiä minua kohti ja istunut kapula suussa puoli sekuntia. Jes ja vapaa. Välillä huudan läpi, mikä tarkoittaa että Aron saa juosta jalkojen välistä täysillä ja palkka lentää taakseni. Näitä vaihdellen ja nyt näyttää hyvältä. Nyt sitten samalla pikkukapulallla erilaisia hyppynoutoja esteen ollessa 70 cm korkea, sitten 80. Teki hyvin. Sitten lisää lautaa esteeseen ja nyt oli 90 cm korkeutta. Jätettiin narulelu esteen taakse ja vapautin, hyvin loikkasi esteen yli eikä epäröinyt yhtään. Ehkä uskallan laittaa nyt viimeisenkin laudan. Hyi kun se metrinen oli iso. Taas jätettiin narulelu esteen taakse ja vapautin. Aron lähti esteelle epäröimättä, hyppäsi esteen yli ja ihan pieni rapsahdus kuului, mutta yli meni kevyesti. Tämän jälkeen otettiin vielä pari ihan helppoa hyppyä 70 cm korkeudella ja leikittiin sillä narulelulla. Toivoa siis on.

Tänään jatkettiin jälkimetsissä. Treenikaverina Sihvosen Seppo ja saksanpaimen Arro. Seppo kyllä ansaitsee erityiskehut. Mies on tuota pikaa 75 vuotias ja pitkän linjan pk-harrastaja. Pitää koiristaan niin hyvää huolta. Seppo käy päivittäin pitkiä lenkkejä koiriensa kanssa ja kun minulle on uroteko näin lomalla olla klo 9 metsässä, on Seppo käynyt koiriensa kanssa jo aikaisin aamulla 6 km lenkin. Sepolla on aina kahvit ja eväät mukana ja niin oli nytkin. Kylläpä ne maistui hyviltä. 

Treenattiin ensin esineruutu jälkien vanhentuessa. Aron meni jälkimmäisenä koirana ruutuun ja esineitä siellä oli 5 kpl valmiina. Ilmoittauduin ja lähetin Aronin ruutuun. Ajassa 2.46 Aron oli hakenut kolme esinettä. Ensimmäisellä pistolla ei laukannut kyllä suoraan takarajalle niin kuin olisin halunnut, vaan lähti hetkeä ennen oikomaan ja noukkimaan takaa keskeltä esinettä. Mutta annetaan se nyt anteeksi, sillä tavoitteena oli nyt vaan tehdä helppo ja vauhdikas suoritus. Helpoksi tehtiin sillä, että esineet olivat hyvän hajuiset ja eivätkä mitkään pienimmät ja ruutu oli melko helpolla alustalla, ei mitään rytölää. Aron tykkäsi kyllä tästä treenistä.

Seppo ja Arro ruudussa

Sitten jäljille.

Ja Seppo ja Arro löytäneet keppi nro 3.

Hyvä, jatketaan




Kiitos Seppo ja Arro!


Sitten Aronin jälki. Olin pyytänyt Sepolta, että tekisi kisajäljen kuudellla kepillä ja kisamatkalla, mikä meillä oli sunnuntaina kokeessakin. Siinä oli niin hyvät kalliot ja maisemat, että halusin Aronille kokemuksen samasta. Jälki ehti vanheta 2.45, mutta olin tähänkin tyytyväinen. Voihan se kisoissakin aikataulu vähän pettää järjestäjältä. Seppo kertoi, että kun teki meille jälkeä kohtasi hän kallioilla mustikanpoimijarouvan. Eli tiedossa oli, että samaan aikaan on ainakin yksi liikkuja ollut siellä. Neljä autoa oli parkissa siinä janan lähellä, joten haasteita saattaisi tulla. Niitä me ei pelätä, joten metsään vaan.
Mustikkaa alkaa jo löytyä, niin kypsää kuin raakiletta.

Janalla Aron lähti melko pian vinoon ja mun liinakin oli huonosti. Otin Aronin takaisin, kun vinoon ei mennä vaan suoraan. Nyt oli vielä etäisyttää jälkeen, joten uusi lähetys siinä janalla. Meni hyvin ja tarkisteli ehkä 5 m kohdalla takajälkeä, kääntyi ja lähti oikeaan suuntaan. Jes, tää on just sitä, mitä toivon. 
Sitten mentiin reipasta tahtia alkumatka. Eka suora, kulma ja tultiin kallioille. Siellä Aron ressukka vaihtoi jäljen sille mustikanpoimijan reitille, sillä oltiin hyvin pian hiekkatien varressa ja Seppo sanoi, että nyt lähti kyllä väärälle jäljelle. Aron oli sitkeesti sitä mieltä, että meidän tulee ylittää hiekkatie, mutta Seppo tiesi, ettei ole mennyt siitä tien yli. Joten sanoin Aronille, että sori, nyt olet vaihtanut jälkeä. Palattiin sinne, missä tiesin noin suunnilleen että, se oli vielä omalla jäljellään. Sanoin Aronille, että etsi oma jälki ja niin se lähti työskentelemään, nappasi jostakin sen oikean jäljen ja taas mentiin. Melkein saman tien nappasi ensimmäisen kepin, joten sikahyvä opetus. En tiennyt tarkalleen, että missä se meidän jälki menee, kun palattiin sieltä marjastajan reitiltä, Aronin piti tämä nyt itse ratkoa ja sai kepin kautta palkan, kun oli oikealla. Etäiset kiitokset mustikanpoimija rouvalle tätä kautta!

Kallio-aukeilta toiselle kulki Aronin jälki.




Siitä se jäljestys sitten jatkuikin. Valitettavasti kakkoskepin yli Aron hyppäsi. Mentiin ihan kepin yli, näin sen itse, mutta se oli kohdassa, jossa Aron hyppäsi kalliolle ja keppi oli juuri siinä kallion edessä. Kolmoskeppi nousi hyvin ja varmasti. Samoin nelonen. Aron läähätti ihan sikana, mutta minulla oli reppu selässä siellä jäljellä. Vesipullo ja kissanruokaa, joten sain sen juomaan tässä kohtaa hyvin ja palkattua samalla, kun pusersin sitä kissan märkäruokaa vesi-astiaan. 

Ja taas jatkettiin. Kallioilta tultiin alas suopohjalle ja yhteen ojaan juutuin saappaastani, odota Aron, piti huudella. Vitoskeppi nousi rahkasammalsuosta. 

Siinä se nyt on, keppi nro 5

Ja erittäin itseensä tyytyväinen jälki-koira


Ja lopuksi nousi myös kutonen. Mikä sankari Aron. 
Melko vauhdikkaasti me kyllä mentiin. Laitoin sporträkkeri päälle, kun lähetin Aronin janalle. Aikaa siitä viimeiselle kepille meni 42 min. Itse jälki oli 1.4 km pitkä, mutta räkkeri näytti, että hukkareitin kera matkaa tuli n. 2 km. Itse olin lopussa ihan kuollut. Hiki virtasi ja koville otti, mutta Aron oli niin sankari, että saa tänään ihan mitä se haluaa. 

Lopuksi hyvä kysymys, mistä mä löydän nyt meille koepaikan jäljelle? 

sunnuntai 12. heinäkuuta 2015

Jälkeä ei voita mikään!

Kesäloma on ihmisen parasta aikaa ja kiireisintä myös. 
Viikon alussa nimittäin alkoi jälkikokeen jälkien merkkaus. Tampereen vetokoiraseurassa suunniteltiin, että järjestetään 2 jälkikoetta tänä vuonna. Ja ensimmäinen koe osui tähän heinäkuulle. Minä sain onnen toimi ratamestarina. Jäljen ratamestari vastaa siitä, että jäljet ovat koesäännön mukaiset, janat ovat tuomarille hyvin nähtävissä ja että kaikki toimii aikataulussa koepäivänä. Siitä on etua, että tuntee maastot, joten hyödynnettiin samoja maastoja kuin syksyllä olleessa piirinmestaruuskokeessa. Nyt 10 voittajan jäljen sijaan meillä oli 8 koepaikkaa, joista 4 ylimpään luokkaan. Jäljet krepataan etukäteen ja sitten koepäivänä jäljen tekijät vain keräävät krepit pois. Tämä on mielestäni varmin keino saada kaikiille kisaajille oikeat jäljet, sillä kartan ja kompassin kanssa kulkevia meidän porukassa on vähän. Sitten paperilla lasken monelta mikäkin jälki ajetetaan, siitä lasken koska ne pitää tallata jne. Se on kuin palapeli, mitä voi iltansa iloksi koota. Mutta onnistuin. Aikataulu toimi hyvin, jokainen koirakko pääsi jäljilleen lähes minuutilleen ja hyvät talkoolaiset Taija, Miinu, Liisa-Ida ja Seppo hoitivat hommat kotiin. Pipsa ja Sabina tamppasivat esineruutua ja ylipäätään Sabina koetoimitsijana vastasi kaikesta. Lämmin kiitos kaikille. Sabinalle kuitenkin isoin peukku, kun on tsempannut jo talvesta saakka, että nyt järkätään ne kokeet.

Tuomarina meillä oli Mika Mattila, mun suosikki. Asiallisempaa tuomaria, jolla on pitkän linjan kokemus saa hakea. Oikeuden mukainen ja ystävällinen kaikille. Ratamestarina vielä pääsee näkemään kaikkien koirien janat ja tuomarilta saa kivasti perusteluita antamilleen pisteille. Tätä tietysti hyödynsin oppiakseni miltä näyttää täysien pisteiden jana, mihin me kaikki tähdätään.
Vaikka jäljestyskeli oli täydellinen, jäljet oli hyvin tehtyjä, kepit oli tasaisin välimatkoin, tuli moni koirakko ilman keppejä metsästä. Vain alokasluokan Kinna-bordercollie löysi kaikki kepit. 

Kinna ja Johanna kuuntelevat tuomarin arviota esineruudusta.

Esineruutu me oltiin tehty sellaiseen tasaiseen suopursukohtaan. Kukaan koirakko ei tuonut kaikkia esineitä, tosin alokasluokan koiralle riittää se yksi kolmesta, joten valitettavan vähän tuli myös koulareita meidän harmiksi. Tottiksessa me käytettiin pressu-estettä. Tavoitteena olisi luoda asenteen muutosta jykeviä ja kiinteitä hyppy-esteitä kohtaan. Jostain syystä se koetaan niin tunne-asiana, että metrisen on oltava kiinteä este. Kovin moni koira teloo itsensä sillä ihan turhaan. Joten jos me käytämme kokeessa turvallisempaa pressu-estettä niin saisimmeko muutettua pikku hiljaa asenteita tämän suhteen? 
No tottisten jälkeen koe oli ohi ja urakka saatiin päätökseen. 

Kokeen jälkeen kävin tarmoa täynnä tekemässä Aronille jäljen. Laitoin sinne 2 keppiä, ensimmäisen 500 m kohdalle ja toisen loppuun siihen 650m kohdalle. Jälki vanheni 2 tuntia ja kaavion näette alla. Jäljellä oli kolme kertaa hiekkaisen kävelytien ylitys, mutta muuten kuljettiin koko ajan mustikanvarpumetsässä. 


Päätin etukäteen, että en yritä hallita Aronin menoa jäljellä. Kun olen tänä vuonna ajanut jälkeä tuntumalla ja tiukalla hihnalla on siitä seurannut lieve-ilmiö, että kepit jää. Muistelin, että kyllä se vaan niin menee, että luomu-jäljestäjällä on oikein motivoituna kaikkein parhaiten nenä auki. Joten päätin, että puutun vain jäljen nostoon, jos lähtee takajäljelle, mennään pois ja lähetän puhtaalta kohdalta uudestaan. Jos lähtee oikeaan suuntaan, saa palkinnoksi edetä.

Joten näillä ideoilla mentiin. Janalla nosti sen takajäljen, keskeytin heti ja nätisti tultiin pois. Saman tien uusi lähetys ja nyt meni nappiin. Laukkasi janalla, nosti jäljen siitä täydestä laukasta oikeaan suuntaan. Tästä mä tykkään. Sitten matkaan. Reipasta kävelyvauhtia kuljin Aronin perässä, en jarruttanut enkä nyppinyt hihnaa. Aron oli liekeissä ja ekan terävän kulman teki täydellisesti. Toisessa vähän varmisteli, kolmas taas ihan nappiin. Ensimmäinen keppi nousi hyvin. Kun jälkimmäiselle ja samalla viimeiselle kepille oli matkaa ehkä 30 metriä, tuli vastaan mustikoita keräävä nainen. Aron nosti jäljestäessään häntänsä pörhölleen ihan kuin sanoen, että hemmetti, pois tieltä, täällä jäljestetään. Aron jäljesti naisen ohi ja nainen katseli järkyttyneenä sitä, etten vetänyt koiraani hänen edestään pois. Mietin vaan,  että häiriintyykö nyt sen jälkimmäisen ja vikan kepin nosto. Vaan hyvin nousi. Se naikkonen oli vaan ihmeissään mun riemusta, kun kehuin super-Aronia sangen railakkaasti, metsä vaan raikui. 

Mutta tällä meiningillä kyllä jatketaan. Ihan turhaa olen alkanut luomaan painetta ja varmistelemaan liinalla, joten tästä eteen päin lupaan, että luotan koiraan ja annan sen hoitaa hommat. Jos kauden lopussa kadun tätä, niin sitten niin. Meillä ihmisillä on ihmeellinen tapa aina yrittää hallita kaikkea.

tiistai 7. heinäkuuta 2015

Pärnu 3.-5.7

Heinäkuun kohokohta, Pärnun näyttelyviikonloppu. Kolme koiranäyttelyä, joista kaksi kv-näyttelyä yhdellä kertaa. Siihen yhdistettynä kesäloma, ystävät ja aurinko. Ihanuutta. 

Lähdimme matkaan perjantaita vasten aamuyöllä, mutta niin oli kiva lähteä, ettei väsyttänyt yhtään. Jopa Petra oli sitä mieltä, ettei ole aikomustakaan nukkua. Miten voi ollakin niin valoisaa kesällä yöllä!
Hyvin oltiin Helsingissä laivaanmeno jonossa klo 6.30. Koirat jäivät autoon laivamatkan ajaksi ja parin tunnin laivamatka meni äkkiä. Tallinnasta sitten ajettiin Pärnuun yhden pysähdyksen taktiikalla. Olin jättänyt tarkoituksella bensatankin tyhjilleen, että saatiin kunnolla otettua halpaa bensaa. Joten Pärnussa majoituspaikassa oltiin jo klo 13.

Matkaajat


Ja vautsi meidän majoitusta. Oltiin nimittäin varattu paritalo, jossa oli kolme makuuhuonetta yläkerrassa ja alhaalla hyvät tilat vaan olla. Sauna, oma piha, lemmikkieläimet sallittu ilman eri maksua: sopi niin meille. Lyhyt matka merenrantaan. Ja hinta viikonlopusta vain 390 eur. Eli erittäin edullista 4 aikuisen ja 2 lapsen majoittua. Koiria oli 5. 

Anna ja Pipsa sujahtaa majoitukseemme sisään



Ja sitten kohti perjantain ryhmänäyttelyä. 
Meidän porukasta bordercolliet aloittivat. Aron ensimmäisenä handlerinsa Anne Alhon kanssa. Itse olen luopunut Aronin esittämisestä, kun en vaan osaa. Aron nostaa häntänsä helposti aivan liian korkealle liikkeessä ja kun varon sitä häntää, en uskalla juoksuttaa niin, että liikkeet olisivat eduksi. Mutta Anne osaa, joten Aron ja Anne ovat hyvä pari. 

Petra ja Alisa näyttelypaikalla


Avoimeen luokkaan oli ilmoittautunut muitakin bordercollie-uroksia ja oli jo hienoa, että Aron sai Erin ja Sa:n, mutta hieman korkea hännän kanto juuri kilpailu-luokassa ja serti meni luokan voittajalle. Noh, Aron oli komistus joka tapauksessa.






Anne esitti myös koko viikonlopun ajan Aronin siskon Pipsan, heille perjantaina Rop ja serti. Onnea ihanainen Pipsa.
Joten ilmankos Annea hymyilyttää.


Elina ja schapendoes Elli räjäyttivät koko potin. Elli on aloittanut näyttely-uransa vasta tämän vuoden tammikuussa, ovat hiukan myöhäsheränneitä näihin koiranäyttelyhommiin. Tämän vuoden aikana kuitenkin keräsivät kolme sertiä suomesta ja nyt oli tieto, että yksi serti riittää Viron muotovalion arvoon. Ja senhän ne nappasivat heti samantien ollen Rop. Elli liikkui hurmaavasti ihan Bis-kehään saakka olen näyttelyn toiseksi paras koira. Niin wau!! Oli aika jännää seurata vierestä, kun olivat ensin 8 parhaan joukossa ja lopulta neljän. 

Elli ja Pipsa ryhmäkehässä
Elli esiintyy

Ja lopulta!!

Ray ja Petra olivat vuorossa saman pihan toisella puolen

Sertiiii!!

Rayn sisko Minttu ja Anna saivat myös sertin ja lopulta Ray oli Rop Mintun ollessa Vsp. 

Ray jatkoi vielä ryhmäkehään, mutta siellä ei tullut sijoituksia. Ilta menikin Ellin Bis-maljaa ihmetellessä.


Ja ihastellessa ilta-aurinkoa meren rannalla


Lauantai

Porukka aamupalalla


Uusi näyttelypaikka, uudet tuomarit ja uudet mahdollisuudet.
Bordercolliet taas aloitti ja uroksissa oli kilpailua.
Aron


Kelpaako?




Tuloksena oli Eri ilman sa:ta. Viron kielisestä näyttely-arvostelusta ei ottanut sanaakaan selvää, että mitä siinä luki.
Sisko Pipsa sai kuitenkin toisen viron sertinsä ja valioitui Viron muotovalioksi.

Petra ja Ray olivat tänään ranskalaisen miestuomarin arvioitavana. 






Ja jes, serti sekä Rayn ensimmäinen Cacib. Rayllä oli jo viime kesältä yksi aikuisten serti ennestään, joten kolme sertiä -> Ee mva ja tämän jälkeen yhden sertin kautta myös Fin Mva


Anna ja Minttu, joilla myös hyvä päivä, kun cacibit on hyppysissä

Minttu oli vuorostaan Rop ja Ray Vsp

Meidän tiimi ja saavutukset

Joten iltaa vietimme herkutellen mm mansikoilla. Pisteltiin porukalla niitä aikas iso laatikko iltapalaksi. Lisäksi nautittiin merestä, Petra ja Alisa viihtyivät aalloissa, me rantahiekalla. Ja miljoonat punkit meidän koirissa.





Miksei mulla ole tälläistä merenranta taloa?


Sunnuntai

Kaksi edellistä päivää aurinko oli paahtanut aika täysillä. Nyt oli vähän pilvisempi päivä, mistä oltiin kyllä kiitollisia.
Näyttelykampaukset kuntoon ja menoksi.

Nyt japaninpystykorvat aloittivat meidän porukasta ja tuomarina oli vielä japanilainen tuomari. Tämä oli miettinyt kovasti, että kuuluuko nämä meidän japsit esittää maassa vai pöydällä, kun heidän japaninpystykorvat ovat paljon pienempiä kuin nämä meidän. 
Tuomari kuitenkin kehui kovasti Raytä Petralle ja Ray oli tänään vuorostaan rop. Cacibit tuli kuitenkin molemmille, joten valkoisten näyttely-urakka meni paremmin kuin osattiin toivoa.





Aronilla nyt kolmantena päivänä pipo jo aivan kireällä koko touhusta. Ei tykännyt enää yhtään. Ärtyneenä se provosoituu pienemmästäkin ja provosoi muita uroksia käytöksellään. Joten Aron olkoon jatkossa hyvä muissa hommissa, jätetään kauniina oleminen Raylle.
 Tänäänkin tuloksena oli Eri, johon meidän oli tyytyminen. Sisko Pipsa taisi olla myös Erin verran luokassaan kolmansia. 

Petra sen sijaan kävi auttamassa Kuutin Saria partacolliekehässä.
Porukka on tarkkana, että mitä kehässä tapahtuu.

Mutta Cacib kädessä sieltä tullaan

Petra ja veteraani Salli



Ja kun kaikki koirat oli esitetty pidettiin piknikkiä

Ja lähdettiin kohti kotia

Porukka kävi Tallinnan ostoskeskuksella shoppailemassa ennen kotiin lähtöä ja koirat sai irroitella nurmella. Ehdin siinä vähän Aronin mieliksi treenata rallitoko-juttujakin.
Jihaa sanoi Ray


Mutta oli niin kiva kesälomaretki, kiitos Anna, Anne, Elina, Petra ja Alisa.