sunnuntai 11. lokakuuta 2015

JK3

Olipas huikean kivaa lähteä tänä aamuna oman seuran jälkikisoihin. Edellisista jälkikisoistamme oli yli 2 vuotta aikaa ja silloin pari vuotta sitten olin sitä mieltä, ettei koskaan enää. Samassa lopputuloksessa ollaan kyllä tämän päivän jälkeenkin, mutta eri tavalla.

Nyt koirien tarkastus alkoi aamutuimaan, mutta kotoa vartin ajomatkan päässä. Aamu oli kylmä ja auton lasit oli jäässä. Niin näytti olevan myös luonto, kaikkialla valkoinen huurre peite. Silti iloitisin, me saadaan nyt osallistua ja kokea jälkikokeen huuma. Ja ensimmäisenä etappina siis koirien tarkastus ja jälkien arvonta. Sain jäljen 5 ja tovin odottelun jälkeen lähdettiin matkaan. Odotellessa tuomarin tuloa ehdin höpötellä jäljen tallanneen Liisa-Idan kanssa. Ihmeteltiin miten hyvät maastot jälkiporukka oli löytänyt ihan läheltä Koivumäkeä. Tänne kyllä järkätään toistekin koe!

Meidän janapaikka


Vihdoin tuomari Jani Heinilä saapui ratamestari Taiston kanssa ja päästiin janan ääreen. Aron lähti ripeästi, jopa niin että lensi yli jäljen, tuikkasi sieltä jonkun lenkin takajäljelle ja lähti tulemaan minua kohti. Tässä vaiheessa laskin liinasta irti ja kun koira meni ohitseni nappasin taas liinaan kiinni ja lähdin koiran perässä pois janalta. Tuomari ei huudellut mitään, joten tiesin, että jälki on nostettu. Ja niin me päästiin matkaan.

Aron ajoi jälkeänsä intensiivisesti. Seurasin tarkkaan itseasiassa vain kuljettua reittiä, että jos käykin niin, että Aron menee kepin yli, voin itse napata kepin mukaan. Sammaleessa näkyi paikka paikoin jäljen tekijän jalanjäljet, mutta tahti oli sen verran reipas, ettei siinä ehtinyt muuta kuin kulkea Aronin perässä. Hetken ehdin miettiä, että ekan kepin pitäisi nousta kohta ja niinhän se nousikin. Jes miten hyvä poika! Ja matka jatkui. Keppejä oli tasaisin väliajoin koko matkan ja joka ainoan Aron ilmaisi. Maasto vaihteli ja välillä laskeuduttiin rinnettä alas, jossa oli muuten kolmoskeppi ja välillä noustiin ylös. Mitään isompia ojia ei ylitetty ja lenkkarit pysyi kuivana. Viitoskepin kohdalla olin jo onnellinen, sillä olihan se enemmän kuin yhdelläkään treenijäljellä tänä vuonna. 

Matka jatkui kohti kuutoskeppiä. Olin niin valppaana. Myös Aronin vauhti oli taasaantunut ja mentiin sellaista tahtia, että tiesin sen haistavan, mikäli kepille tullaan. Lopulta laskeuduttiin kalliotasanteelta kohti hiekkatietä, missä autoni oli. Siinä löi sydän ylimääräisiä kertoja, kun mietin, että onko jäljen tekijä halunnut tehdä loppuun haasteita vai ollaanko ihan just kuutoskepilla. Ja siitä melko läheltä tietä se keppi sitten nousi. Voi vau 6/6 oli taskussa. Niin siistiä! Katsoin myös kelloa, jonka pistin käyntiin siinä lähtövaiheessa, kun tuomari tuli paikan päälle, aikaa siitä hetkestä oli kulunut 34 minuuttia, joten jäljen ajo sujui mukavan reippaasti.

Keppien luovutus on juhlahetki!


Jana-arvostelussa tuomari sanoi, että jäljen ylittäminen on vakava virhe ja että meidän janalla tapahtui vähän liikaakin, joten 10 pisteen menetys janalla. Höh!

Esineruutu tehtiin Koivumäessä. Suoritettiin ruutu siinä järjestyksessä mitä jäljetkin ajettiin. Joten viidentenä ruutuun. 

Vartoillaan ruutuun pääsyä


Ekalla pistolla Aron meni vasempaan takanurkkaan, oli siellä melko pitkään, tuli tyhjin suin takaisin, lähetin uudestaan samoille nurkille ja nyt nousi eka esine. Etenin itse ruudun puolta väliä kohti ja seuraava esine nousi oikeasta takanurkan seuduista. Kääk, mitä aluetta Aron ei ole tsekannut. Joku haju oli ruudun oikealla laidalla edessä, siinä Aron tarkisti ja tarkisti. Itseäni alkoi jo hermostuttaa, paljonkohan aikaa on jäljellä ja mitä aluetta Aron ei ole vielä käynyt. Lähetin keskelle ja sieltä nousi esine. Oma käskyt kuitenkin kiristyivät loppua kohden huomaamattani, joten itselle miinuksia. Silti iso Huh. Aika riitti ja kolme esinettä koossa. Pisteitä saatiin 28/30 ja en muista mistä ne 2 pistettä lähti. Itse tajusin omasta työskentelystä, että aloin ihan turhaan hermoilemaan. Pää on pidettävä kylmänä ja selkeemmin vaan suunniteltava pistot niin, että koira tikkaa ruudussa eturajalta takarajalle järjestelmällisesti. Jos siis joskus vielä kisattaisiin, niin mun pitäis keskittyä miettimään tätä enemmän. 

Maastopisteitä kasassa 188.

Jäljellä oli enää tottis. Päätin, että teen sen niin jämptisti kuin vaan osaan ja en hermoile yhtään. Se on nimittäin ihan turhaa siinä vaiheessa, kun tietää, että mitään ei ole tehtävissä. Aron osaa seuruut ja jäävät, se tietää noudot ja eteenmenot. Se paketti vain hajoaa, mikä näkyy ääntelynä, joka kasvaa ja kasvaa. Ilmoittautumisessa se oivalsi, että tää on taas tätä. Seuruu meni vielä jotenkin, siitä saatiin arvosanaksi hyvä. Jäävissä oli oikeat asennot ja reippaat luoksetulot, mutta seisomisessa juoksi suoraan sivulle. Jokaisen liikkeen jälkeen Aron kiljui entistä enemmän ja noutoihin menessä se ei pystynyt istumaan kapulatelineen äärelle, kun oli niin hermostunut. Itse sössin meidän 2 kilon noudon puutteelliseksi, kun kauhasin kapulan Aronin suusta ennen kuin se ehti istua. Sama kaikissa muissakin noudoissa. No metrisen este. Voi luoja. Lähti hyppyyn, ponnasi reippaasti esteestä, jolloin este rämähti alas. Haki kapulan ja hyppäsi maahan rämähtäneen pressu-esteen yli luovuttamaan kapulaa. Luojan kiitos oli pressu-este, sillä puu-esteellä olisi voinut sattua jotakin, mitä ei voi enää korjata. (Kammoan niin kiinteitä metrisiä esteitä). Syystäkin tuomarilla oli pähkäilemistä, että mitä antaa meille tästä. A-este menee meillä aina hyvin, joten se onnistui tänäänkin, jollei puhuta kapulan luovutuksesta. Loppuun eteenmeno, joka oli siinä mielessä hyvä, että jopa kerran tehtiin se treeneissä tällä kaudella. Kävi maahan ripeästi käskyn kuultuaan. Siitä siirryttiiin paikallamakuuseen, jossa pysytteli hipi hiljaa. Pisteitä (säälistä) 72.

Kuvat pöllitty Tavesin seinältä, kuvaajana J.Wirtzenius.

Tottis ei naurata

Eikä esteestä ponnistaminen jää epäselväksi

Mutta A-esteen se kiipesi


Se on harmi, että se surullisen kuuluisa mielentila leviää, enkä osaa tehdä sille yhtään mitään. Ja äärettömän epäreilua, että suorittavan pari joutuu eriarvoiseen asemaan näin äänekkään parin kanssa. Joten päästän kaikki murheelta ja totean, että jäljellä me ollaan missä olosuhteissa vaan valmiit työskentelemään, mutta tottiksen koulutusvirheet eivät enää 6 vuotiaalla, ensi kaudella 7 vuotiaalla ole korjattavissa. Noudon luovutukset, metrinen este ja mielentila; siinä sitä olis hommaa.  Ollaan Aronin kanssa kuitenkin saavutettu se mitä alunperin haaveilinkin eli ykköstulos tästä ylimmästä luokasta ja tämän päivän 2. Tulos pisteillä 260 todisti sen, ettei se ollut silloin 2 vuotta sitten vahinko. Tuloksena tänään oli jälkikoulari, joka on aina hieno juttu. Siitä olen oikein mielissäni. Ja tottista treenattiin tänä kautena ehkä 4 kertaa, esineitä pari kertaa ja jälkeä aina kun oli mahdollista. Mielentilan kanssa meillä riittää tekemistä loppuelämän ja rallitokon kautta käydään nyt tähän kiinni, että hiljaa pitää olla. 

Kaikesta huolimatta olen kovin kiitollinen Aronille. Mikään ei vedä vertoja niille seikkailuille, mitä ollaan koettu meidän jälkiharrastuksen parissa. Ja miten hyvin se tänäänkin teki hommia, joten rutistus Aronile, joka on minulle niin rakas.

Älyhienoo oli, että koulareita tuli hienosti päteville Tavesin jälkikoirille. Miinu ja Bertta, Miko ja Aku, Pipsa ja Nessa sekä Sabia ja Jeriko saivat tämän vuoksi tuulettaa. 
Mahtavaa, että saatiin olla mukana.


torstai 8. lokakuuta 2015

Kolmee eri lajia

Maanantaina oltiin Aronin kanssa Niihaman kentällä tottistelemassa. Edellinen tottis kerta oli mielessä ja jotenkin ajattelin ensin, että nyt mennään treenaan sitä yökkistä eikä mitään hottista. Vaan asennehan se ratkaisee ja niistä muodostuikin kivat yhteiset hetken Aronin kanssa. Kertailtiin lähes kaikki palaset, mitä tottiksessa on, mutta monessa eri palasessa ja paljon palkaten. Mm:
-ampuminen makuussa että seuruussa
-paikallamakuuta toisen koiran tehdessä noutoja
-jäävät
-henkilöryhmä
-noudoista tasamaa ja a-estenouto
-pressu-esteen ylitys, korkeus 90cm
-eteenmeno

Ja meillä oli itseasiassa tosi kivaa. Päätin, etten sure niitä puutteita mitä meillä on, vaan iloitaan sydämen kyllyydestä ne mitä osataan. Henkilöryhmässä en nipottanut seuraamisen paikasta, kun Aronin asenne oli niin hieno tai en ottanut yhtään noutoa luovutukseen saakka, kun me ei vaan osata sitä. Tosin tiedän, että pelkällä pallonheittelyllä tai namin syötöllä ei pääse mihinkään, mutta ainakin meillä oli kivaa.

Tiistaina Aron pääsi ensi kertaa Tamskin uuteen halliin, kun ohjelmassa oli agilityä. On se vaan hieno halli ja pohja tuntuu hyvältä. Alkulenkin kanssa tuli vaan kiirettä, kun tulin lähes suoraan koulusta ja lämmittelin Aronia omaa vuoroa odotellessa sisällä hallissa. Tehtiin rataa, mitä Petra ja Ray tekivät nuorten valkkuryhmässä viime viikolla. Se näytti paljon helpommalta kun ne sitä meni ja olikin vaikea oman koiran kanssa. Vaihtaisko tässä itsensä täysin japaninpystykorvaharrastajaksi :). No vika ei ollut Aronissa, oli vain vaikeita kohtia, missä en itse osannut. 
Loppulenkin tein sitten pidemmän ja kylläpä oli pimeetä. Elvis oli mukana myös. Otsalampun ja heijastimien kanssa lähdettiin loppukävelylle ja valoja tuolla hallin takana ei ole missään. 
Aronilla oli onneksi valot vielä päällä ;-)


Tänään torstaina oli vuorossa rally-tokovalkku. Viime viikon torstaina oli meidän ensimmäinen kerta ja käytettiin silloin treeni-aika suunnitteluun. Meitä treenaa 8 koirakkoa ryhmässä ja tehtiin suunnitelma, että jokainen vuorollaan vastaa treeni-kertamme ohjelmasta. Rakennetaan aina yksi treenirata ja toisessa päässä tehdään tekniikkaa. Vastuuvuorolainen miettii radan ja teeman mukaisen tekniikka treenin. Neljän hengen porukoissa sitten teemme rataa ja tekniikkaa, niin että aina yksi suorittaa ja kaksi katsoo. Ja nyt meillä on huhtikuulle asti jaettuna vuorot ja treenien teemat. Ohjelmassa on vaikka mitä kivoja juttuja, joten ei muuta kuin harjoittelemaan.

Joten tänään oli se virallinen eka kerta koirien kanssa. Heti huomasin, että voi apua miten vähän tiedän rallytokosta ja ylempien luokkien kylteistä. Olen tässä ryhmässä toistaiseksi se ottava osapuoli siis sen suhteen. Käytiin nimittäin tekniikka-osiossa kylttejä, joissa on askeleet oikealle tai vasemmalle. Itselle uutena juttuna ne kohdat, mitkä suoritetaan koiran ollessa oikealla puolen, joten ensimmäinen kotiläksy, mitä voidaan harjoitella on koira oikealla puolen perusasennossa ja siitä astutaan askel vasempaan. Rintamasuunta ei saa muuttua ja takapää hommelia tämäkin vaatii. 

Ensimmäinen kerta meni myös tuntuman hakemiseen. Jatkossa pitää ottaa mukaan häkki, mihin laittaa koira silloin kuin ei itse tee. Nyt kun vein välillä Aronin autoon, tuli ihan turhaa juoksentelua. Toiseksi viereisellä radalla tehtiin samaan aikaan agilityä. Jos mielentilan seesteisenä pitäminen on noin muutenkin vaikeaa, on se ihan kymmenenkertaa vaikeampaa, kun viereiseltä kentältä kuuluu agikäskyjä ja keinun pamahdus saa Aronin vinkaisemaan äänekkäästi pienen piip-äänteen sijaan. Tämä onkin tulevan kauden haaste, että miten agilityhäiriössä onnistuttaisiin keskittymään itse rallyyn. Tämän asian kanssa joudun tekemään mielentilan harjoitteita myös itseni kanssa, sillä ryhmäläisten kautta tuli heti asioita, mitä minun pitää miettiä. Milloin palkka, etten palkkaa ääntelystä? Millä keinoin puutun ääntelyyn suoritusta tehdessä. Esim spiraalit ja vielä juosten saa äänen lisääntymään. Samoin tehtävät hitaassa käynnissä, jolloin pitäisi malttaa ja keskittyä. Todella vaikeaa. 

Nyt yritin syötellä mahdollisimman paljon ja tehdä tehtäviä nami kädessä, että palkkaa tulee paljon ja oikeaan aikaan, mutta samalla tulee vahvistettua myös ääntelyä. Agility on niin kiihdyttävä siinä vieressä, että jättäessäni Aron makuulle kentän takalaitaan, se seuraa viereisen kentän agia ja piipittää. Samalla muistelen erästä Oili Huotarin koulutusta, missä todettiin, että Aronilla oli ihan liikaa valinnan mahdollisuuksia, mitä se voi tehdä ns. perustokotreeneissä. Sehän oli semmoinen tuhma ja kuriton. Silloin tiukentamalla linjaa kaikessa käyttäytymisessä sain Aronin asenteen myös astetta vakavammaksi harjoittelun suhteen. Nyt minun pitää miettiä kokonaisvaltaisemmin tätä, sillä ei se kyllä sovi, että Aron on kuin lentoon lähdössä. Nyt tein meidän mielentila/keskittymisharjoitteita, mutta ne eivät kyllä kasanneet Aronia mitenkään riittävästi. Onneksi olen varannut rallytokoiluun itselleni treeni-ajan ensi viikolle halliin heti aamusta, jolloin ympäristö on vähän rauhallisempi. Siihen mennessä mun pitää keksiä pari uutta "nyt keskitytään"-juttua ja samalla pohtia, että miten tämän kanssa nyt edetään. 

Rata-treenissä palkkailin paljon ja ryhmäläisiltä tuli palautetta, että Aronin työskentely on näyttävää. Parantamista on sivulta eteen tulo-liikkeessä, siinä jää vinoksi eteen istumaan. Käytän nyt jatkossa isomman käsiavun, että koira mahtuu kiertämään edessäni kunnolla istuakseen suorassa. 

Haasteista huolimatta olen erittäin innoissani meidän rally-valkusta ja kaikista uusista jutuista, mitä näiden treenien kautta on tulossa.