RTK2 Ray

Eilen rallateltiin Lempäälässä. 

Päivän ohjelmassa oli Suomen Japaninpystykorvayhdistyksen järjestämät rallitokon kisat x2. Kisapaikkana oli Levekin kenttä ja kisajärjestäjät tuli suurin osa keski-suomesta. Meillekin majoittui jo edellisenä päivänä jo keskisuomen vieraita. Ja lauantai-iltaa vietettiin laittamalla ruokaa talkooväelle.

Ja sitten sunnuntaina kovaa vauhtia kisapaikalle. Päivän ohjelmassa oli 120 rallin kisasuoritusta ja kisaa käytiin kahden tuomarin voimin kahdella radalla. Oli siinä hulinaa miettiä, että missä just mun piti olla missäkin luokassa. Päivän aikana tuli koettua kisaajan rooli, samoin tuomarin sihteerin, kentän rakentajan sekä keittiön pyörittäjän roolit. Petra oli hommissa myös mukana. Se sanoi aamusta, että miks mä oikein suostuin, mutta siihen minä vastasin, että tietty rakkaudesta suomen japaninpystykorviin. Tuomari antoi kuitenkin Petralle iltapäivällä palautetta, että oli paras ajanottaja ikinä, joten luultavasti hyvä palaute kannusti tulemaan toistekin. 

Ray kilpaili aamupäivällä avoimessa luokassa ja tuomarina Piia Heikkinen. Rata oli ihan mukava, toki taas mun inhokkikyltti "istu, seiso, kierrä koira". Miks se on aina? Rata alkoi ihan kehänauhan virestä, jossa Petra istui ajanottajana. Jännitin, että jos Ray nyt päättää lähteä moikkamaan omistajaansa siitä kohtaa, tulemme hylätyksi ennen ekaa kylttiä. Etäisyys oli siis ehkä kaksinmetriä ja japsit on niin nopeita. Moikattiin Petra juuri ennen kehään menoa, joten Rayn ei tarvinnut huolehtia siitä sen enempää. Lähtö meni mielestäni oikein hyvin. 

Hetki ennen kehään siirtymistä

Onko ohjaaja valmiina? No on!

Ekana tehtävänä oli houkutus, jossa kierrettiin polkupyöräkypärä ja rasia, jossa oli meetvursti. Onneksi näitä on harjoiteltu ja houkutus sujui virheittä.

Vähän se houkutus ehkä kiinnostaa

Mutta onneksi se mentiin nopeasti ja kohti seuraavaa kylttiä

Tarkkana ollaan

Kisakuvat Jenny Rautiainen

Kaikkiaan rata eteni melko mukavasti. Kolmella kyltillä tuli jotakin pientä, näistä kolme -1 virhettä. Sitten kaksi isompaa mokaa, joista toista en tajua vieläkään tehneeni. Ensimmäinen kymppi oli tullut kyltistä "istu, käännös vasempaan, istu". Suluissa luki, että ohjaaja ei kääntynyt. Ilmeisesti tein kyltin niin, että käänsin vain ylävartaloani, Ray seuraa olkapään liikettä, jolloin se kulkee sen mukaan ja jalkani pysyi sitten paikallaan. En käsitä miten tuon sitten tein, kun muistan, että koira istui ihan nappiin. Jännitys saa ihmisen tekemään kaikenlaista. Hyppy meni radalla hyvin ja sain koottua Rayn heti seuraavalle esteelle perusasentoon.

Ja toinen kymppi tuli siltä hemmetin istu, seiso-inhokilta, mutta inhoan koko kylttiä niin paljon, että päätin etten uusi sitä. Me on harjoiteltu sitä kylttiä nyt joka päivä ja periaatteessa Ray osaa sen oikein hyvin, mutta nyt se kääntyi seisomaan vähän mua kohti, jolloin rintamasunnat kohtasivat ja siitä kymppi. 

Loppupisteet oli 77, joten se oli Rayn kolmas tulos. Jihaa! 

Nyt nimen teen tulee RTK2 ja treenit voittajaluokkaa alkaa saman tien. Ralli-toko on niin kivaa. Kivempaa kuin toko ;-)

Kisoissa japsit oli kyllä huikean hyviä, mutta Aronin bordercollie sisko Pipsa ansaitsee erityismaininnan. Se teki toisen valion-arvoa tavoittelevan tuloksensa saaden 97 mes-radalta. Suuret onnittelut.  Ovat siis ihan hurjan päteviä tässäkin lajissa!

Ja kyllä muuten väsytti illalla. Ei ole ihan kevyttä hommaa tuollaiset 60 koiran kisat, mutta Jenny Rautiainen vastasi kaiken pyörittämisestä hurjan hyvin ja hattua nostan hänelle.

Nyt väsyneenä ja onnellisena kohti kesäkuuta. Siellä meillä on ohjelmassa vesi-pelastusta. Aronin kanssa ilmoittauduin Keuruulle noutajien vepe-koulutukseen 10.6 ja seuraavana päivänä jatketaan Uuraisilla vepetreenejä Sbackin vepepäivään ilmoittautuneiden ihmisten kanssa (joita tuli lopulta 4). Aloitan Aronin kanssa nyt säännölliset uimatreenit, sillä kyseinen laji vaatii hyvän perus uimakunnon. 

Uinti ja uimalelut on kesässä parasta!

Sitten vietetään kesäkuussa yksi viikonloppu Suomen japaninpystykorvien leirillä. Toimin siellä kouluttajana ja Petra leiriläisenä. Tulee taas hyvä leiri :) 

Japaninpystykorvarallia

Viikon sisällä on Rayn kanssa  ahkerasti treenitty rallitokomestaruuksia varten. Ollaan käyty kolmessa uudessa treenipaikassa tekemässä ulkokenttien treenejä. Tajusin, että Rayllä on kovin vähän kokemusta vieraista ympäristöistä. Ollaan tehty kovasti lähtöjä, joissa tulen "kehään" koira hihnassa, irroitan hihnan,siirrytään lähtöön ja palkaan sen ekalla kyltillä. Eli tämmöistä ketjua. Jos joku ketjun osa on mennyt pieleen ennen ykköskylttiä, on homma alkanut alusta. Kivasti pikkukoira vastaa näihin, jos tajuaa mokanneensa.

Lisäksi olen seurautellut erilaisten houkutusten läpi ja viljellyt pitkin kenttää palloja, tötteröitä sekä muita leluja. Kriteerinä on ollut, että kontaktin täytyy pysyä houkutuksista huolimatta.

Keskiviikkona käytiin tekemässä viimeisin treeni ja kentällä oli ihan sikakuuma. Ray oli ehkä 5 min treenistä ihan läkähtynyt. Tein kolmessa eri pikkupätkässä, niin että välillä käytiin varjossa juomassa. Ray pääsi myös lopuksi harjoittelemaan kahden bordercollien kanssa aloluokan paikalla-olojen alkuja ja lopetuksia ja oli näissä ihan pätevä. 

Nyt ei auta toivoa kuin kylmää, mutta sateetonta sunnuntaita. Rayn turnauskestävyys ei ole mitenkään bordercollien tasoluokkaa, mutta jos saan sen pidettyä oikeassa mielentilassa sellaisen sopivan terävänä, niin se on loistava pikku rally-japsi. Odotan siis innolla tulevia rally-kisoja.

Tosin Ray yritti taas kerran syödä itsensä hengiltä. Kolmen vuoden sisään minunkin luulisi jo oppineen, että Rayn ulottuville ei tule jättää mitään syötäväksi kelpaavaa. Jopa Elviksen kilpirahaslääkkeet on sen mielestä herkkua ja se osaa irroittaa ne kivasti tablettilevystä. 

Mutta joo, olin jättänyt koulureppuni raolleen eteiseen, jonka sisällä oli fazerin sinistä. Onneksi lähes koko suklaalevy oli syötynä, mutta pari riviä oli jäänyt sinne repun pohjalle. Ray luonnollisesti sen haistoi ja söi kaiken. Ja minä sain luonnollisesti Rayn omistajalta tulikivenkatkuisen palautteen. Olen pahoillani! 

Kaikkien mielenrauhaksi googlettelin suklaamyrkytyksen oireita, mutta nettilähteet kertoivat, että pari riviä maitosuklaata ei ole vielä niin vaarallista. Tarkkailun alla pikku-Ray sitten oli tämän illan ja pari kertas kävin sen herättämässä tarkastaakseni, että onhan sen tajunnantaso normaali. Taidettiin selvitä säikähdyksellä, jälleen!

Jälki (taas)

Mä oon niin innostunut jäljen treenaamisesta ja eilen nähtiinkin Käämin kanssa jäljestyksen merkeissä. Tiia koulutti hallilla rallytokoa ja otti Käämin autoonsa. Ja minä kävin tallaamassa Käämille jäljen Niihaman perälle sillä välin kun Tiia koulutti. Palautin Käämin sitten metsätreenien jälkeen koti-autoonsa.

Olin katsonut etukäteen kartasta, missä kohtaa olisi jonkinlainen maastoläntti, jossa ei tarvitsisi törmätä vastaantulijoihin. Tieltä katsottuna metsä näytti hyvältä ja eikun sanoista tekoihin eli jäljen tallaukseen. Jäljen tein ehkä 8m päähän kulkemaan tiestä ja aluksi tein selkeän suoran toivoen, että jos Käämi nostaa jäljen oikeaan suuntaan, se saa kiinnittyä siihen ihan rauhassa. Sitten tuli kulma ja eka keppi oli noin 120m päässä janasta. Sitten maasto alkoi vaikeutua, mutta ajattelin, että tämä on oikeastaan ihan hyvä juttu. Ei ne koejäljetkään missään ihannesammalikossa kulje. Kaatuneita puunrunkoja oli kaikkialla ja niiden juuret törröttivät kohti taivasta. Hirven jälkiä näkyi paljon ja ryteikköä tuli vastaan. Itse menin vähän sekaisin myös hetkellisesti jälkeä tehdessä, mutta ihan hyvä siitä sitten tuli. Pituutta n. 600m ja keppejä 5. Hyttysiä oli jo ihan hemmetisti.

Ennen jälkeä tehtiin Käämin kanssa orientoivaa harjoittelua. Nostatin muutaman jälkikepin, joita kävin pudottelemassa auton vieressä olevalle ruohikolle. Ja sitten hommiin.

Janalla mietin kovasti, että miten lähetän Käämin jälkeä etsimään. Näytän sille kädellä maata ja annan ohjaavan käskyn mennä eteenpäin. Näin Käämi lähti etenemään ja nosti jäljen täydellisesti siitä 8m päästä lähtien ihan oikeaan suuntaan. (Seuraavalla kerralla jälki voisi kulkea ihan liinan mitan päässä 10-12 metrissä, jolloin testaan sitä, että lähteekö Käämi etenemään, kun itse jään paikalleni odottamaan liinan loppumista. Kokeessahan tulee näin toimia, koiran perään saa vasta lähteä, kun liinan viimeinen metri on enää kädessä). 

Jäljen ajo oli heti loistavaa, eka kulma todella hyvä. Toisessa kulmassa joutui vähän puuhastelemaan, mutta ratkaisi senkin.

Siellä se Käämi jäljestää

Ja nyt ei enää näy koko koiraa, mutta tuonne mä jälkeä tehdessä kuljin, joten ihan oikein se Käämi menee.

Ja nyt Käämi tuli kepille

Jonka se heti mulle toi :)

Leikittiin sillä vähän ja syötiin lihapullaa.

Käämi kolmoskepin jälkeen: "miettikää, että mun jälki tuli tuon takana olevan pöheikön läpi, mut mulle se oli ihan helppoo, kun haistoin heti, että keppi on tässä pöheikön takana". 

 Ryteiköissä liina jäi tosi helposti johonkin kiinni ja Käämi sai tahattomia nykäyksiä sen vuoksi. Se keskeyttää silloin aina jäljestyksen ja katsoo mua, että mikä on. Yritän kuitata tilanteen sillä, että sanon neutraalisti jatka vaan. En vaan ole niin ketterä noissa ryteiköissä, että liina kulkisi koko ajan sujuvasti, siksi toivon Käämin oppivan, ettei nykäys tarkoita mitään, sillä niitä vaan valitettavasti tulee. Toisaalta jouduin myös pyytämään Käämiä odottamaan, kun itse taiteilin kahden kaatuneen puun välissä. Tämän Käämi otti herrasmiehenä, mutta hyvä sen on niihin oppia. 

Käämi nosti kaikki kepit, ei hämääntynyt mun silmään mitenkään isosti siitä, että piti mennä puunrunkojen yli tai kulkea ison kaatuneen kuusen alta. Hienosti näistä eriskummallisista kohdista pystyi tarkkailemaan, että ollaan koko ajan jäljellä. Pyrin siihen, etten merkkaa kuin janan. Jälkeä tehdessä yritän kuitenkin painaa mieleeni kulmien paikat ja keppien paikat, että voin tarkkailla koiran työskentelyä näissä. Enemmän pitäisi nyt kuitenkin pyytää toisia tekemään meille jälkiä, sillä mä niin meinasin taas alkaa neuvomaan Käämiä, mutta onneksi tajusin, että juu Käämi menee ihan oikein. Ehkä seuraavalla kerralla keppejä voisi olla vaan kolme, jolloin kepin kohtaaminen olisi vielä suurempaa juhlaa ja vähän harvinaisempaa herkkua. 

Jälkitreeneissä teen kaikkeni, että koirasta tulisi todella itsevarma sen suhteen. Eli mitä itsevarmemmin koira kiskoo minua kulkemaan mukana niin sen parempi. Käämin kohdalla nyt mietin, että ehkä sen motivaatiosta tulee nyt huolehtia tarkkaan ja nostaa sitä entisestään vaihtelevilla maastoilla, sillä se tuntui todella nauttivan siitä, että se sai ratkoa tehtävää, että missä se jälki kulkee. Koiran ei tulisi missään kohtaa kääntyä kysymään ohjaajaltaan, että miten nyt tehdään, eikä luovuttaa jäljestystä, vaikka matkaa olisi takana jo enemmänkin. Kepin noston ja palkkauksen jälkeen koira saa luvan jatkaa ja pyrin siihen, että kuljen koiran perässä häiritsemättä sitä mitenkään. Näinhän mä kokeessakin sitten toimisin. Kun ei tiedä missä se jälki kulkee, on vain kuljettava koiran perässä ja yritettävä lukea sitä, että onko se jäljellä vai ei. Aronin kohdalla kuljin kyllä kisajäljellä tarkkaillen eniten maastoa. Mitä jos se kulkee kepin yli ilmaisematta sitä? Näin voi aina tietty napata kepin taskuun, jos sen näkee ja siten saada arvokkaat 20 pistettä mukaansa. Joskus taas olen keskittynyt niin koiraan, etten ole tiennyt yhtään viimeisellä kepillä, että mihin suuntaan on lähdettävä löytääkseen autolle. On sekin karmee hetki. Ehkä mä piirrän kisajäljillä takaraivoon sellaista mielikuvaa kuljetusta matkasta ja sijainnista. Ja aina kun koira nostaa kepin, merkkaan sen paikan mieleeni siltä varalta, jos jälki hukkuisi, niin osaisin palata edelliseen pisteeseen, missä todistetusti olin jäljellä. 

Jäljen lisäksi pääsin tekemään Käämin kanssa vielä esineruutua. Räsäsen Minnan kanssa tallattiin tasaiselle maastolle esineruutukaista, jossa Käämillä oli 2 esinettä valmiina. Niiden nostamiseen taisin tehdä 4 pistoa, joista kahdessa Käämi ajautui reippaasti ruudusta ulos ja näin ei törmännyt esineeseen. Hienosti se kyllä irtoaa, ei jää nysväämään ruudun eturajalle ja esineen kohdatessa se tietää heti, miten toimitaan. Hyvä Käämi!

Kevätfiiliksiä

Tänään koitti se päivä, että Käämin täytyi lähteä omaan kotiinsa. Lapset halasivat Käämiä ennen kouluunlähtöä ja Käämi herrasmiehenä otti rutistukset vastaan kohteliaasti. Sitten lähdettiin tekemään vielä pitkä lenkki ja ilmakin oli kuin morsian.

Metsä vihersi

Punainen tupa ja perunamaa

Mikä siinä Käämissä sitten ihastutti?No kietoi itsensä pikkurillin vaiko jalan ympärille.

Se ei nostellut häntäänsä yhdellekään urokselle ja suhtautui kaikkiin vastaantuleviin niin lunkisti. Se osasi rauhoittua vieraassa kodissa oikeastaan samantien. Käämihän tuli meille illalla ja käytiin nukkumaan pari tuntia myöhemmin. Käämi pisti samantien pitkäkseen eikä koko yönä kuulunut mitään rapinaa, että laumaan olisi tullut uusi jäsen. Käämin tapa suhtautua elämään oli sellainen, ettei sen elämää kyllä heilauttanut mikään. Toki Käämillä on kauhean isot pisteet luonnetestistä, että sen puolestakin hermot pitää ja toimintakykyä riittää. 

Se ei myöskään äännellyt, toki puoliso palautti mut maan pinnalle tässä kohtaa sanoen, että ekana aamuna Käämi teki jonkinlaisen  ulvonnan Petran perään, kun se lähti kouluun. Mutta muutenhan se oli hipihiljainen

Se liikkui vauhdikkaasti mutta kevyesti lenkillä ja sillä oli niin hyvät käytöstavat. Lisäksi se on hypermotivoitunut treenaaja, eikä se kuule eikä näe maailmassa muuta kuin sen ihmisen, joka mahdollistaa sen treenin. Ja miten hyvin se halusi siis työskennellä myös vieraalle. Ja jos ei ollut tarjolla hommia, niin se oli ihan hissukseen ja lähes huomaamaton. Irtosi esineruudussa kuin nappitakista ja silti ajatus mukana. Eli Tiia voi olla todella ylpeä kultaisesta Käämistä. Kiitos Tiia, että saatiin tutustua Käämiin näin perinpohjin. 

Mutta Käämistä Aroniin. Juu rakastan bordercollieita ja oma bordercollieni oli myös eilen oikein kelpo kaveri. Oltiin Tamskin  agi 2-luokan iltakisoissa. Vasta 2 viikkoa sitten vannoin, ettei ikinä enää, mutta sitten oivalsin, että homman oppii vain harjoittelemalla. Ja niin me mentiin harjoittelemaan lähtöjä. Tuomarina Minna Räsänen ja oi miten kivat Minna olikaan tehnyt. Sopivasti haastetta, ettei niitä nollia kaikille tullut. 

Agirata alkoi unelmasti; hyppy ja suoraan puomille. Lähdin liikkeelle tasaista vauhtia ja kutsuin Aronin siihen mukaan. Tällä idealla mun ei tarvitse miettiä, että milloin voin liikkua niin, ettei rima putoa. Puomilla Aron teki hvän kontaktin ja siitä me mentiin aivan suunnitelmien mukaan kymppiesteelle saakka. Siinä piti tehdä pieni rytmitys ja valssi ja hätäilin ihan turhaan sillä seurauksella, että Aron pyyhkäisi esteestä ohi. Loppurata jatkettiin taas suunnitelmien mukaan ja tein omasta mielestä hienon persjätön loppusuoralle. Juostiin maaliin ja ihan kuin viimeinen rima olisi tippunut. Tuloksissa oli kuitenkin vain yksi -5, jolla sijoittui luokassa toiseksi, joten samapa tuo. Oltiin jokatapauksessa tehty meidän tasolla tosi hyvä rata ja vaikka se oli tosi lähellä sitä nollaa, ei se harmittanut. Olin noussut omasta mielestäni agilityharrastajaksi surkeasta räpeltäjästä, joten siinä oli jo paljon syytä hymyyn.

Hyppyrata sai minut kauhistumaan. Kun mennään samoja hyppyjä vähän edestakaisin, tulee pakokauhu. Rataan tutustuessa yritin vaan päästä kiinni radasta, että minkä jälkeen tapahtui mitäkin. Nyt siellä oli kaksi takaakiertoakin. Voi Minna mä ajattelin. Nyt ei selvitä tästä.

Ja niin sitä mentiin, mä juoksin. Aron juoksi. Esteet vilahteli silmissä ja putki kohahti aina kun sain keilattua Aronin sinne. Sitten tein yhden virheen, kun en oivaltanut tätä kohtaa edes rataantutustumisessa. Jäin väärälle puolen ja rintamani näytti Aronille väärän hypyn. No tekeville sattuu ja jatkettiin täysillä loppuun saakka. Hylly ei surettanut yhtään, kun se yhdessä tekeminen ja onnistuminen oli hauskaa. Vedettiin maaliin saakka ihan täysillä ja palkitsin koiraani siellä ruhtinaallisesti. 

Sitten vielä piti kirjoittaa pari sanaa viime viikonlopun jälkikokeesta, jossa olin koetoimitsijana. Sunnuntai oli koepäivänä vesisateinen ja märkä, jolloin jälkikoirilla oli isoja vaikeuksia jäljillään. Hattua nostan yhdelle saksanpaimenkoiramiehelle, jolla oli polvet ihan finaalissa ja kertoi, että odotteli pääsyä tekonivelleikkaukseen. No sisulla se harrastaja teki kaatosateessa jälkensä koiran perässä kulkien. Jäljet ei olleet mitenkään alimittaisia, joten 1.5 km märässä metsässä on ihan terveellekin haastavaa. Esineruudusta hän haetutti koirallaan kaikki esineet. Tottiksessa ihan rinnasta raastoi, kun näin miten harrastaja yritti juosta ne osuudet, mitkä pitää. Niihin polviin varmasti koski. Ja ne teki koularin. Niin hatunnosto! Jumala ei laiskoja ruoki ja koulareita ei kotiin kanna kukaan naureskeli harrastaja mun kanssa. Niin oikea asenne!

Ylipäätään kyllä pk-jälki ja sen osien treenaaminen on mun silmissä se kuninkuusjuttu, mitä koiran kanssa voi harrastaa. 

Jälkeä ja esineitä

Sellaiset koulupäivät, mitkä loppuu jo puolen päivän aikaan on kivoja. Ehdin ottamaan vartin tirsat sohvalla, laittamaan perheelle ruokaa ja sitten vaivihkaa kohti metsää. Petra on kipeänä, joten mun homma on ulkoiluttaa 4 koiraa. Kun laitoin ne fordin takapoksiin, mietin, että onko tämä eläinrääkkäystä, mutta kukaan ei näyttänyt rääkätyltä. Ja sitten kaasu pohjassa kohti Suinulan metsiä.

Tein ensin Käämille jäljen hautumaan. Olin etukäteen miettinyt, että viime treenistä poiki idea vaihtaa tasaiselta jäljestysmaalta vähän erilaisempaan korkeusvaihteluun ja se sai olla nyt tämän treenin idea. Kuusi keppiä, jana 10m, pituus 680m. Maasto kallio, varvikko, männikköjälki. 

Kaavio

Ja maisemat

Jos menis tosta suoraan ja tulis toiselta puolen alas

Jälki jäi hautumaan ja mentiin tien toiselle puolen vajaan tunnin lenkille. Taas kyttäsin käärmeitä, mutta ei onneksi yhtäkään. Pojat sai juosta ja haukkua. Bordercolliet on ihan äänettömiä, mutta samaa ei voi puhua japaninpystykorvasta tai partacolliesta.

Sitten jäljelle. Jälkitreeneissä ajattelen aina, että olen koiran valmentaja. Minun tulee valmentaa koira kaikkiin niihin haasteisiin, mitä jälkikokeessa voi tulla vastaan. Nyt Käämiä on viikon sisällä totutettu jälkikeppeihin. Tänään tiputin ne ilman isompia apuja. Tosin jätin aina hyvälle paikalle, ettei yhtään ollut missään varpujen alla. Jäljellä oli myös kulmia ja matkaa jo enemmän kuin viimeksi. Jännitti, että miten Käämi vastaa tähän treeniin.

Janalla se lähti hyvin ilmavainuisesti etenemään ja nappasi ihan oikean suunnaan. Olin jättänyt ekan kepin heti 70 m päähän ja kun lähestyttiin keppiä, ei Käämilla mun silmään ollut hajuakaan, että mitä me ollaan tekemässä. Se meni ilmavainulla sinne ja tänne, ihan kuin olisi jäänyt äskeinen lenkki vielä vauhdistaan päälle. Jarrutin sitä ekan kepin kohdalla, mutta ei se kyllä jäljestänyt yhtään, pysähdyin seuraamaan, että haistaako se kepin ja tästä Käämi tuli luokseni, että mitäs seisoskelet ja taas se sinkosi johonkin ihan eri suuntaan missä jälki oli. Odotin ja yhtäkkiä se haistoi kepin. Kävi siihen kuin hai luun kimppuun. Ja palkkasin tästä. 

Matka kohti kakkoskeppiä oli vähän samanlainen. Kuvittelin, että mentiin kulman yli ja seisoskelin paikallani, että mitä se Käämi nyt sinkoilee edelleen miten sattuu. Onneksi päätin, että ei kai mun auta kuin seurata sitä, niin oppiipahan, että kun mennään kulmasta yli, niin miten käykään. Onneksi seurasin Käämiä, kulma olikin vasta seuraavan kallion takana. 

Ensimmäisen kulman jälkeen tuli pian toinen kulma. Tässä Käämi paineli 10m kulmasta yli, sitten heitti itsensä sieltä ilmavainulla takasin jäljelle ja nosti kepin. No vau! Matkaa takana 200m ja ei tämä nyt  mun mielestä vieläkään jäljestykseltä oikein näyttänyt, mutta onneksi koiralla on nenä. Voihan se bongailla alokasluokassa kepit ilman jäljestystäkin. 

Vaan sitten Käämi kiinnittyi jälkeensä eikä tarvinnut mua enää mihinkään. Se ratkoi kaikki kalliot, ylös ja alasnousut itse. Mun tehtävä oli vaan harppoa reipasta kävelyvauhtia perässä, kun Käämi puksutti jälkeään. Se ilmaisi täysin itsenäisesti kaikki kepit ja toi ne mulle laukalla. Se oli ihan mielettömän hyvä ja intensiivinen. Kepit 6/6 ja lopussa Käämiä harmitti, ettei saanut enempää jäljestää. Se olis halunnut mennä mun kulkeman reitin autolle saakka.

Onnellinen jälkiKäämi kepillä

Joten mitä tästä opimme. Mun on luvattava itselleni, etten puutu Käämin jäljestykseen. Mun onni on, että se on niin hypermotivoitunut, ettei se kärsinyt siitä, että olin itse aluksi ihan moukka. 

Jäljen pituus oli just passeli ja hyvä, että sillä oli kuitenkin kunnolla matkaa, kun selvästi alkujäljestä se hakee tuntumaa. 

Ja oli kyllä niin kivaa. Minkähän kokemuksen mä huomenna sille keksin. 

Tämän jälkeen tehtiin vielä esineitä. Elvis ja Ray oli viralliset ruudun tallaajat. Tein 15m leveän kaistan, joka oli sen 50m syvä ja treenattiin syoria pistoja. Aronilla esineitä oli kolme peräkkäin kaistan keskellä, Käämillä niitä oli 4. Aron haki hyvin kaikki. Käämi teki nyt ensimmäistä kertaa ruudun ilman apuja ja sukkelaan haki kolme etummaista esinettä. Sitten se teki yhden tyhjän piston, mutta ei malttanut irrota sinne ihan perälle, missä oli esine. Päätin heti, että tässä kohtaa autan, käytiin yhdessä siellä perällä kurkkaamassa se esine ja sinne se jätettiin. Palattiin eturajalle ja lähetin Käämin. Olisiko siihen mennyt noin 15 sek, kun se kävi takana hakemassa esineen. Hyvä, että jäi oikea mielikuva.

Ja nyt me lähdetään Aronin kanssa vielä kehari-agilityyn. Kuinka mä raaskin sen herättää, kun oikasi itsensä rennoksi...

Neste-rally

Tänään oltiin Rayn kanssa ihan kotinurkalla rallykisoissa. Oikein Neste-rallyssa, sillä tapahtumaa sponsoroi meidän Neste-huolttis. Ja Pirkanmaan käyttökoirat oli kyllä panostaneet tähän rally-kisaan, kun ensimmäisenä kun astuin kisapaikkalle tuli mieleen, että wau! Lähtönumeroita myöten kaikki oli niin hienosti teemassa kiinni. Kymmenen pistettä järjestävälle yhdistykselle.

Kyötikkälän treenikenttä on iso ja koekehä oli saatu siitä hyvin erilleen. Kentällä olevat koirat eivät siten häirinneet koesuorituksia, kun kehänauhan liepeillä ei liikkunut ketään. Joskin itse kehä oli pieni, kyltit lähellä toisiaan ja takareunalla oli kyltin ja suoritettavan paikan kohdalla noin metri liikkumatilaa. Piti olla siis kehässä pysymisessä tarkkana, ettei vahingossa hylkäydy. Tuomarina oli Pia Heikkilä ja avo-rata oli minun mielestä ihan perusrata ilman turhia kikkailuja. Joskin pidempi kuin viime viikon kisarata tehtäviltään. 

Rayn kanssa ehdittiin treenata pienesti jopa kaksi kertaa viime viikon kisojen jälkeen. Kerran käytiin aamulenkillä tuossa Kyötikkälän kentällä ja tein pienesti lähtöjä ja seuruupätkiä. Tuntui kivalta. Sen sijaan edellisiltana kotipihassa se tuntui sortuvan moneen häiriöön. Sen puolesta vähän jännitti, että miten saan sen parhaat puolet esiin. Vielä ulkokentällä ja sadetta peläten. 

Paikanpäällä tein melko pienet alkuverryttelyt, että hyvä vire säilyisi kehään saakka. Ja kahta koirakkoa ennen meitä alkoi sataa. 

Mentiin kehään hyvällä asenteella ja lähtö onnistui hyvin. Ensimmäinen -1 tuli kyltillä 6, jossa koira tuli eteen istumaan, tein sen vähän huolimattomasti. Ehdottomasti jatkossa mun pitää ohjata tässä koira tarkemmin istumaan, niin kun treeneissä. Seuraava -1 vino tuli kyltillä 9, jossa tehtiin käännös 270 astetta vasempaan. Sitten oltiin suoralla, jossa ihan vaan pelkkä istu-kyltti. Tässä kohtaa tuli vesipisaroita Rayn silmiin taivaalta ja se menetti hetkeksi tatsin hommaan, jotenkin se sitten istui viiveellä ja vinossa, joten päätin uusia tämän kyltin. Uusinnalla hyvin. Ja seuraavalla kyltillä taas vesisade  vähän vaivasi, kun piti nousta istumasta seisomaan, päätin uusia myös tämän. Uusinnalla teki todella hyvin,joten olin tyytyväinen, että saatiin onnistumaan istumasta seisomaan nousu ja paikalla pysyminen oikein. Näistä kertyi 2 x -3. 

Kunnes ihan lopussa kyltillä 14, missä oli istu, täyskäännös vasempaan istu -10. Rintamasuunnat ei olleet samanaikaset, joten siitä se lähti. Maalissa oltiin kuitenkin huojentuneita ja onnellisia. Kehuin Raytä maasta taivaisiin ja se oli onnellinen. Pisteitä kaikkiaan koossa 81, mikä oli nyt Rayn toinen tulos avoimesta luokasta. Tuomarin palautteessa luki reipas taitava koirakko. 

Koska haluaisin onnistua kahden viikon päästä pidettävissä japsien rallymestiksissä, on syytä nyt huolella miettiä, että mikä onnistui ja mitä pitää harjoitella vielä lisää.

Omassa suorituksessa olin rennompi, kehuin ja annoin Raylle palautetta koko radan ajan. Viikko sitten jäädyin ja en ollenkaan niin mukava ohjaaja. Yhteistoimintaahan se on, joten saatiin onnistumaan pujottelu öljykanistereiden ympärillä hyvin, tehtiin hyvä spiraali vasempaan ja selvittiin vielä houkutuksestakin. Pyörähdys oli hyvä. Eka ulkokisa rallyssa Rayn kanssa ja selvittiin näin kivasti. Ei haistellut nurmea eikä häiriintynyt ympäristöstä.

Miinuksia annan siitä, että Ray haukahti radalla pariin kertaan japsimaisella komennushaukahduksella. Se tekee helposti näin, jos vire on ihan vähän liian korkea. Tähän kiinnitän huomiota. Olisiko pitänyt verrytella ihan vähän enemmän ennen kehää. 

Treenataan nyt kaksi viikkoa lisää hyviä lähtöjä, vasemmalle käännöksiä ja yhteistyötä, niin eiköhän me kesäkuussa päästä miettimään voittajaluokan treenejä. Rayn kanssa tähdätään mestariin saakka, joten eihän tämä nyt tähän jää.

Jälleen jälkimetsässä

Tämä alkaa lähteä kohta lapasesta, oltiin taas jälkimetsässä. Se maastojen treenaaminen on vaan niin parasta ja kivaa. Lisäksi aurinkoiset ja keväiset illat ihan pakottaa ulkoiluun. Ei sitä vesisateessa niin nauti.

Nyt oltiin Ruutanassa laureenkallioilla. Seurana Miinu ja Bertta. Juteltiin siinä kävelyllä ollessa, että Bertalla ja Käämillä on sama isä, eli Käämi on Bertan velipuoli. Aron taas on Bertan eno. Oli siis sellaiset sukulaisten treenit. 

Mikä sieltä metsästä tulee? No se oli Miinu, joka sai tallattua pojille hyvät jäljet.

Miinu teki Käämille sen ensimmäisen "vieraan" jäljen. Ja minusta on hyvä heti totuttaa Käämiä siihen, etten tiedä mihin jälki menee enkä tiedä koska keppi tulee, näin ei tule vaikutettua tahattomasti. Jäljellä oli 5 keppiä, pituutta 500m ja toivoin sellaista alokasluokan laatikkoa. Näin tulee ne kulmatkin harjoitteluun mukaan.  Jäljen alkumatkalla Käämi selkeästi haki tuntumaa, että tätäkö hajua nyt seurataan ja ehkä alkumatka oli myös maastoltaan risukkoisempaa. Mentiin myös kahden kepin yli, itse taisin huomata keppi nro 2. Ensimmäinen oli heti ihan alussa, missä en oikein itsekään osannut lukea Käämiä, että ollaanko jäljellä vai ei.  Kuitenkin kepit 3-5 nousi todella hyvin ja tuntui, että Käämi pääsi vasta kahden kulman jälkeen vauhtiin. Se ajoi hyvin motivoituneesti jälkensä ja ilmaisi kepit sitten tosi kiihkeästi. Se selvisi hyvin polun ylityksestä, joskin ihmetteli hiukan maaston korkeus-eroja, mutta selvitti jälkensä mitään minulta kyselemättä. Samoin kepin noston ja palkkauksen jälkeen se pääsi nyt nopeammin takaisin jälkeensä kiinni. Panostin myös siihen, että lähetän sen hyvin kepin palkkauksen jälkeen sitä suuntaa kohti, mistä nosti kepin viimeksi.

Olin oikein tyytyväinen Käämin työskentelyyn. Nyt mun on ehkä annettava sille pari päivää rauhaa, että se saa sulatella oppimaansa. Jatkossa mun pitää alkaa miettiä jäljen nostoa ja janan opettamista. Samoin haeskella sille vaihtelevia jälkimaastoja. Nyt on oltu aika turvallisilla ja tasaisilla maastoilla. Taidankin mennä ensi viikolla lihasulaan vähän kallioille ja suopursuille :)

Miinu teki myös Aronille jäljen. Sen piti olla haastejälki, missä oli paljon teräviä kulmia ja haasteita, mutta Aron vastasi haasteeseen pistämällä kaasua ja vetämällä mutkat suoraksi. Se ilmaisi kepin numero 4, joka oli jäljen viimeinen keppi. Miinu sanoi, että olis se varmaan ilmaissut ne muutkin, jos oltaisiin kohdattu ne. Aronilla oli kovin hauskaa ja mun mielestä se teki elämänsä upeimman janan täydellä kiitolaukalla.

Treenattiin myös esineet. Tallattiin hyvälle ja helpolle paikalle 50m syvä, ehkä 40m leveä ruutu. Esineet oli lähellä takakulmia ja keskellä. Aron teki ensimmäisenä. Sen olisi pitänyt laukata suoraan, mutta toistaa nyt vähän vanhaa ja virheellistä kaavaansa. Se nimittäin muistelee, että esineet on usein takanurkissa ja nyt lähetin sen vasemmalta edestä ja Aron paineli oikeaan takanurkkaan löytäen esineen. Kolmen esineen nostamiseen meni kaikkiaan aikaa 1.50, että sillä tavalla se oli kivan reipas. Ja hyvin oli nenä auki keski-esineen kohdalla, kun reagoi siihen hienosti. Mun täytyy Aronin pään menoksi suunnitella sellainen treeni, missä yksikään esine ei ole lähelläkään nurkkaa. 

Käämin kanssa vietiin yhdessä kaksi esinettä ruutuun sinne takanurkkiin ja jätettiin ne sinne. Ajattelin, että se hakee sen mikä vietiin viimeksi ja lähetin sen ruutuun vasemmalta edestä. Jos se olis edennyt suoraan, se oli kohdannut esineen, mutta se muisti, että oikealla takana on esine ja kävi hakemassa sen sen. Käämillä taisi mennä minuutin verran kahden esineen hakemisessa, että kyllä se on niin ihanan motivoitunut menijä. Ja mikä parasta, Tiia on opettanut sille todella hyvät noudot. Luovutuksessa se pitää esinettä napakalla pidolla ja irroittaa vasta  käskystä. Ote ei löysty yhtään, kun käsi lähestyy esinettä. Lisäksi Käämi kulkee kovaa ja tulee suoraan istumaan eteen. Mä niin lähetän Aronin Tiian noutokouluun!

Käämi valmiina esineille

Ja olipa se hieno. 

Ja raahasin Ruutanan metsistä parit juhannuskoivut mukana, kun joku metsuri oli kastanut vesakkoa. Näistä tuli pätkittyä jälkikeppejä kuivumaan kesän treeneihin.

Käämi jälki nro 3

Kävin tänään tekemässä Käämille hautuumaajäljen. Nimi tulee siitä, että meidän lähellä olevan hautausmaan takana on juuri yhden jälkikoiran kokoinen metsikkö. Ja miten helppoa onkaan alokasluokan koiran treenaaminen. Jälki kun vanhenee sen tunnin, ehtii käydä koirien kanssa sillä välin 45 min kevyellä lenkillä ja sitten onkin aika siirtyä jäljestämään. 

Eka keppi tähän!

Käämille tänään siis 500m, 5 keppiä, tunnin vanhana. Maasto oli mäntyjen alla olevaa mustikanvarpumetsää. Pohja oli kuiva. Sisälsi yhden vähän ryteikömmän kohdan ja yhden kävelytien ylityksen. Keppien kohdat varmistin käsiavuin, laappasin aina maata siitä kepin kohdalta ja näin ollen myös enemmän hajua jäi maahan, kun hetken siinä seisahduin. Hiekkatien ylityksen varmistin myös vähän tiiviimmällä askelluksella. Jana oli tänään noin 2 metrin mittainen. Ennen jälkeä nostatin 2 keppiä saadakseni Käämin orientoitumaan mitä ollaan etsimässä.

Ja treeni oli menestys. Lähetin Käämin jäljelle ja se nosti sen siitä kahden metrin päästä. Se lähti oikeaan suuntaan ja puksutti kuin kone ekalle kepille, jonka se nosti ja laukkasi se suussa minua kohti. Vau miten hyvä. Ja näin mentiin kepiltä toiselle. Kun Käämi on palkattu kepistään, se ei vielä yhtään muista, että mistä se nosti sen kepin. Se ikään kuin sinkoaa vaan johonkin ja sitten tulee hätä, että missä se jälki on. Toki kokemuksen myötä tämä kyllä paranee, mutta itselle muistiin tämä homma, että kiinnitän siihen huomiota. 

Tien ylityskohdan se ajoi hyvin. Samoin sen ryteikön. Kaikki kepit nousi yhtä iloisesti eli 5/5. Sairaan hieno Käämi!

Ja nyt Aronin kanssa kohti rallyn valkkutreenejä.

Metsässä sielu lepää

Ihana Käämi (Myytin pelasta maailma) tuli meille tiistaina viikoksi hoitoon. Etukäteen mietin, että kuinka kolme urosta ottaa laumaansa yhden lisää, mutta kaikki on mennyt paremmin kuin uskoinkaan. Elvikselle Käämi on oikeastaan ilmaa, Aronia ei haittaa, kunhan se saa nukkua mun sängyn vieressä ja Ray on ainoa, joka päivysti ensimmäisen illan uutta tulokasta. Mutta hyvin voivat elellä koko porukka keskenään.

Ja päästäänkö koska aamulenkille?

Ja nyt kun Käämi on meillä, ajattelin, että hyödynnetään tämä aika jälkitreenaillen. Kevääni on ollut superkiireinen ja koulu painaa hermoja. Aikatauluihin on ollut lähes mahdotonta sisällyttää jälkitreenejä, mutta nyt on koulussakin jo vähän kevyempää. Ollaan siis tätä ennen ajettu peräti yksi jälki Käämin kanssa ja se meni täysin tuntumaa hakien. 

Mutta tänään me se sitten aloitettiin, tähtäimenä jälkikoulari. Koulupäivä olikin yllättäen ihan kovin lyhyt ja mihin sitä eniten haluaisi aikaansa käyttää kuin metsässä olemiseen ja treenaamiseen. Ajelin yhteen ihanaan jälkimetsäpaikkaan ja jälkien vanhetessa pojat sai juosta sammalmetsässä. Käämi tykkäisi kovasti kuljetella keppejä ja Aronkin oli sitä mieltä, että jos kaverilla on keppi, niin hänellä myös. Mun mielestä keppileikit on vaarallisia ja kielsin ne pojilta. Ilmeet oli molemmilla sellaiset, että älä nyt viitsi olla tommonen.

Hei comoon, yks keppileikki vaan please!

Metsä vaan oli niin unelmametsää. Paljon hirvenjälkiä, mutta sammaleikkoa silmän kantamattomiin. Tosi monen koiraa on tänä keväänä purrut kyy ja näköhavaintojakin on ollut paljon. Hiukan vauhkona tarkkailin kyllä mihin astun. Onneksi ei nähty ainuttakaan.

Mutta sitten jäljestyksiin. Käämin jälki:

Oli tunnin vanha, sisälsi 5 keppiä, pituus 410m. Kolmen kepin alla oli namipurkit, janaa ei ollut vaan lähetin suoraan tieltä. Käämi ei ole opetettu jälkikeppejä varsinaisesti, siksi namipurkit oli tukemassa, että Käämi saa positiivista palautetta maasta käsin.

Käämi lähti innokkaasti jäljestämään ja se teki heti ensimmäisen pätkän todella hyvin. Pysähtyi ihmettelemään namipurkkia ja keppiä ja siitä tietysti palkitsin kovasti. Pitelin keppiä ja syötiin namia. Leikittiin myös kepillä. Ja näin me jatkettiin eteenpäin. Yhden kepin yli se meni, keppi, mutta en tiedä, että mihin se jäi. En ollut merkannut jälkeä mitenkään, enkä keppien paikkoja. Käämi sai minut villiksi onnesta, kun se nosti keppi nro 4, jossa ei ollut namikippoa apuna. Myös viimeisen kepin se haistoi, mutta toi minulle ensin sen pienen namipurkin kepin alta. 

Joten taidan unohtaa namipurkit ja keskittyä vaan nyt vahvistamaan keppejä. Hyvin Käämi kyllä jäljesti, että palan halusta päästä huomenna työstämään sitä lisää.

Aron oli luonnollisesti autossa ihan raivona, kun se näki, että kaveri pääsi jäljelle, mutta se ei. Aronin jäljen ajoin vähän alle 2 tuntisena, joten sen vuoksi Käämin nuorempi jälki piti ajaa ensin. Aronin jälki oli kilometrin pitkä ja sisälsi jonkin verran kulmia. Keppejä laitoin 7. Maasto oli melko kuivaa kangas ja sammalmetsää. Viimeisen kepin vein kallion päälle. 

Kaavio näytti tältä:

Janalla Aron meni täysillä kohti jäljeä ja itsevarmasti nappasi oikean suunnan. Kateus oli tehnyt sen, että se painoi janalla kuin henkensä edestä. Ja jäljesti niin hyvin. Kepeistä nousi 6/7. Sen yhden yli kävelin itse, joten en tiedä, että miksi se jäi ilmaisematta, mutta kaikki 6 keppiä Aron nosti minulle innokkaasti. Viimeinenkin löytyi sieltä kallionpäältä.  

Voi miten se Aron oli niin hyvä, ylistin sitä maasta taivaaseen. Sen varmuus ja motivaatio oli niin kohdallaan, että sen kanssa voisi koska vaan mennä jälkikokeeseen hermoilematta (koskee luonnollisesti vain maastoja).

Toimin nyt ensimmäistä kertaa Tavesin jälkikokeen koetoimitsijana. Koe on sunnuntaina ja koejärjestelyt on menneet toistaiseksi todella hyvin. Ensimmäisen kerran talkoolaisia on enemmän kuin hommia ja kun on tekijöitä, ei koe kuormita ketään liikaa. Ja tällä samalla metsäreissulla käytiinkin bordercolliepoikien kanssa tarkastamassa, että Koivumäki, jossa koe pidetään on kunnossa. Ja oli se. Käämikin on nyt niin Tavesilaista, kun pääsi virallisen kentäntarkastajan hommiin.

Rayn kanssa rallykokeessa

Lauantaina oli Tamskin hallilla rallykisat ja alun perin minun piti kisata siellä avoimessa kahdella koiralla. Koska Elvis on poissa pelistä lääkitystensä vuoksi, lähdin kisaamaan Rayn kanssa. Matkalla harmitteln, että olis pitänyt treenata enemmän, olen tehnyt sen kanssa ihan liian vähän. Teknisesti se osaa tosi hyvin, mutta miten helposti sen ajatukset saattaa häiriintyä ympäristöstä. Ja kun se ei ole mun oma koira, on meidän suhde kuitenkin erilainen, kuin Aronin tai Elviksen kanssa.

Joten, mua alkoi näiden vuoksi jännittää ihan sairaasti. Luulisi, että tähän ikään alkaisi jo oppia, mutta käsissä oli vikkelä koira, jonka liikkeiden ennakointi on paljon vaikeampaa kuin ison koiran. Se lukee tosi tarkasti mun kehoa ja monia asioita pitää osata näyttää sille pienesti. Tarkoitus kuitenkin koko hommassani on, että oppisin itse paremmaksi, joten kiitos pikku Raylle opettajana olemisesta. Yritän kasvattaa sitä pitämään tekniikan kasassa, ilahtumaan sosiaalisesta palkasta ja kestämään häiriöitä. Periaatteet koiran kouluttamisessa on kaikille koirille ikään kuin samat, mutta on se vaan niin erilainen kuin iso partacollie. 

Tuomarina oli Tiia Hämäläinen ja voi miten helpon ja yksinkertaisen radan hän olikaan meille tehnyt. Vähän kylttejä, mentiin suoria linjoja eikä missään kohtaa tarvinnut miettiä, että mihin rata jatkuu. Ei pujotteluja eikä spiraaleita. Ei mitään pitkäkestoista. Ja vielä kotihalli, jossa oli mukavan rauhallista. Tiesin, että nyt voi olla mahkut tulokseen. 

Verryttelin Rayn kanssa pari eri settiä ja kun oma vuoro alkoi, katosi veri päästä. Lähdössä Ray jo kiinnitti katseensa edessäpäin näkyvään hyppyyn ja ensimmäiset kyltit mentiin sillä tavalla, että Ray irtosi sivusuunnassa kohti estettä ja itse yritin pysyä perässä. Saatiinkin ekalla suoralla -1 pisteen virheitä lähes joka kyltillä. Se tuntui kammottavalta. Vasta kun oli tehtäviä, joissa koira eteen ja takaa kiertäen sivulle, sain taas vähän otetta ja järkeä tekemiseen ja aloin ohjata koiraa niin, että tehtiin asioita yhdessä. Meille vaikea kyltti on istumasta seisomaan ja nyt se onnistui, Ray osasi seistä, muuta taisi liikuttaa jotakin tassuaan ja siitä luultavasti -1. Rata meni kuitenkin yhdessä hujauksessa ohi ja maalissa kehuin kovasti Raytä, vaikka mietin, että kylläpä me sähellettiin, ei varmaan riitä meidän tekeminen tulokseen. Tulos kuitenkin tuli ja vain -1 pisteen virheitä, joten 94 pistettä oli ihan hirmu hyvin. Voi kun se oli ilahduttavaa.

Viikon päästä onkin jo seuraava koe, vielä ulkona. Nyt on viikolla pakko tehdä vaan kovasti motivaatiota Raylle, että sen asenne pysyy virkeänä. 

Agilityn lopetus ja aloitus samana päivänä

Eilen oli Takut ry:n järjestämät kakkosluokan iltakisat ja sinne suunnattiin Aronin kanssa toiveikkaina. Edellisenä päivänä oli kehariryhmän agitreenit ja tehtiin vaan yksi kierros agia säästellen Aronin voimia kisapäivälle. Tuomarina kisoissa oli Johanna Nyberg ja radat oli ihan hyvät kakkosluokan radat. 

Viime kesänä viimeksi on käyty Takuttien kentällä, mutta jostain syystä Aron tiesi jo ison Lukonmäen kohdalla mihin ollaan menossa. Käytiin kävelyllä, otettiin pari verryttelyhyppyä ja lähdettiin luokassa heti viidentenä. Aron jäi lähtöön hyvin istumaan ja minä menin ykkösesteen taakse ottamaan sitä vastaan. Kisatilanteessa Aron tiputtaa tosi herkästi aina ekan riman, joten otin varman päälle. En jättänyt sitä itsestäni kovin kauaksi ja lähdin sen mukaan liikkumaan, kun näin että tuli ykkösen yli puhtaasti. Ja heti kakkosesteen rima tippui. Kepit taisi olla este nro 6 ja siellä ei malttanutkaan pujotella loppuun, vaan tuli toiseksi viimeisestä välistä ulos mennäkseen edessä olevaan putkeen. Plääh! Tästä -5. Sitten matkan varrella tippui 2 rimaa lisää ja lopun takaakierroissa jäin ihailemaan, että onnistuiko se takaakierto ja jäin Aronista jälkeen vaikka mun piti olla valssaamassa. Toiseksi viimeisellä hypyllä sitten hylky, kun hyppäs esteen väärin päin. Jäi vain mielikuva siitä, että ainoa mikä onnistui oli kontaktiesteet.

Sitten oltiinkin hyvin pian hyppyradalla. Alussa oli muutama valssikohta, sitten mentiin melkein kierros vain yhdessä juosten ja taas tuli valssikohtia. Nyt jätin Aronin istumaan kahden esteen taakse ja nyt alku sujui näiden kahden esteen kohdalla hyvin. Sitten olisi pitänyt ohjata ja liikkua, mutta en osannut. Jalat juuttui hiekkakenttään ja kuumakin oli. Hylky tuli jonkun hypyn väärin päin suorittamisesta. En muista tästä radasta juuri mitään, mikä kuvaa sitä, miten hukassa siellä olin ja miten monta kertaa Aron joutui kysymään että mihin mennään?  Jäin koirasta koko ajan jälkeen, kalastelin ja pelastelin. Anteeksi Aron ihan kauheasti. Koiralle kiitos siitä, että kepit meni nyt hyvin, ne malttoi pujotella. 

Ja miten surkeana lähdin loppukävelylle. Näin huonosti meillä meni agilityssä vuonna 2012. En osallistu enää ikinä. Tää oli tässä. End!

Sitten soitti Anna, jonka kanssa käytiin läpi meidän ongelmat ja se, miten tästä noustaan. Siitä se sitten taas alkoi. Anna sanoi, että koira on vaan koulutettava paremmaksi. Kolmosluokissa ei pärjää enää sillä, että juoksee koiransa kanssa esteeltä toiselle varmistellen kaiken. Koiran on kestettävä vedätystä, sen on pystyttävä suorittamaan asioita jo itsenäisesti. Sen on osattava takaakierto 5 metristä ja 10 metristä. Aronille tulee tosi helposti hätä mun perääni, jolloin se ei katso rimaa, vaan mun liikettä. Takaakierroissa en osaa luottaa siihen yhtään. Lähdöissä en uskalla sitä vedättää. Jonkin verran loppusuorilla se jo uskaltaa irrota, näissähän meillä oli joskus tosi paljon riman tiputuksia, kun kääntyi viimeisellä esteellä katsomaan minua, että tää rata ei taida enää jatkua? 

Ja näistä nousikin ne treenien aiheet, joita täytyy nyt kesän aikana työstää kuntoon. Ehkä sitten syksyllä kisoissa katsotaan, että parantuiko tilanne. Nyt mun on vaan parannettava koiran osaamisen tasoa ja tehtävä siitä parempi. Meidän agitreenit on pääsääntöisesti olleet vain kerran viikossa ohjatut treenit. Käyn tosi vähän itsekseni tekemässä agilityä. Mutta kyllä me nyt vielä yritetään! Kiitos Annalle uudesta alusta! 

Eläinlääkärireissua

Elviksellä on hyvä vuoden aloitus takanaan. Se on ollut erittäin virkeä, turkki on alkanut kasvaa ja kynnet vaikuttavat vahvoilta. Kunnes viime viikolla tassuja kuivatessa se ulahti. Tein kynsitarkistuksen ja vasemman etutassun kannuskynsi näytti oudolta. Se oli juurestaan niin kipeä, ettei sitä voinut tutkia. Onneksi saatiin pian aika Elviksen omalle lääkärille Noora Naaralaiselle Reviiriin. Huolena oli, että alkaako slo tehdä paluutaan?

Elviksellä on siis kahteen kertaan poistettu kynsien kuoret. Ensimmäisellä kerralla slo aiheutti märkäisen tulehduksen jokaiseen kynsivallin juureen, toisella kertaa kynsien kuoret vain kuivuivat irti nousten pystyyn ja siten aiheuttaen kipua. Toimenpiteenä on se on radikaali, mutta kun kynsien kuoret poistetaan, saadaan sairaudelle pysäytys. Olen kuullut joistakin slo-koirista, että eläinlääkärissä käydään tiheästi ja aina joku kynsi on irtoamassa. Kärsimys näin ollen on jatkuvasti läsnä. Meillä tauti on nyt kahdesti ollut päällä lähes joka ikisessä kynnessä, jonka vuoksi kertapoistolla on saatu tilanne heti hallintaan. Myös itse olen harjaantunut hoitamaan noita tassuja ja tekemään tassusidoksia, jos nyt jotain positiivista tulisi miettiä.

 

Kuva siitä ensimmäisestä kerrasta

Ja pari viikkoa myöhemmin, näillä tassuilla pystyi kulkemaan jo sisällä ilman suojausta.

Kahden ensimmäisen vikon aikana kynsien ytimet kuivuvat ja eivät sillä tavalla ole enää kipeät. Herkät ne ytimet on, jolloin soratiet tai metsälenkit on poissuljettuja. 

Ja toinen kerta, kuoret ikään kuin kuivuvat pois.

Nyt on vuosi takana edellisestä poistosta ja tilalle on kasvaneet uuden hyvät kynnet. 

 Elvis tunnisti Nooran äänen vastaanotolla, heilutti sille kovasti häntää kiiveten syliin ja supisten, että eihän katsota mun kynsiä? Laitettiin Elvis unille, että sitä voitiin tutkia tarkemmin.

Tässä hetkeä ennen. Yhtään mua ei nukuta, minuutin päästä täysi uni sitten tulikin.

Tutkimusten ja toimenpiteen jälkeen Noora jutteli näin. Kannuskynsi oli murtunut juurestaan ja aihiostaan. Se siis poistettiin. Mietittiin onko oireilun taustalla slo, mutta vamma vaikutti traumalta. Elvis on metsälenkeillä todella vauhdikas "koheli" mutta en muista mitään kertaa, että se olisi saanut jostakin osumaa. Noora kävi kaikki kynnet huolella läpi, sanoi, että ne on todella tiiviisti kiinni. Nukutuksessa kynnet leikattiin (Elvis vapisee henkensä edestä nähdessään kynsisakset) ja kynsien juuret pestiin Malasebilla. Kynsien juurissa oli hiivaa, mutta vuosi sitten huomasin, että jos niitä yrittää pestä Malasebilla pari kertaa viikossa, ärsyyntyy iho tassuissa ja itse kynnet taas kuivuvat liikaa. Joten olen pitänyt maltillista linjaa tässä.

Elvis heräilee toimenpiteen jälkeen. Ringeri tippuu (samaa tiputan ihmisille töissä) ja toimivan oloinen tippalaskuri oli käytössä (sh-opiskelija luonnollisesti kiinnitti katseensa heti näihin).

Nyt sovittiin, ettei Elvis lähde enää kolmannelle kynsien poistokierrokselle. Onneksi nyt ei ole edes tarvetta, mutta hoitolinjaus on hyvä asia. Tehostetaan nyt Elvistä ja valmistaudutaan slo:ta vastaan. Nyt aluksi Elviksellä menee viikon ajan vatsahappojen salpaaja ja Rimadyl kipuun pari päivää toimeen piteen jälkeen. Sitten aloitan kortisonin ja ääreisverenkiertoa tehostavan lääkkeen. Omega 3 tehostetaan, biotiini menee ja uutena E-vitamiini liuos. Seurailen kynsiä nyt pari kertaa viikossa ja heti yhteys Nooraan, jos jotakin tulee. Varsinaista antibioottia ei nyt ole päällä, huuhtelen kannuskynnen juuren päivittäin laimealla betadinella. Tosin se on kipeä ja se on siinä rajalla, että tulisiko ab-aloittaa, mutta  annan sille nyt vielä päivän aikaa. Nyt tassussa puhtaat sidokset betadinehuuhtelujen jälkeen ja Bacibact-rasvaa taitoksessa estämässä kiinnikuivista ja hoitamassa kynnen juurta.

Elvis oli ilmoittautunut kahteen avoimen luokan rallykisaan ja se olis ollut niin hyvä niissä. Doping-säännösten vuoksi kisaaminen jää meiltä. Elokuussa Elviksen rokotukset menevät vanhaksi enkä uskalla sitä enää rokottaa. Monissa tutkimuksissa on todettu, että rokotukset vapisuttavat immuunipuolustusta ja autoimmuunusairautta sairastavilla se voi olla juuri slo:ta ärsyttävä tekijä. Jos slo-tekee paluun, keskitymme pitämään Elvksen elämän niin hyvänä kuin se suinkin onnistuu. Toivotaan nyt kuitenkin, että tauti pysyy poissa. Rahapussini koki nyt melkoisen kolauksen ja muista riennosta on nyt pakko hellittää, että saan lääkärilaskut kuitattua.