Aronin kanssa vepe Sove!

Meidän vesipelastusharrastus on niin haasteellinen, että se vaatii oikeaa tahtotilaa onnistuakseen. Meillä kun ei ole mitään vakituista ryhmäpaikkaa, koska kaikki ryhmät on täynnä koiria ja esim. noutajien veperyhmiin meillä ei ollut mitään toivoa. Koiria on niin paljon. Joten tänä kesänä on päästy jopa kolme kertaa oikeisiin vepetreeneihin. Näiden lisäksi olen yrittänyt vahvistaa koiraa tietty ihan vaan uittamalla ja vahvistamalla joitakin osia maalla tai vedessä. Kaikkea sellaista, mitä voi tehdä itsekseen. Esim esineen luovutusta vedessä tai hyppäämistä veteen laiturilta. Ja aina kun hyppää, saa superpalkan. 

Haasteisiin voisi lisätä lyhyen treenikauden ja kolmivuorotyön. Olen lähes aina viikonloppuisin töissä, joten kun selailin vepekoekalenteria, löysin yhden viikonlopun, jolloin on useampi koe samaan aikaan ja toivoin tähän viikonloppuvapaan. No koepaikan soittaminen on kanssa ihan yhtä helvettiä. Kun soitin minuutin etuajassa ( auton kello oli 2 min yli ja kännykän 2 min vailla) vastasi koejärjestäjä, että soitappa minuutin päästä uudestaan. Ja minuutin päästä ei sitten enää päässyt linjan läpi ja lopulta kun pääsi, oli enää varasijoja jäljellä. Joten vielä viikolla olin varasijalla kahteen vepekokeeseen luvaten tulla heti, kun soittavat. Ja keskiviikkona taisi tulla sähköpostia, että tullaanko sove-kokeeseen Ähtäriin. No tullaan! Torstaina tuli myös Hämeenlinnasta viestiä, että tultaisko. Joten ihmeesti vepekokeissa tulee silti vaihtuvuutta. 

Eli vihdoin meillä oli lauantaille koepaikka ja minulla vapaapäivä siinä. Jes! Vaan ei apu-ohjaajaa. 

Sovessa/aloluokassa ei pysty yksin suorittamaan oikein mitään, oma avustaja on kokeen onnistumisen kannalta älyttömän tärkeä. Kokeissahan on tarjolla yleinen avustaja, mutta tämä ei millään tavalla kutsu koiraa tai auta, jos sattuu jotakin yllättävää. Ja kun me kerta oltiin Aronin kanssa ensikertalaisia, niin meidän tuli löytää sellainen kaveri, joka olisi ollut kokeessa aikaisemmin. Siitä on nimittäin etua, jos toinen edes tietää säännöt ;-)

Mutta niin vain jouduin ajelemaan koepaikalle Aronin kanssa kaksin luottaen koejärjestäjään, että paikan päällä on aina hyvin väkeä ja varmasti saadaan siitä porukasta meille appari. Aron ei onneksi vierasta ketään ihmistä ja tiesin, että siellä toisessa päässä voi olla kuka vaan, Aron tekee hommansa juuri niin kuin osaa. Ja ihanuutta, me saatiin appariksi Suvi, kokenut vepe/nöffi-ihminen. 

Jotta kokeen alku ei olisi ollut liian helppoa, ei Aronin mikrosirua saatu luettua. Minä vakuuttelin, että se on kesäkuussa viimeksi luettu ja 7 vuotta se on aina toiminut. Tiesin paikankin mistä sen suunnilleen pitäisi löytyä, mutta koejärjestäjällä oli uusi laite, joka ei sitä mitenkään havainnut. Tuomarina oli Jyrki Heino, joka sanoi, että voimme tehdä ensimmäisen liikkeen (muuten kokeen alku myöhästyy) ja järjestäjät hommaavat sillä välin toisen lukijan. 

Koeranta näytti niin lupaavalta. Tosin matalaa pitkälle, mikä toi haastetta monelle.

Paikalla taisi olla 14 koirakkoa. Olimme ainoa soveluokkalainen, ensimmäistä kertaa kokeessa ikinä ja meidän tuli aloittaa kierros aina ekana. Ai luoja mua jännitti. Yritin kuunnella tarkkaan tuomarin ohjeistuksen ja painaa mieleen kaikki ne asiat, mitä ei saa tehdä, ettei heti tulisi hylätyksi. Esim jos koira pääsee tekemään varaslähdön, se hylätään. 

Tuomarina Jyrki Heino ja veneen kuljettajana vepen gran old man Wallu. Kari Walgren, joka on harrastanut lajia 23 vuotta.

Ensimmäinen liike, veneestä hyppy.

Autoin Aronin Suvin otteeseen veneeseen ja niin ne lähti poijulle ja minä jäin rantaan. Kumiveneessä oli moottori, mikä nopeutti koetta, mutta jotenkin huvitti, että sinne ne nyt lähti huviretkelle. Vene pysähtyi sinne 50 metrin kohdalle ja tuomarin luvalla sain kutsua koiran. Tiesin, että jos koira ei hyppää veteen 30 sekunnin kuluessa, on koe siinä. "Arontule" ja niin vesi loiskahti, Aron oli vedessä ja ui luokseni rantaan. Täydet 25 pistettä.

Tässä kohtaa tuli toinen sirunlukijalaite paikalle ja Aronin siru löytyi. Helpotus!

Toinen liike esineen vienti.

Tämä liike jännitti eniten. Esineen vienti vieraalle veneeseen voi onnistua tai ihan yhtä hyvin Aron heti alussa todeta, että en mä noin kauas lähde. Kerran tehtiin kuivalla maalla Suvin kanssa vientiliikkeen ja sanoin Aronille, että toi on nakkitäti, jolla on taskut täynnä nakkia. Ja sitten se ihana nakkitäti meni veneeseen ja ajoivat sinne 30m kohdalle. Kiristin hiukan otetta Aronin pannassa, kun vene lähti, että sain sellaisen hyvän jännityksen siihen lähtöön. Sain tuomarin luvan, lykkäsin esineen Aronin eteen ja sanoi vie. Sinne lähti kuin jännitetty jousi ja vei esineen Suville veneeseen. 

Täydet 25 pistettä.

Tässä kohtaa pidettiin ruokataukoa ja ylipäätään kokeessa oli leppoisa tunnelma. Yllätyin nöffeistä, että vaikka tämä kisalaji on juuri heidän lajinsa, voi ne tehdä ihan mitä niitä huvittaa. Uida tai olla uimatta. 

Kolmas liike, veneen haku. 

Onneksi tässä liikkeesä sai leikkiä vähän rannassa sillä veneen köydellä, sitten Suvi ja köysi menivät veneeseen ja vene ajettiin poijulle. Sain pidettyä Aronin tosi intensiivisenä koko veneen poistumisen ajan katse koko ajan veneessä, kiristin vähän pannasta ja luvan saatuaan lähetin sen veneen hakuun. Hyvin ui veneelle, otti köyden ja lähti vetämään. Tässä liikkeessä, kuten muissakin on 6 käskyä käytössä. Joten laskin käskyjäni. 1. hae, köyden kohdalla 2. tuo, heti kun on vetänyt venettä vähän niin 3. hyviiin. Maalilinjaa lähestyessä näin, että löysääkö otetta, joten 4. tuo. Sitten tässä matalassa rannassa Aronin tassut karahti pohjaan ja se luovutti vetämisen, oltiin ihan parin metrin päässä maalilinjasta, joten pari lisäkäskyä ja sain sen vetämään venettä maaliin.

22/25 pisteitä. 

Avoimen luokan koira vetää venettä rantaan, jossa on tuomari vastassa

Tässä vaiheessa tiesin, että sove olisi läpi jo näillä pisteillä, muuta loppuun saakka tietty. 

Neljäs liike, Hukkuvan pelastaminen.

Tässä liikkeessä en muistanut yhtään, että saan lähettää koiran rannasta hakuun heti kun hukkava tippuu veneestä. Joten älytön muistettava, kun kaikessa muussa pitää odottaa tuomarin lupaa. No hukkuva tippui veneestä, minä katson tuomaria ja se minua, lopulta murahtaa, että lähetä nyt se koira ja niin tein, hyvin lähti hakemaan. Ui hienosti hukkuvan luokse, kiersi sen ympäri ja lähti vetämään rantaan. Näin jo melko aikaisin, että nyt ohjautuu maalilinjan sivuun, mutta Aron oli ottanut rannasta kiintopisteen, mitä kohti se kiskoi hukkuvaa eikä se käskyillä ollut pelastettavissa. Lopulta ol hukkuvan kanssa rannassa 6 metriä ohi maalilinjan, joten tästä -6 pistettä vähennystä.

19/25.

Pisteitä kasassa siis 91/100 ja sove hyväksytysti suoritettu.  Olin niin iloinen ja helpottunut. Ja miten kiva laji. Lämmintä oli 25.5 ja aurinko paistoi. Missä muussa lajissa voit istuskella koko päivän hiekkarannalla nauttien hetkestä?

Kokemuksena kuitenkin ikimuistoinen, kun en yhtään tiennyt, että miten se koe etenee ja mitä milloinkin tapahtuu. En tuntenut paikalta ketään, mutta oli kyllä kiva tutustua. Kokeessa oli muutama ihan todella hyvä koirakko, yksi todella taitava saksanpaimen, jonka ohjaajalle terkut, että toivottavasti vielä tavataan!

Vepeily on rankkaa

Mutta aina jaksaa poseerata

Meidän vepe-uralle on nyt suunnitelmissa parin viikon päästä Landseerien vepeleiri, jossa varmasti päästään treenaamaan näitä liikkeitä. Erityisesti tahtotilaa tuoda venettä tai hukkuvaa loppuun saakka minulle meidän tulee treenata. Innolla odotan siis tätä koulutusviikonloppua. Ja on meillä yksi alokasluokan koe myös tiedossa elokuussa, joten hyvillä mielin nyt sitä kohti.

Aron agikisoissa

Oltiin Aronin kanssa Tamskin tiistai-ilta kakkosluokan agikoissa ja tarjolla oli kolme rataa. Tuomarina oli Leena Rantamäki-Lahtinen ja meille hän oli ihan uusi tuttavuus. 

Kisat alkoivat hyppyradalla ja rataan tutustuessa tiesin, että rata on ihan mentävissä. Ei yhtään takaakiertoa ja kunnon loppusuorakin olisi tarjolla. Näitä hyppysuoria ja itsenäistä irtoamista me on harjoiteltu, joten olin ihan innoissani, että pian päästään testaamaan meidän taitoja. Hyvällä itsetunnolla siis lähtöön, jätin koiran istumaan ja mitä hel....Aron ampui perääni ja oli juuri sillä kohtaa hyppäämässä ensimmäistä hyppyä, kun tajusin tilanteen ja katsoin sitä silmät järkytyksestä laajentuneina. Ensimmäinen rima lensi oikein kunnolla. Siitä lennosta jatkoin kakkosesteelle ja yhtä soittoa virheittä maaliin saakka. Se nolla oli siis niin lähellä. Ai mua ärsytti ja harmitti. 7 vuotias bordercollieni karkasi elämänsä ensimmäistä kertaa lähdöstä.

Meillä on ollut kaikilla agiradoilla varmaan vaikeinta suorittaa ensimmäinen tai viimeinen hyppy puhtaasti. Rima on tippunut joko molemmissa tai toisessa vaihto-ehdossa ja liittyy aina tähän kisalähtöön. Se on niin kiihkeässä tilassa silloin. Jos jätän Aronin istumaan ja menen ottamaan sen hyppyjen takaa vastaan, se tuijottaa vain minua ja ei keskity siihen ekaan esteeseen. Jos jään lähemmäksi, mokaan usein lähtemällä eteenpäin juuri silloin kun Aron on esteen päällä ja rima lentää. Joten olen viime aikoina alkanut ottaa sen mukaan liikkeeseen, mutta aina niin, että katseemme kohtaavat ja kutsun sen sitten. Nyt Aron ei malttanut odotella paljoakaan katseita, vaan lähti ensimmäistä kertaa omin luvin perään. Toki olisin itse voinut pitää siihen katsekontaktin koko ajan liikkuessani, mutta liian itsevarmana käänsin sille selkäni täysin. Taisi lähteä sitten juuri tämän vuoksi perääni. Joten vauhdikas -5 tulos.

Noh, mitäs me nollalla. Kivaa oli, että päästiin seuraavalle radalle. Kun toivoo ja metsästää sitä kolmatta luokkanousuun johtavaa nollaa, menee joka kerta radalle sillä asenteella, että tää on meidän viimeinen rata kakkosissa. 

Ja nyt edellisestä radasta oppineena pidin silmäni tiukasti kiinni koirassa ja nyt se lähti kanssani radalle vasta luvan saatuaan. Ja niin me mentiin, kunnes yhdessä kohdassa jätin katsomatta koiraa ja saman tien rima tippui. Loppusuoralla oli meille mielestäni vaikea putki/puomi erottelu, mutta mä olin päättänyt, että mun koira menee puomille ja niin se teki. Siihen kohtaan vaan tultiin täydellä vauhdilla eikä varmisteluun ollut mahdollisuutta. Olin kuitenkin tosi tyytyväinen Aronin maalissa, sillä mun mielestä se oli vaikea rata ja saatiin toinen -5 rata aikaiseksi. 

Vielä oli yksi rata edessä. Sitä odotellessa alkoi kyllä väsymys hiipiä jäseniin. Kello lähenteli puolta kymmentä eikä rataan tutustuminen ollut vielä alkanut. Ja kun takana oli useamman päivän työputki ja vuorotyötä tekevällä ilta-aamuvuoro yhdistelmä takana niin tiesin, etten pysty enää parhaaseen suoritukseen. Joskus musta tuntuu, että töissä meidän työvuorot on päivittäin yksiä agilitystartteja. Vuoron alussa on ns. rataantutustuminen (potilasraportti) ja sitten lähdetään täysillä liikkeelle vetäen maaliin saakka täysillä, välillä varmistellen, kiihdyttäen, tiukasti ohjaten, lopulta loppukävelyt kohti pukukoppia vaatteita vaihtamaan. Joten näillä ajatuksilla tuo oäivän viimeinen agirata ei meiltä sitten niin onnistunut, vaikka rata oli edellisen toisinto, lopusta alkuun. Nyt vain piti mennä puomin sijasta putkeen ja tämän Aron teki niin kuin käskin. Oma käsky oli vähän myöhässä, mutta sen vaihtoi itsensä täpärästi sinne putkeen. 

Joten semmoiset agikisat sillä kertaa. Väsyneinä, mutta toisiimme onnellisina oltiin loppukävelyillä illan hämärissä. Ja jatkaen seuraavissa kakkosluokan kisoissa nollaradan ja agisertin metsästystä. Laskin seuraavana aamuna, että me ollaan kisattu vuoden sisällä kakkosissa 18 startin verran. Meillä on näistä radoista kerättynä 2 nollaa. Kahdeksan kertaa ollaan tehty se yhden virheen rata eli -5. Joten postiivisella laskutavalla 10 starttia on päättynyt onnellisesti. Jäljelle jää jokunen hylly ja jokunen -10 rata. Eli onnistumisen puolella ollaan enemmän.

Kesäretki Trondheimiin

Me ollaan jo kahtena edellisvuotena reissattu merta edemmäs koiranäyttelyihin ja niin me keksittiin retki tällekin kesälle. Tai Anna keksi. Lähdettiin siis Trondheimiin Norjaan, jossa oli kv-näyttelyn yhteydessä tokokoe, agilitykisat sekä rally-tokokisat. Anna halusi osallistua tokokokeeseen Pipsa bordercolliella ja valkoiset japaninpystykorvat Minttu sekä veljensä Ray näyttelyyn. 

Etukäteen haaveilin Petran ja Rayn puolesta, että jos hyvä tuuri sattuisi käymään, olisi norjan serti aika mukava. Vaikka näyttely on kv-näyttely, ei Ray hyötyisi cacibista mitään, päivämäärät ensimmäisen ja viimeisen välillä kun pitää olla vuosi. Jos näyttely olisi ollut viikkoa myöhemmin, oltaisiin toivottu sitä viimeistä cacibbiakin. Menossa mukana oli Annan ja minun lisäkseni luonnollisesti Rayn omistaja Petra ja hänen kaverinsa Silja. Minulla ja Siljalla oli siis kenneltytön rooli.

Mutta matkajärjestelyt alkoivat torstaina, kun saatiin varattua omalta kunnaneläinlääkäriltä aika ekinokokkoosileimoja varten. Niin me oltiin klo 16 syöttämässä matolääkettä kolmelle koiralle, että saatiin leimat passiin ja päästäisiin rajan yli Ruotsissa. Tämä maksoi 35 eur per koira, toki ostettiin siihen hintaan matolääkkeet eläinlääkäristä myös jo paluumatkaa varten. Myöhemmin sama homma näyttelypaikan eläinlääkärillä ja tämä leiman laitto passiin maksoi 40 eur per koira vaikka meillä oli omat lääkkeet mukana. Melko kallista, kun vertaa balttian maiden leimoihin, jotka ovat maks 10 eur. Tärkeintä kuitenkin, että rajoilla tule ongelmia.

Sitten pestiin Ray, pakattiin autoa ja ihana Susku Rayn kasvis tuli vielä tarkistamaan, että korva ja tassukarvat on kunnossa. Ihanaa palvelua kasvattajalta. Ja kaikki oli valmiina lähtöä varten. 

Perjantai-aamuna oltiin jo klo 4.30 tien päällä. Ajeltiin se 3 tuntia meiltä Vaasaan ja laiva lähti klo 9.00 Suomesta. Suomenlahti ylitettiin 4 tunnissa ja saatiin autoon viileään paikkaan, eikä ollut huolta siitä, onko koirilla kuuma autossa. 

Annan autoon saatiin kaikki pakattua

Ja niin sitä oltiin Ruotsissa Uumajassa. Navigaattoriin naputeltiin Trondheim ja huh huh, edessä olisi aika monta tuntia ja kilometriä läpi ruotsin. Onneksi Anna oli reipas kuski ja pysähdyttiin syömään Örnsköldsvik-nimiseen kaupunkiin ja kunnon mättö-ateria Burgerkingissä kruunaa retken. Pissateltiin koiria ja taas jatkettiin. 

Örnsköldvikissä oli kummallinen kerrostalo, pakko oli ottaa kännyräpsy

Seuraava pysähdys pidettiin Åressä. Vau mikä paikka. Ympärillä alkoi olla jo jylhiä vuoria ja ymmärsi hyvin ihan keskellä kesääkin, että miksi se on Ruotsin suosituin laskettelukohde. Ne maisemat oli ihan mielettömän hienot. Asutuksesta tuli mieleen, että oltiin jossakin alppikylässä. 

Tässä kohtaa käytiin ruokakaupassa hakemassa ruotsalaisia herkkuja ja Bilar-karkkipusseja lastattiin meidän autoon. Ja matka jatkui.

Ja ne maisemat vaan parani. Oli sääli, että meillä oli kiire ehtiä illaksi Trondheimiin ja autosta ei kännynkamera tehnyt oikeutta henkeä salpaaville maisemille. Oli vuonoja, vuoria, tuntereita, vaaroja, notkoja, jyrkkiä kallioita, vesiputouksia ja loputtomasti vihreää silmän kantamattomiin. Tiellä ei liikkunut siihen aikaan illasta ketään ja luultiin, että ollaan vaan me koko suuressa maailmassa. Tässä vaiheessa oltiin niin haltioissaan. Ihan sama saadaan mitään näytelmistä, se itse matka tai se seikkailu on kuitenkin se suurin ilo.

Ja pitkän ajomatkan jälkeen lopulta Trondheimissa Norjan aikaa klo 22.30. Majoituttiin kivassa paikassa, jossa aamiainen lauantai-aamuna oli ihan luksus aamiainen. Ne tuoreet sämpylät, keitetyt kananmunat, leikkeleet ja juustot. Ruokahan on tärkeintä näissä reissuissa. Aamiaisen jälkeen kohti kisapaikkaa, Annalla ja Pipsalla oli tokokoe heti klo 9.00.

Tokokehä kelpasi

Kisapaikka oli Trondheimin raviradalla, missä oli tilaa eikä koiranäyttelyn humu mitenkään häirinnyt tokoilijoita. Aurinko paistoi ja norjalaiset oli erittäin ystävälliä. Kertoivat, että moni norjalainen oli tullut mm. Oslosta kisaamaan (600 km), koska heidän maan parhaimmisto oli parhaillaan Moskovan mm-kisoissa ja ykköstulokset voittoineen olisi heillekin tärkeitä. Koiria luokassa taisi olla 12, joista 3 tuli Tanskasta ja bongattiin, että ne oli edellisvuotisen maailman mestari Caseyn jälkeläisiä. Kokeessa oli myös yksi valkoinen paimenkoira ja belgian paimenkoira, muut bordercollieita.

Tyhjäänlähetys oli kaikille koirille tosi hankala ja keltaiset kehänauhaa pitävät merkit vetivät monet koirat ihan väärään suuntaan. Näin kävi myös Pipsalle. Tässä kohtaa Pipsa kävi myös kehänauhan ulkopuolella, joka kulki kovin lähellä sitä tyhjään lähetys rinkulaa, mutta tuolla kehänauhan ylitys ei johtanut hylkäykseen, kuten meillä suomessa. Kokeen aikana monikin koira lipsahteli yli kehänauhan ja tuomari vaan hymyili, hyvä näin. 

Kukaan ei tainnut saada ykköstulosta, mutta kaikki taputti toisille. Kokeessa ei myöskään ollut mihinkään kiire, tuomari jutteli kilpailijoiden kanssa hyväntuulisena vaikka kuinka paljon ja meille jäi oikein positiivinen kokemus tästä. 

Rallytoko näytti yhtä hauskalta kuin suomessa, joskin niillä oli erilaisia liikkeitä kuin meillä. Mm koira jätettiin liikkeestä istumaan ja seuraavalla kyltillä kutsuttuin hyppyesteen kautta mukaan seuraamaan. Olisi ollut hauska osallistua, mutta Norjassa olisi pitänyt aloittaa alusta eli alokasluokasta. Agilityssa olisi taas saanut osallistua siihen luokkaan, missä koira kisaa kotimaassaan. 

Rallytokossakaan ei se kehänauha ollut ongelma. Aurinko on heijastanut ekan kyltin tekstin, mutta start siinä luki. Ihan ei taitaisi maksikokoinen koira kehään lähtöön mahtua.

Iltapäivällä vietiin koirat meidän majoituspaikkaan ja lähdettiin tutustumaan Trondheimin vanhaan kaupunkiin. Miten kaunista siellä oli. Käytiin pitsalla ja hengailtiin. Niin ihana kaupunki. 

Ja pitsat maistui, ruokaa nam

Päivän kruunasi meidän majapaikka, jossa sai itse paistaa vohveleita valmiista taikinasta. Vohvelin päälle ei laitettu kermavaahtoa vaan jotakin vanilijarahkan tapaista, mikä oli tosi hyvää.

Sunnuntaina olikin jännää. Japaninpystykorvia oli ilmoitettu 18 kpl. Valioluokan uroksia oli kaksi Rayn lisäksi, mutta mitä sattumaa, sille ne olivat norjalaisia Rayn veli-puolia. Sama ruotsalainen isä Helix kaikilla. Nämä valiourokset olivat jo norjan valioita, joten laskettiin, että Rayn ei todellakaan tarvitse voittaa niitä, mutta eri sa pitäisi saada päästäkseen paras uros kehään. 

Kohta kehään

Ensin oli pari junnu-urosta vuorossa. Näistä toinen pääsi jatkoon. 

Myös nuorista uroksista toinen pääsi jatkoon. Samoin avoimen luokan uros pääsi jatkoon. Jännitys tiivistyi.

Avoluokan uros

Valiot

Ray ei ollut parhaassa karvassaan tätä näyttelyä ajatellen, sillä se tiputti turkkinsa toukokuussa. Uusi turkki on kasvamassa kovaa vauhtia, mutta näyttihän se vähän turkittomalta valio urosten luokassa. Tuomarina komea Birk Carsten Tanskasta ja Petra osasi heittää sen kanssa läppää juuri sopivasti. 

Ja niin Petra ja Ray nappasivat Eri + Sa, vaikka sijoitus valioluokassa oli kolmas. Ja järjestys ei onneksi muuttunut paras uros kehässä ja näin ollen Ray oli ensimmäinen uros, joka sai vastaanottaa Norjan sertin. Vähänkös hihkuttiin heija heijaa. Ray on siis nyt anomusta vailla oleva Norjan muotovalio. Hyvin vedetty Petra! Nyt laitan kevään Latvian valio-arvoanomuksen matkaan, on Ray muotovalio neljään eri maahan. Ja tästä on hyvä alkaa suunnitella seuraavaa sertinsieppausreissua Ruotsiin tai Tanskaan. Yksi serti jommasta kummasta niin pohjoismaiden muotovalio olisi kiva titteli Rayn nimen eteen. 

Norjassa on hauska systeemi kehä-arvostelujen kanssa, ne menee suoraan nettiin. Oli siis sarjassa hauskoja tilanteita, kun Petra meni pyytämään kehän jälkeen Rayn arvostelua. Kielitaito ei vielä 13- vuotiaalla ole täydellinen, joten meitä nauratti niin paljon nämä kielitaidottomien kohtaamiset, jossa kehätoimitsija on häh? Ja niin tytötkin. 

Mutta tässä Rayn arvostelu, se taitaa olla tanskaa.

Sitten meni sisko Minttu kehään, joka esiintyi niin mahtavasti. Mintun liikkeet on näyttävät, se ei väistänyt tuomaria, jota näkyi kyllä kehässä toisissa nartuissa. Minttukin sai erin ja sa:n ja valionarttujen toinen. Meidän yllätykseksi tuomari kuitenkin kätteli Annan ja Mintun paras narttu kehästä ja luokkasijoituksista jäivät kilpailemaan toiset nartut. Hetken pettymys kuristi kurkkua, mutta tätähän se koiranäyttely on. Koskaan ei tiedä kuka voittaa ja mitkä kaikki asiat vaikuttavat tuomariin. Useimmiten kehätouhut on niin tuurista kiinni ja todettiin kehän jälkeen, että Anna teki kaiken niin hyvin, ettei jossittelun varaa jäänyt mihinkään. 

Anna ja Minttu on sitä mieltä, että yhdessä olo on parasta

Kehän jälkeen ulkoiluteltiin koiria ja lähdettiin kotimatkalle. 

Taas mentiin läpi vuorien, tunnelit näissä saattoi olla jopa 3.9 km pitkiä.

Ja jälleen ihasteltiin maisemia. 

Iltasella pysähdyttiin nukkumaan erääseen Skansa hotelliin, josta maanantai-aamuna jatkettiin klo 7 Uumajan satamaa ja siellä laiva meitä odotti jo kohti suomea.

Reissunaiset kotimatkalla

Kiitos Anna ihanasta reissu-ideasta. Mukavaa oli ja monta kokemusta sekä elämystä rikkaampina tultiin kotiin.