Unelmien koiraharrastusviikonloppu

Mistä rakentuu otsikon kaltainen viikonloppu? No siitä, että perjantai-iltana klo 20.30 sanotaan pennulle, että nyt me mennään nukkumaan, että jaksetaan viikonloppuna. Ja siitä unta aamuun klo 7.30 saakka, joten hyvin nukkuneena jaksaa.

Lauantai-aamu alkoi sillä, että oli Petran ja Rayn kisapäivä Tamskin agilitykisoissa. Olin ilmoittanut kaksikon kolmelle radalle, jolloin niillä olisi kolme mahdollisuutta tehdä nollarata. Sitähän Petra on kovasti yrittänyt, mutta meidän perheessä on sellainen karma, että helpolla ne ei tule. Ainakaan silloin, kun on kaksi nolla jo tehtynä luokan vaihtoa varten. Rayllä ja Petralla onkin takana tänä vuotena useampi hieno -5 virheen rata. Joko kontakti tai kepit. Mutta nyt oltiin Leen kanssa kannustamassa ja Petra tutustui itsekseen rataan. Äidin neuvoja ei tarvittu ja niin kaksikko lähti suoritusvarmoina radalle. Ja tekivät hyvin ja huolellisesti jokaisen kohdan radasta, joten nollarata oli siinä ja vielä voittonolla, kun kukaan muu ei tainnut saada nollaa tältä radalta. Joten lämpimät onnittelut Petra ja Ray! Agiserti ja siirto kakkosluokkaan. Voi sitä riemua. 

Tämän jälkeen kävin viemässä Leen, Rayn ja Petran kotiin, kävin kaupassa ja  keitin siinä välissä makkarakeiton perheelle. Sitten Aronin kanssa takaisin kisapaikalle ja edessä oli kolme rataa, joista ensimmäinen oli hyppyrata. Oltiin viimeksi toukokuussa äitienpäivänä kisattu, joten tunnelma oli kuin ensikertalaisella. Hyppyrata ei ollut mitenkään mahdottoman vaikea, mutta tein sillä ne kaikki klassiset virheet, joista olen jo vuosia sitten opetellut eroon. Kuten riman tiputtaminen ensimmäisellä ja viimeisellä esteellä. Huoh! Aron on siitä jännä, ettei se anna minulle yhtään armoa. Jos ohjaan epävarmasti tai hätäillen, se roiskaisee riman samantien. Joten tällä radalla tippui kolme rimaa, mutta hyllyyn se päätyi. 

Seuraavalle radalle lähdin paremmin. Päätin ohjata tasaisesti ja olla häiritsemättä koiraa. Ja tajusin, että ei jumankekka, agility on urheilua. Tällä radalla on mielestäni pitkät estevälit ja koiran kanssa mentiin isolla ympyrällä olevia esteitä melkein koko radan ympäri. Tiesin, että nyt on juostava. Miksei mulla ole parempi kunto? Silmät oli pullistua päästä jo rataan tutustuessa.

Nyt tein radan alun maltilla ja eka rima pysyi, kepit meni hyvin, lähes kaikki meni ihan tosi hyvin, mutta Aron ohjautui täydestä vauhdista väärään päähän putkea ja hylly. Yleisö kertoi, että Aron oli lukinnut väärän pään putkea jo kaukaa. Aika lopussa muistaakseni ahtaassa paikassa ihan kaaduin, kun koira oli hukassa, mutta ei haitannut, äkkiä ylös vaan ja kunnialla rata loppuun. Radalla oli mm. viimeisenä esteenä okseri, jonka Aron hyppäsi puhtaasti ja olin siihen tosi tyytyväinen. Okseri on sille vaikea. 

Kolmas rata oli mielestäni vaikein. Siinä oli meille haastavia kohtia ja me selvittiin niistä lähes kunnialla. Vain kerran juoksin koiran linjalle ja vain kerran juoksin vielä askeleen liian pitkälle niin, että piti sekunnin verran hakea, että missäs se seuraava este olikaan. Ja kun oln Aronin edessä, se tiputti riman siinä esteellä, jonka edessä olin ja sen seuraavan, kun ei tiennyt, että mihin me nyt ollaan menossa. Mutta hylkäävä virhe tehtiin ihan lopussa, kun vähän lipsahti muurille, joka nyt sattui olemaan siinä lähellä.

Joten aika sekavin tuntein menin loppukävelylle. Paljon oli hyvää, mutta rutiini puuttui. En edes tiedä saanko itsestäni puristettua vielä sitä kehittymisen halua, mitä tarvitaan agikolmosten radoilla. Vaatii kuitenkin säännöllistä harjoittelua ja heikkojen kohtien parantamista. Ja kisarutiinia. Toisaalta ollaan jo saavutettu agilityssä se tavoite, mitä olen toivonut (0-rata kolmosssa) ja ikääntyvän koiran kanssa olen päättänyt, että tämä on meidän viimeinen agitalvi. Mutta ehdottomasti kisaaminen Aronin kanssa oli kivaa ja elämyksellistä. Sen kanssa on niin huikeeta, kun se menee kovaa ja tiedän sen vahvuudet. Ja ollaanhan me aloitettu aikanaan ihan nollasta, kun kumpikaan ei tajuttu hommasta yhtään mitään. 

Mutta agilityjen jälkeen ajoin kotiin ja koiran vaihto. Lähdettiin Leen kanssa meidän ensimmäiselle yhteiselle retkelle. Ja retken ensimmäinen etappi oli pellolla  Pälkäneellä Leen kasvattajan ja muiden Myytin-ystävien kanssa. Katselin peltoja ympärillä auringon paistaessa ja ajattelin, että vau. Vain koiraharrastaja voi huokailla, että tämä on sitä elämää. 

Pellolla pääsin seuraamaan kokeneiden jälkikoirien työskentelyä ja oli se opettavaista. Jessica ajoi Tulen kanssa koemaisen jäljen, joka oli vanhentunut 3 tuntia. Jäljelle oli tehty ihmisen toimesta tuoreita harhoja, mutta läheisen lehmätilan vapaana liikkuvat vasikat teki sellaisia lisää. Siinä ne sitten katseli vieressä, kun Tuli jäljesti. Yhdellä vasikalla jäi heinänkorsi suuhun pureskelmatta, kun se ihmetteli jälkiporukkaa. En tiedä huomasiko jäljestävä koira niitä vasikoita, mutta hyvin se ilmaisi esineen, vaikka vasikka seisoskeli noin 10 metrin päässä. 

Tein Leelle peltojäljen, joka oli sellainen suora. Namia laitoin joka kantapään kohdalle, mutta tiesin, ettei se halua kyllä pysähtyä niitä syömään. Se on nimittäin ihan jälkihullu. Sitä saa mitä toivoo, mutta se on niin hullaantunut jäljestämiseen, että kauhun sekaisin tuntein niitä ajetaan. Sain Jessicalta hyviä neuvoja jatkoa ajatellen kuten syöttelen Leetä sen matkan, mitä kävellään autolta jäljen alkuun. Se haluaisi nimittäin jäljestää jo siitä autolta ja nostattaa mielentilaansa jo valmiiksi. Ja nyt huomattiin, ettei se edes haluaisi syödä mun sivulla mitään, kun se jälki kutsuu. Joten en päästä jäljelle, jos se ryysii sitä kohti. Ja syötellen edetään kohti aloituspistettä. 

Lee ajoi jälkensä ehkä noin 30 sekunnissa, joten eipä siinä paljon ollut kerrottavaa. Seuraavan jäljen teen ison ympyrän muotoiseksi, joten suunnitelmat tästä jatkoa varten saatiin. 

Ja Lee tapasi veljensä Hiron. Voi sitä painin määrää, kun kohtaa vertaisensa. 

Peltojälkien jälkeen jatkettiin Pinjan luokse Hausjärvelle. Siellä meillä oli suuntana sunnuntain paimennuspäivä Myytin koirille, mutta saatiin mennä sinne yöksi jo edellisenä iltana. Oli jo pimeää, kun saavuttiin unelmien paimennuspaikan pihaan, mutta pimeässäkin tajuisin, että nyt ollaan perillä. 

Pinjalla oli siellä 1928 rakennettu talo, joka oli kuin brittiläiseltä maaseudulta ja sisustus vähintään saman ajan henkinen. 

Leelle olisi ollut oma nukkumapaikka, mutta hampaita vaihtava pentu joutui yöksi häkkiin, missä se nukkui hiljaa ja tyytyväisenä. 

Toki sitä ennen piti tutkia kaikki paikat, vikitellä Liv-bordercollieta ja mudi Helmiä, käydä pissalla villamatolla ja uittaa tassunsa keittiön isossa koirien vesiastiassa. 

Aamulla kun herättiin löysi Lee pallon. Paljon ei tarvita, että pikku bordercollie on onnellinen.

Aamulla sitten päästiin tutustumaan lampaisiin. Olipas ne jännittäviä. Paikalle tuli lisää Myytin koiria ja oli kiva jutella ja tutustua. Lee tapasi uusia ihmisiä, lapsia ja erilaisia koiria. Mikäs sen parempaa pennun kokemusten kartuttamista voisi olla, kuin ystävälliset ihmiset sekä koirat. 

Lee pääsi paimentamaan kaksi kierrosta. Se pidettiin liinassa ja valjaissa, jotta tilanne olisi hallinnassa tarvittaessa. Se tukena oli Tuli ja aluksi Leen piti ihmetellä, että mitä Tuli tekee ja mitä lampaat tekee ja mitä ihanaa kuraa sekä kakkaa laitumella on. Mutta voi sitä ylpeyden määrää, kun se pieni pentu alkoi toimia niin kuin sen perimään on rakennettu. Se tuijotti lampaita keskittyneesti. Sitä kehuttiin rauhallisesti, kun se sai lampaat liikkeelle. Kerran se taisi kokeilla, että liikkuuko ne haukkumalla, mutta lampaat ei tästä värähtäneetkään. Lee alkoi keskittyä lampaisiin ihan täysin ja koko muu maailma unohtui meiltä.

Ruokatauko oli tietysti päivän kohokohta ja minä joka en tykkää sienistä, otti lisää suppilovahverokastikella muusin ja pulledporkin päälle. Jälkkärinä omenapiirakkaa ja olin taivaassa!

Pinjan ihana talo.

Ja kiltit lampaat

Kakkoskierroksella taidettiin päästä heti asiaan. Se halusi ihan itse edetä lampaita kohti ja saada be liikkumaan. Mun pikkuinen Lee , jolla ikää 15 viikkoa, näytti jo paimenkoiran ilmettä ja melkein onnen kyynelissä kiittelin Pinjaa ja Jessicaa päivän päätteeksi. En ole koskaan halunnut bordercollieta sillä tavalla, että paimennus olisi meidän harrastus, mutta halusin tarjota Leelle kokemusta tästä ja kyllähän se paimennus näytti niin kivalta, ettei tämä varmaan nyt tähän jää. Itse en tajua lajista oikeastaan mitään, mutta kyllähän siinä menee ihan kananlihalle, kun näki Messin, Heron tai Livin paimennusta. Oikeesti, oli upeeta! Kiitos kaikki mukana olleet!

Tältä se lopulta näytti. Kuvat Taina Laakso.

Esineitä ja jälkiä

Lee aloitti eilen esineruututreenit. Olin pohdiskellut tätä jo monta päivää ja suunnitelma oli valmis. Etsin sille kodin kaapeista mukavan esineen, lapsen rukkasen. Sitten naksuttelin rukkaseen tarttumista ja tosi äkkiä se homma lähti käyntiin. Pian Lee se kävi nostamassa rukkasen ilmaan, oikeastaan heti, kun se oli nielassut namin, se lähti uuten yritykseen. Kehuin sitä myös ihan hirveästi, ettei jäänyt epäselväksi, että se on sankari, kun nappaa rukkaseen kiinni hampaillaan ja kääntyy tuomaan sitä minulle. Noutoa ei tässä vaiheessa sen enempää, nosto riittää. 

Tämän jälkeen siirsin pikkurukkasen takapihalle ja huomasin, että se oli väritykseltään just hyvä. Se nimittäin maastoutui täydellisesti syksyn lehtien ja roskien sekaan, joten vaikka rukkanen oli ihan lähellä numikolla, Lee joutui käyttämään nenää löytääkseen sen. Sitten nakkasin rukkasen kukkapensaaseen ja laskin Leen irti. Sieltä se kävi etsimässä esineensä, nosti sen hampaillaan ilmaan ja kääntyi esine suussa minua kohti. Naks ja jee! 

Tänään testailin samalle esineelle vähän vauhtinoutotyyppisiä juttuja, joissa heitin rukkasen eteenpäin, nostin Leen syliin ja peruutin pari metriä ja laskin Leen maahan. Se lähti kuin nappi takista kohti esinettään, tarttui siihen hienosti ja vauhdin ansiosta juoksi esine suussa monta metriä minua kohti. Ai se näytti hyvältä. 

Jalostin tätä uutta opittua vielä niin, että otin rukkasen taskuuni mukaan. Kuljettiin Leen kanssa kahden metsäpolulla, tiputin rukkasen ja kierrettiin pieni silmukka ja tultiin uudestaan polulle. Lee meni edellä ja jännityksella tulin perässä seuraten, että reagoiko se mitenkään siihen rukkaseen, minkä äsken tiputin.  No huomasihan se rukkasen, ensin katsoi sitä ihmeissään haistaen, sitten heittäytyi maahan, sitten tarttui siihen ja kääntyi minua kohti rukkanen suussa. Tadaa, nyt on bileet!! Palkitsin ruhtinaallisesti. Tehtiin tämän päälle jokunen rukkasen nosto jakerran  heitin rukkasen mustikanvarpujen sekaan. Innokas Lee kävi sen sieltä hakemassa. Kivalta tuntui tämä. Voidaan jättää nyt esinejuttu hetkeksi hautumaan. 

Aronille kävin tekemässä tänään peltojälkiharjoituksen ja palasin koiran kanssa pellon reunaan kolme tuntia myöhemmin. Tänään teemana oli totuttaa se siihen, että jos jäljellä tulee jotakin vastaan (kuten nyt namipurkki, myöhemmin esine) tulee sen käydä maahan. Otin ensin usean toiston ilman jälkeä niin, että lähetin sen edessä olevalle namipurkille. Kun koira kohtasi purkin, sanoin maahan ja siihen se tipahti. Namia sai purkista ja syötin sen maassa makaavalle koiralle. Täytin purkin, vein sen 5m päähän eteenpäin ja lähetin koiran. Oisko ollut 5 toisto, että koira kävi maahan purkin eteen ilman mun käskyä. Hyvä.

Sitten itse jäljille. Olin tehnyt oikeastaan 3 harjoitusta. Ensimmäinen oli 50m suora, joka päättyi purkkiin. Tässä Aron nosti hienosti jäljen ja ajoi 3 tuntia vanhaa jälkeä tosi hyvin. Huomasin, että minun ei tarvitse olla liiasta vauhdista nyt huolissani. Kolme tuntia vanha jälki ja pehmeä savimainen pohja pitivät huolen, että koira ajoi rauhallisen tarkasti. Ruokapurkilla sanoin maahan, joten siihen Aron tipahti ja menin syöttelemään sitä purkista. Sitten noin 10m päästä lähti vasempaan suuntaan n. 30m suora, samanlainen kuin edellinen. Tämäkin päättyi namipurkkiin ja meni tosi hyvin.

 Sitten olin ajatellut, että kävelen sellaisten ryhmäpuutarhalänttien yli ja teen kolmannen jäljen sinne näiden toiselle puolen olevalle pellolle. Huomasin, että Aron lähti automaattisesti jäljestämään, joten seurasin vain perästä ja huomasin, että jälkikoira tietää mihin mennään. Sitä ei haitannut, että mentiin pätkä pitkin polkua, sitten jonkun salaattiviljelysten vierestä ja sitten ihan pitkän heinän kautta toiselle pellolle. Ja hetkeä myöhemmin oltiin 3.harjoituksen edessä. Siinä oli ehkä 50 metrin suora ja sitten kulma. Kulman jälkeen matkaa toiset 50m ja päässä namipurkki. Jälkiä tehdessä huomasin, että minulla ei ole namia taskussa kulmaa varten, mutta tein huolellisen tallauksen. Tein kulmaan paremmin painaen jälkeä ja kulman jälkeiset metrit tein vahvasti tampaten. Aron ajoi suoraa todella hyvin, mutta meni yli kulmasta. Meni aika pitkälle, palasi, ajettiin uudestaa yli kulmasta. Ajoi sen kolmatta kertaa, jälleen kulmassa oli vaikeuksia. Se ei vaan reagoinut mitenkään vasempaan lähtevälle suoralle, vaan meni aina suoraan vaan kulmasta yli. Päättelin koiran käytöksestä, että kulmani kohdalle oli varmaan sattunut joku harha, sillä niin pontevasti se ajoi jälkeä toiseen suuntaan. Ihan taatusti joku oli kävellyt siitä samasta kohtaa minun jälkeen.  Helpoksi hommaa ei tehnyt se, että vahingossa vielä tepastelin siinä kulmassa itsekin,kun ajettiin sitä kohtaa kolme kertaa, joten se kulma meni kyllä ihan poskelleen. Jotenkin vahingossa Aron nosti sen kulman jälkeisen suoran ulkokautta, ajoi sitä vähän epävarmasti, mutta ajoi kuitenkin namipurkille saakka. Siinä syötiin ja ihmeteltiin, että juu, olipas meillä jälkitreenit. Joten suunnitelmia täytyy tehdä seuraavaa kertaa varten. 

Aronin pelto/nurmijäljet 1-3

Viikolla oli hyvät vapaapäivät ja parasta on viettää ne puuhastelemalla koirien kanssa. 

Keskiviikkona ajoin mustavalkoisteni kanssa Koivumäkeen ja matkalla tein Aronille "peltojäljen" tarkistaakseni, että miten pitkä matka meillä olisikaan sinne fh-kokeisiin. Sillä välin kun jälki vanheni, esiteltiin Leelle Koivumäkeä. Kyseessä siis Tavesin tila, loistava treenipaikka Tampereen takametsissä Aitolahden perällä. Leellä oli siellä paljon tutkittavaa, ettei näilläkään rappusilla ehtinyt pysähtyä.

Käytiin vähän metsälenkillä ja tein pikkutreenejä Leen kanssa Koivumäen kentällä. Rohkeasti Lee lähti tutkimaan paikkoja ja "montsuharrastajien" tavaroita. Naksuttelin Leelle, että mene istumaan auton renkaan sisälle ja sehän oli loistava kehonhallintatreeni. Ensin sen etutassut oli renkaan sisäpuolella ja tassu kerrallaan myös takatassut hetkeä myöhemmin. Nyt me tarvittaisiin oma autonrengas kotipihaan, että voitaisiin jatkaa tätä. 

Kahden tunnin päästä Aronin kanssa oltiin sen peltojäljellä. Se jäljesti heti autolta tien paalulle. Siinä kohtaa olin tehnyt vähän tukevamman tallauksen, ikään kuin että tästä se lähtee. Tämän kohdan Aron tsekkasi tosi tarkkaan ja lähti sitten ajamaan jälkeä. Ajoi suorat tosi hyvin, mutta kaikissa kulmissa reippaasti yli. Ihan kaikissa. Ja metsäjälkeä ajaneena se lähtee tekemään isoa ympyrää löytääkseen jäljen uudestaan. En ohjaillut enkä jarrutellut kulmissa, annoin sen itse ratkoa niitä. Samoin se löysi kaikki kolme jälkikeppiä, mitkä oli jäljelle jättänyt. Annoin tuo-käskyn, kun löysi ne. Toi kepit kyllä, mutta iloisesti purren keppejä ja vähän leikkien niillä. Näinhän me on metsäjäljillä toimittu. 

Joten jäljen päässä oli onnellinen Aron. Itse pistin merkille, että kulmatyöskentely sille pitää opettaa ja esineiden ilmaisulle pitää tehdä jotain. 

Seuraavana päivänä oltiin Katri Mureen kanssa Kyötikkälässä jäljestämässä. Tein Aronille jäljen kentän nurmelle ja laitoin kulmiin namia. Muutama nami ennen kulmaa, sitten kolme tyhjää askelta ennen kulmaa ja kolme tyhjää askelta kulman jälkeen ja sitten taas pari namia. 

Kaavio

Treeni oli todella opettavainen ja hyvä. Ensimmäisessä kulmassa Aron hämmentyi, ensin niistä nameista, mihin se ei ole tottunut, sitten siitä, että mihin jälki jatkuu. Huomasin myös, että kulmasta noin kolme metriä eteenpäin näkyi nurmessa paljon "harhajälkiä". Joku oli kovasti treenannut siinä kohdassa jotakin ja Aron ei ensin meinannut mitenkään päästä yli niistä. Lopulta se itse ratkaisi tehtävän ja ajoi älyttömän hyvin seuraavan suoran ja teki oppikirjamasen kulman sen jälkeen. 

Kulmia oli kaikkiaan neljä ja ne menivät melko mukavasti tuon ensimmäisen vaikean kulman jälkeen. Esineenä oli jäljen päässä jälkikeppi, jonka se ilmaisi, mutta jälkikepin tuominen oli ihan järkyttävä, joten pitää vaan opettaa nyt jatkossa esineiden ilmaisu makuulle menemällä. 

Katri otti videolle tämän treenin ja se oli loistava juttu. Palasin siihen videoon vielä monta kertaa, kun suunnittelin seuraavaa harjoitusta. 

Eilen sitten kolmas jälki ja tein taas Kyötikkälän kentälle. Kulmia oli kaikkiaan 6 kpl, namitukset eiliseen tapaan. Jäljen päässä namipurkki.

Kaavio

Jäljesti taas tiensä paalulle ja lähti siitä jäljestämään ilman virityksiä. Kulmista yksi oli aivan oppikirjoista, mutta 5 muuta oli sellaiset, että parantamisen varaa on. Kokonaisuudessa kuitenkin todella hyvin ajettu, suorat on sille helppoja, ehkä vauhti voi pitkällä suoralla kasvaa liikaa. 

Jäljen päässä pysähtyi namikipolle ihmettelemään, että mitäs tälle tehdään. Annoin käskyn maa ja siihen pysähtyi. Kehuin ja avasin namipurkkia/ syötiin herkut siinä makuulla ollessa. Vietettiin tässä aikaa kehujen ja herkkujen turvin. Lopulta vapaa ja mentiin vähän leikkimään fleece-lelulla. 

Aron oli niin onnellinen treeninsä jälkeen. Minä myös. Mä niin tiedän mitä tullaan tänä syksynä ja ensi kesänä treenaamaan :)

Syyskuuta

Syyskuu on lähtenyt meidän perheessä käyntiin nauttien syksystä. Metsälenkeillä on löydetty uusia polkuja, sieniä ja hirvikärpäsiä. 

Treenihallilla on käyty Aronin ja Rayn kanssa ja viimeksi tänään käytiin treenaamassa. Petra ja Ray kisasivat agilityssä tässä jokunen viikko sitten Levekin ulkokisoissa ja Petra tuskastui ihan täysin siihen, että kontakteille osumien oli kuin herran haltuun. Joskus Rayn agiuran alkutaipaleella tuntui, että on sen verran hidas, ettei sitä kannata pysäytellä kontakteille. Ja tähän asti ne on olleet kuin juoksukontaktit, joissa Petra rytmittää niin, että Ray osuu kontaktille. Kisoissa se kuitenkin loikkasi komeasti yli ja varsinkin puomilla Petra sanoi, että ihan mahdotonta. Tekivät älyttömän hyvää rataa, mutta turha vitonen tuli puomilta. Joten nyt me opetetaan Raylle, että mitä sen kuuluu tehdä ihan oikeasti siellä. No pysähtyä ja jatkaa, kun sanotaan vapaa. Ja projekti on kaksi vai kolme viikkoa vanha ja näyttää hyvältä. A-este on huomattavasti vaikeampi muuttaa pysäytykseen, sillä Ray tulee esteen harjalta niin kovaa, että vaikka etukeho pysähtyisi, jatkaa loppupää matkaansa. Tänään tehtiin a-estettä rauhallisesta vauhdista niin, että Ray oppisi hiukan itse säätelemään kehoa ja vauhtiaan. Mutta treenataan nämä nyt kuntoon ja katsotaan seuraavissa Tamskin kisoissa 23.9, että miltä ne näyttää.


Aronin kanssa tehtiin tänään pientä kolmen esteen jumppasarjaa, joissa kolmas este oli okseri. Vaihtelin okserin korkeutta ihan matalasta kohti 60 cm okseria ja tarkoitus oli vain saada itsevarmuutta hypätä okseri. Meni hyvin ja Aron tykkäsi kovasti. Aronin ilmoitan myös 23.9 kisoihin. Odotan jo kovasti.


Lee kasvaa korkeutta ja tiputtaa hampaita. Saunan remontti ja erityisesti purkuhommiin erikoistunut Lee sanoo, että kohta ei ole työkaluja. 

Leellä on hurjan pitkä siimahäntä, ei juurikaan karvoja, ainakaan pitkiä missään ja jalat kasvaa pituutta. Se rakastaa ihan hurjasti omaa perhettään ja ilopissat voi tulla lattialle pelkästä kohtaamisesta, kun huomaa Petran tulleen koulusta kotiin.


Koulutuksellisesti ollaan Leen kanssa opeteltu yhdessä uusia juttuja. Ruokakupilla meillä on sellainen leikki, että kuppi lähtee keittiön pöydän tasolta heti kohti maata, kun Lee menee makuulle. Kuppi laskee hitaasti maahan ja jos Lee ponkaisee ylös ennen aikojaan, nousee ruokakuppi takaisin ylös. Tällä hetkellä homma näyttää super hauskalta, sillä Lee heittäytyy vauhdikkaasti makuulle ja odottaa kuumeisesti ruokakipon laskua. Ole hyvä-käskyllä se saa mennä kupille. Kasvatan päivä kerrallaan odottamista makuulla. Erikseen olen naksutellut sille maahanmenoja ja alkanut jo yhdistää siihen käskyä. Lee oli ihmeissään maa-käskystä, sillä se taisi olla ensimmäinen ja ainoa juttu, mille on tulossa nimi.


Lee on hurjan ahne ja valmis tekemään mitä vaan saadakseen namia. Ja sitä on niin hauska koulutella tarjoamaan erilaisia juttuja, sillä se saa ihan hetkessä kiinni juonesta, että mistä tänään saa namia. Viime viikolla Lee oli mukana treenihallilla ja löydettiin sieltä mukava laatikko. Yhden naksutteluhetken aikana se meni laatikkoon, istui ja tarjoili makuulle menoja siellä. On se reipas.

Käytiin myös ihan ensimmäisellä tokotunnilla Kivimäen Riitan luona. Tunti on pennun koulutusta paljon, mutta enimmäkseen se oli Riitan kanssa juttelua. Riitalla on paljon hyviä juttuja, mitä voi ja kannattaa tässä vaiheessa pennun kanssa tehdä. Ensimmäisenä katsottiin maahanmenoja ja Riitta sanoi, että tekniikasta ei tarvitse välittää, asenne on se tärkein. Tehtiin myös niin, että kun Lee menee maahan, palkkaakin sen seisomaan ylös sillä tavalla, että nami kädessä nykäisen koiran seisomaan ikään kuin nenästä ja palkkaakin siihen seisomiseen. Tällä tavalla koira voi tehdä saman tien namin nielaistuaan uuden maahanmenon ja kun nousee seisomaan, saan sille jo kehon hallintaa ja seisomisen saman tien mukaan. Leelle tämä oli helppoa, minulle vaikeaa.


Riitan oppien mukaan olen myös harjoitellut Leen kanssa korokkeella seisomista ja oltiin sellaisessa vaiheessa, että Leen etutassut on korokkeella ja pyörittiin samaan aikaan kasvotusten sen korokkeen ympärillä. Tenkkapoo tuli siinä kohtaa, kun pitäisi saada koira pyörimään ympäri koroketta, niin että ohjaaja on paikoillaan. Riitalta saatiin tähänkin neuvoja ja Riitta piirsi maahan viivat. Niiden viivojen sisäpuolella Lee oli oikein mielellään minua kohtisuorassa. Nyt piti naksauttaa aina, kun takapää menikin yli viivan. Ja nyt, tättärää, muutaman kotinaksutteluseission jälkeen Lee pyörähtää melkein kokonaisen ympyrän siinä korokkeen ympäri.


Juteltiin paljon palkkasanoista ja nyt minun pitäisi sisäänajaa itselleni, että aina ennen lelupalkkaa sanon jes ja aina ennen namin tuloa sanon namin palkkasanan, mutta ai että se on vaikeaa. Mikä namisana voisi edes olla? Kirjoitin jo itselleni paperille, että se on zip, mutta jotenkin se sitten tullutkaan suusta luonnollisesti ulos. Mitä jos se olisi vaan hyvä. Tällä eri palkkasanojen erottelulla pystyy kertomaan koiralle, mikä palkka tulee ja harjoittelemaan mm. vaihtoja namista leluun ja lelusta namiin. Näistä hyötyy myöhemmin. Lee leikkii kanssani tosi hyvin, lähtee hyvin kuolleelle lelulle ja palauttaakin sen hyvin. Lee on aina valmis leikkimään. Lelusta irroittaminen on vähän haasteellisempaa ja nami-vihjeellä tämäkin sitten helpottuu. Ja namin syötyä voin hihkaista jes ja taas saa upottaa hampaat leluun.


Lisäksi juteltiin sellaisesta "keskeytä toiminto"- sanasta. Opetan sitä Leelle, että tartun sen pantaan ja sanon namipalkkasanan. Tarttumalla pantaan pystyn myöhemmin keskeyttämään jonkun toiminnon, mitä en toivo, mutta pantaan tarttumiseen liittyy positiivinen asia eli se, että sanon hyvä ja tulee nami. Tosi hyvä neuvo Riitalta tämäkin.


Katsottiin myös seuraamista ja tässäkin minulla oli uutta opittavaa nimenomaan omassa toiminnassani. Lee on siitä ihana, että se on hyvin kontaktin haluinen ja pyrkii siihen. Tähän asti olen naksutellut sille vain sitä, että se kulkee mukana tai jos ei ole ollut naksutinta mukana, olen kehunut miten hienosti se tulee mukana ja sitten kaivanut taskusta namin. Nyt tehtiin niin, että lähdin kävelemään, Lee tuli tarjoamisen kautta siihen mukaan, naksautus ja vasta sen jälkeen kehuminen samaan aikaan kuin kaivoin namia taskusta. Tässä liikuttiin koko ajan eteenpäin, jolloin se seuraaminen vahvistui entisestään. Ja namin tullessa kättä vietiin housun saumaa alaspäin ja lopulta pysähdyttiin syömään perusasentoon. Tuntui kivalta tavalta treenata seuraamista. Tätä ei ole nyt tehty kotona sen enempää, kun on ollut niin paljon kaikkea muuta, mutta työstän sitä mielessäni lisää.


Arjesta tekee Leen kanssa mukavaksi se, että se nukkuu niin hyvin yönsä. Ei häiritse yhtään ja alkaa heti nukkumaan, kun siirrytään makuuhuoneeseen. Se kulkee tosi kivasti kanssani hihnassa, tosin välillä tulee pentu esiin ja hihnassa roikkuminen on siitä superkivaa. Yksittäisille, kotipihassa liikkuville ihmisille se puhkuu, mutta ihmisjoukossa ei. Tämä on minua askarruttanut, että miten puutun siihen vai puutunko mitenkään. Ollaan kuitenkin yritetty olla paljon liikkeellä ja nähdä uusia tilanteita sekä ihmisiä. 

Tampereen keskustassa

Tassutarkastus

Peltojäljillä

Viime viikkojen aikana olen pohtinut ja pähkäillyt peltojäljestystä ja pyöritellyt fh-kokeeseen osallistumista. Jäljestys ylipäätään on mielenkiintoisin ja koukuttavin juttu koiraharrastuksissa, päätin perehtyä siihen syvemmin peltojälkien kautta. Olen myös miettinyt Aronin, joka on täysin metsäjälkikoira, siirtämistä myös pellolle, mutta totesin sen sittenkin epäreiluksi. Metsäjälkikoiralle ei ole kasvatettu niin suurta tarkkuutta, kun pelto vaatisi ja jos Aron hukkaa jäljen, kääntyy se aina sinne, missä muistaa jäljen ollen viimeksi ja ajaa sen kuljetun matkan uudestaan. Tämä tapahtuu siihen liinan mitan matkalla, mutta metsässä saattaa tulla useampikin ympyrä. Nyt se pitäisi ajaa toisenlaiseen muottiin ja en tiedä onko se enää kivaa. Joten, no nyt houkuttaa käydä huomenna tekemässä Aronillekin pellolle jälki ja miettiä sitä lisää. 

Leen kanssa on tehty nyt nurmi tai peltojälkiä sillä ajatuksella, että teen aina kolmena päivänä peräkkäin yhden jäljen ja sitten jätän asian hautumaan useammaksi päiväksi. Niinä päivinä kun ei ajeta jälkiä mietin, että mikä edellisessä kolmen syklissä meni hyvin ja mitä pitää parantaa tai kiinnittää huomiota seuraavan jälkisetin tullessa. Itseksen kun olen käynyt tekemässä jälkiä, alkoi noustakin niin paljon kysymyksiä, joten pyysin Isakssonin Maarittia katsomaan meidän jäljestystä. Maarit on siitä ihana, että hänellä on niin positiivinen asenne kaikkeen koiraharrastamiseen ja kokemusta pitkältä ajalta, että ihailen. Joten tehtiin treffit Maaritin kanssa Niihaman kentälle ja tallasin sinne jäljen Leelle. Ajettiin se noin vartin päästä tallauksesta. 

Tämän viikon kolmen setti:

Jälki 1,  torstai, paikka Niihaman nurmikenttä. Jälki ei suora vaan koko ajan s-kirjaimen mallinen. Makupaloina verilätyn palaset. Vanheni 15 min. Leellä jälkivaljaat päällä. Jäljesti koko siirtymän autolta jäljen aloituspisteeseen elinoli hyvin motivoitunut tekemään. Paalulla oli makupaloja useampi, sitten joka kantapään kohdalla. Jäljen lopussa oli namikasa. Jäljesti hyvin, mutta kerran harhautui jäljeltä kaarteessa, missä tuli liikaa vauhtia. Vauhdin kasvaessa jarruttaminen häiritsi hiukan jäljestystä ja siksi ajautui ulos jäljeltä. Ekan kerran oli myös jäljellä mukana toinen ihminen, joka puhui. Ei oikeastaan haitannut, mutta oli hyvä muistutus, että oli eka kerta. Loppukasalla söi hyvin namia, sai kehuja ja lopetus onnistui syötellen taskusta namia ja leikkien lopulta fleece lelulla. Maarit kertoi, että jäljestää omien pentujen kanssa ihan pannalla ja hihna kulkee mahan alta ja jäin pohtimaan tätä.

Jälki 2, perjantai, paikka Kyötikkälän kentän reunalla oleva peltomainen pohja, josta oli kaadettu ruoho. Nyt jälki oli suora, paalulla useampi nami. Vanheni ehkä 30-40 min. Uutena namina jauhelihapihvin palaset ja Lee oli erittäin motivoitunut. Anna oli mukana katsomassa. Lee lähti hyvin ja pyrki jo ennen paalua jäljestämään. Lopussa tuli kiire, koska sai hajun loppukasasta ja rynni sinne. Huomattiin, että kun jarrutan hihnalla menoa, on selän päälle valjaisiin kiinnitetty hihna haitaksi jäljestykselle. Jarruttaessa valjaat ikään kuin nostaa pennun päätä ylöspäin. 

Jälki 3, lauantai, paikka Niihaman nurmikenttä. Vettä satoi jälkeä tallatessa, vanheni noin 30 min. Jälki oli suora, joka kulki kohti aitaa. Nyt ei loppukasaa. Jauhelihapihvin pala joka askeleella. Lee oli jälleen motivoitunut, jäljesti koko matkan autolta jäljen alkuun paalulle. Nyt hihna kulki pannasta mahan alta ja takajalkojen välistä. Lähti hyvin ja jäljesti todella hyvin koko jäljen. Söi lähes kaikki namit jäljeltä ja keskittyi siihen täysin. Eteni koko ajan eteenpäin. Lopussa kehuin ja syötin taskusta namia. Pyrki tässä vaiheessa takaisin jäljelleen, mutta houkuttelemalla sain mukaani. Leen paras jälki.

Eli tämän viikon opetus oli Maaritin sanoja lainatakseni, että pennun kanssa voi ihan rauhassa kokeilla, että mikä on paras jälkinami tai onko sillä panta vai valjaat. Pennun jäljestystä ei voi pilata näillä namijäljillä, mutta tekniikan vaatimisella tai jarruttamisella voi. Kaikkein tärkeintä, mitä pennulle tulisi saada jälkien kautta on motivaatio pysyä jäljellä ja motivaatio ylipäätään jäljestämiseen. Mitä kovempi motivaatio on, sen parempi tulevaisuus. Myöhemmin aikuisella koiralla on edessä vaativa 3 tuntia vanha pitkä kisajälki harhoineen ilman palkkaa. Sen selvittääkseen tarvitaan kova motivaatio. Siksi minun ei tarvitse olla huolissaan, että tuleeko joka nami syödä joka askeleelta tai pitääkö minun vaatia rauhallisempaa työskentelyä tai tuleeko koiraa estää, jos se "juoksee" jäljellään. Tekemillä namijäljillä on melko turvallista kasvattaa motivaatiota, tarkkailla koiraa ja tuoda haasteita esim erilaisilla pohjilla ja jälkipaikoilla sekä ympäristöillä.