Leen jälkitreenit Kyröskosken kankailla

Tänä aamuna ajelin Kyröskosken hulppeisiin kangasmaastoihin. Olin etukäteen sopinut Ojasen Sepon kanssa treenit sinne, koska kehittyäkseen Lee tarvitsee uusia kokemuksia erilaisista maastoista ja jäljentekijöistä. 

Treenikeli oli haastava. Pirkanmaalla ei ole satanut moneen viikkoon, metsä oli ihan rutikuiva, aivan siitepölyssä. Aurinko paistoi taivaalta 22 asteen edestä, mutta onneksi kävi vilvoittava tuuli. 

Kyröskosken metsät ovat jälkikoirille tietyllä tapaa haastavat. Kaikkialla on vain sammalmetsää, silmän kantamattomiin. Tasainen alusta on helppoa kulkea, mutta koiralle haastavampaa, koska siellä ei ole korkeaa kasvillisuutta, mikä tekisi "hajutunnelia". Jälkikepit näkee kyllä silminkin, mutta ymmärrän, miten helposti noissa maastoissa tuli hukka jäljeltä. Rutikuiva metsä kyllä oli, sammal ihan murtui kuivuudesta askeleen alla. 

Jälki oli Sepon tekemä, pituutta oli 680m, 6 kuusi Sepon omaa keppiä ja pieni jana. Ajettiin se noin tunnin vanhana. 

Lee ajoi tämän (jälki nro 13) jäljen paremmin kuin osasin odottaa. Se lähti pikku-janalleen suoraan eteenpäin ja nosti omatoimisesti jäljen. Lähti sille määrätietoisesti. 

Se ilmaisi kaikki Sepon jättämät kepit ja ajaa puksutti sitä kuivaa kangasmetsää kuin kone. Kulmissa se on vähän hukassa, mutta Seppo antoi palautetta, että me selvitään niistä, koska osaa lukea koiraa hyvin ja annan sen rauhassa ratkaista kulmat. 

Muistutuksena tuli, että voisin ottaa vesipullon jäljelle mukaan ja juottaa koiraa kepeillä. Hyvä muistutus Sepolta. 

Ihan huikeaa, että alta vuoden vanha Lee on jo näin taitava. Tämä oli sen pisin jälki. Juteltiin, että Leen kanssa voi ottaa hyvin rauhallisesti näitä jälkitreenejä. Sen kanssa ei kannata kiirehtiä mihinkään, kun se ajaa jo nyt noin hyvin haastavaa jälkeä. Ehkä jälki kerran viikossa voisi olla sille sopiva määrä. Saa vielä kasvaa ja kypsyä kohti isoja jälkikoiran saappaita. 

Maasto on niin kuivaa, että Sepon askeleet näkyy sammaleessa. 

Mutta ihanan itsenäisesti Lee työskentelee

Ja kyllähän se ihan pisti läähättämään, mutta kivaa oli. 

Tehtiin myös esineruutua, jossa hyvin tallatut reunat ja poikittain siksakkia. Lee näki kun Kaarina vei esineet ja nostatin sillä 2 esinettä, neljä oli tarjolla. Esineet ei olleet omia, joten uusi juttu oli tarjolla nyt esineruudussakin. Mutta oih Lee. Juuri näistä metsätreeneistä haaveilin viime vuonna sekä sitä edellisenä ja ne me saadaan yhdessä kokea ne. Parasta!

Joskus onnistuu, sitten taas ei

Sunnuntaina ajelin Rayn kanssa kohti Laukaata. Olimme osallistumassa japaninpystykorvien tokomestiksiin ja Rayn kanssa toista kertaa tokon alokasluokkaan. 

Nyt kevään aikana on säännöllisen epäsäännöllisesti treenattu. On ollut liikkuroituja kisamaisia treenejä, vähän pienempiä liikkurointeja ja niitä, missä itsekseni yritän kehittää koirasta paremman. Yleensä aina Ray on treeneissä tosi innokas, iloinen ja noudattaa heti käskyjä. Sen kapulanpito ei ole mikään hääppönen ja sitä on juuri sen vuoksi tehty kovin vähän kokonaisuustreeneissä, ettei se vaikuta negatiivisesti muuhun. Jostakin syystä Ray on ottanut itseensä kapulan pidon ja tiesin, että tämä ei varmastikaan tule onnistumaan kokeessa, mutta kaikki muu me osastaan. En jännittänyt, en odottanut ihmeitä tapahtuvan ja kaikin puolin rennoin asetelmin osallistuttiin kokeeseen. 

Mutta joku siinä sitten kuitenkin oli. Vein Rayn kehään niin, että vaikka liikkuri osoitti paikkaa mistä ensimmäinen perusasento lähtee, tein yhden ylimäääräisen ympyrän ennen kuin astui aloituspaikkaan. Halusin näyttää Raylle kehän ja sihteerien teltan, ettei tarvitse sitten ihmetellä niitä. Ja kun ensimmäinen liike oli alkamassa, alkoikin Ray siinä perusasennossa rapsutella itseään jonkun roskan vuoksi tms. mutta kiltti liikkuri odotti, että oltaisiin valmiita. 

Ja siitä se lähti ensimmäinen liike "liikkeestä maahan", missä Ray ei mennyt käskystä maahan lainkaan, siitä nolla. 

Myös kaukojen aloituksessa ei voinut mennä maahan, siitä nolla. 

Paikalla-oloissa myös nolla, koska se ei vaan käynyt maahan. Istui sievästi sivulla. 

Ja miten nopeasti se käy maahan heti käskyn kuultuaan kehän ulkopuolella! 

Seuruun, luoksetulon, hypyn ja kapulanpidon pisteet riittivät vain 99 pisteeseen, joka ei edes riitä tulokseen. 

Semmoset tokokokeet. Jos hyviä puolia haetaan, niin osasin olla koiralle reilu, mielestäni se ei tiennyt olevansa kokeessa ja eikä se mitenkään rasittunut tästä reissusta. Kasvattaa omaa luonnetta, mutta äh. Olen ilmoittanut Rayn vielä yhteen tokokokeeseen Tamskille parin viikon päähän. Jos sen saisi kehässä käskystä maahan, se olisi helposti tuloksessa kiinni. Mutta se Tamskin koe olkoon meidän viimeinen tokon alokasluokka. Jatketaan yhteistyötä rallyn mes-luokan kanssa sitten kesän läpi. Ja olen itse oppinut taas kisaamaan tokon alokkaassa Rayn myötä ja ehkä jonain päivänä Leen kanssa sama homma tuntuu tosi helpolta kaiken kokemani jälkeen; toivottavasti.

Kesän ensimmäiset vepetreenit

Niin se alkoi meidän vepekesä 2018. Ihanassa auringon paisteessa ja toukokuisessa lämmössä. Joskin vedessä oli aika paljon siitepölyä, mutta vesi oli lämmintä. 

Ensimmäistä kertaa moniin viikkoihin surin Aronin leikattua polvea, kun muistelin, että mihin päästiin viime kesänä ja miltä ne liikkeet näytti. Nehän näytti viittä vaille voittajan liikkeiltä. Ja surin polvea siksi, että nyt meidän täytyy aloittaa tosi varovasti ja koko ajan on seurattava, etten pilaa Aronin kuntoutusta hätäilemällä liikaa. Ja jos esim veneestä hyppy on Aronin polvelle paha, siitä täytyy luopua. 

Leelle nämä taas olisivat ensimmäiset vepetreenit, joten ensimmäisiin mielikuviin kannattaa panostaa. Jos haluan siitä kaverin vepeen, minun täytyy osata markkinoida se sille niin, että tämähän on ihan maailman parasta. Aronin kanssa kun aikanaan aloitettiin, osasi Aron jo ennestään uida ja sillä oli elämän kokemusta paljon enemmän. Se osasi noutaa jo maalla ja viedä esineitä, joten kaikki samat asiat piti vaan soveltaa vedessä. Lee on siis ihan raakile kaikissa näissä. 

Joten hyvät alkulenkit ja rantaan tutustumiset ensin lämmittelyksi. 

Täällä ollaan jo valmiina, aloitetaanko? 

Ja niin me aloitettiin. 

Aron teki pelastusliivit päällä veneen haun, mutta sai veneestä pelkän köyden, joten näin liike helpotettuna. Ekoissa treeneissä ei tarvitse kiskoa venettä perässä, pelkkä köysi riittää. 

Aron sai myös viedä köyden veneeseen, mistä se sai oman frispiinsä vastalahjaksi.

Kuvat Taina Niemi

Lee sai tutustua veneeseen ja oltiin koko ajan ihan rannassa. Se sai hypätä kanssani veneeseen ja sen piti lähteä veneestä pois, kun lähetin sen Taina luokse rantaan. Oltiin koko ajan sellaisella etäisyydellä, ettei tarvitse vielä uida, mutta sen verran, että tassut kastui. Lee sai ruokaa palkaksi niin vedessä kuin rannassa ja homma oli sen mielestä hurjan kivaa. 

Näytin myös Leelle, että veneen köysi on kiskomista varten ja taistelutahdon varaan rakennan, että köyttä saa purra ja sen kanssa saa leikkiä. Ja niin se Lee veteli venettä jokusen metrin rantaan. 

Kuvat Taina Niemi

Kolmantena asiana sille esiteltiin, että istun veneessä ja kutsun sen luokseni rannasta syömään. Tämäkin meni hyvin, jos san tassut ylettyivät pohjaan. Se ei kuitenkaan osaa vielä uida ja syödä samaan aikaan, joten jätettiin tämä asia hautumaan. 

Treenien jälkeen opetin Leetä vielä uimaan erikseen ja Aron näytti esimerkkiä. Ja huomasin, että se mukautui ja rentoutui uimaan yllättävän nopeasti. Se jopa lähti itse uimaan rannasta ilman pyyntöä ja kun se meni minusta pois päin, nakkasin sille pallon, jonka se sai vedestä napata ja uida pallo suussa rantaan. Se ui paljon nopeammin kuin Aron, mutta onhan se kaikessa muussakin liikkumisessaan nopea ja vikkelä. 

Lee vaikutti ensimmäisten treenien jälkeen oikein lupaavalta. Pitää nyt tehdä paperille hyvät suunnitelmat siitä, miten edetään. Ja molemmat pojat olivat oikein tyytyväisiä aamupäivään nukkuen hyvät päiväunet. Uiminen on niin kuluttavaa. 

Joten odotan, että päästäisiin pian näihin tunnelmiin uudestaan. 

Jälki nro 12

Lee on tehnyt tällä viikolla vain yhden jälkitreenin. 

Olimme keskiviikko-iltaa viettämässä Koivumäessä ja Pipsa tallasi Leelle 300m pitkän jäljen. Siinä oli kaksi keppiä, joista ensimmäinen 50m päässä ja se toinen jäljen lopussa. 

Jana oli Leen toistaiseksi paras jana. Se oli tallattu niin, että siitä kohtaa, mistä lähetän Leen jäljelle on noin 5m tyhjää, sitten se törmää jälkeen joka jatkuu janansuuntaisesti suoraan eteenpäin. Toivoin Pipsalta juuri tälläistä janaa, koska sillä saan opetettua Leelle, että jäljelle lähtiessä mennään aina eteenpäin kunnes se kohtaa jäljen ja samalla myös sitä, että jään itse seisomaan lähetyspaikkaan ja lähden Leen perään vasta kun tulee liinan pään tullessa käsiini. Näin totutan Leetä siihen, että sen tulee toimia itsenäisesti ja se tottuu siihen, että kokeessakin saan lähteä sen perään vasta, kun 10 m liinanmitta tulee täyteen. 

Ja Lee lähti tosi hyvin, innokkaasti. Se nosti hienosti jäljen ja lähti ajamaan sitä kuin kone. Ja löysi kepin siitä vähänmatkan päästä ja sai palkinnon hyvästä jäljen nostosta. 

Sitten jatkettiin. Tuntui, että ekan kerran Leellä oli todellista imua jälkeen. Jouduin kävelemään sen perässä jo tosi reipasta kävelyvauhtia ja tuntui, että Lee ajaa vieraan tekemää jälkeä paremmin kuin minun tekemääni. Hyvä juttu siis. Kannataakohan mun enää itse sille edes jälkiä tehdäkään? 

Jäljellä oli kaksi kulmaa ja en ole vielä mitenkään aloittanut kulmien opettamista Leelle, joten ensimmäisessä se hukkasi jäljen ja joutui hetken sitä etsimään. Toisen kulman kohdalla se jo tajusi, että miten se jälki käyttäytyy ja ajoi sen kulman niin, että itse pystyin perässä tallatessa toteamaan, että tässä oli kulma. 

Lopussa oli tosi jännää, sillä tajusin, että jälki lähestyy Koivumäen metsän keskipolkua. Olimme sopineet, että tehdään jäljet polun molemmille puolille ja palataan metsästä sitten keskipolkua pitkin pois. No Pipsa oli jälkeä tehdessään yhtäkkiä huomannut olevansa keskipolun vieressä ja matkaakin oli vasta 200 m takana, joten jatkoi takaisin metsään siinä kohdin. Jännityksellä mietin, että Lee voi olla vielä niin alokasluokan koira, että se voi äkkiä vaihtaa reittinsä siihen polulle mitä minä olin hetki sitten kulkenut, kun palasin Pipsan koiran jäljen tallauksesta. Lee hoiteli kuitenkin upeasti homman, sillä  käytiin polun reunassa jäljen tallauksen mukaisesti ja sitten jatkettiin takaisin metsään. 

Harmiksi ihan siellä jäljen lopussa Lee meni puoli metriä sivusuun loppukepiltä. Paikka oli semmoista melko korkeaa mustikanvarpua, joten se saattoi ajaa siinä kohdin vähän korkealla nenällä. Ja kun se meni siitä ohi, tultiinkin sille keskipolulle ja ei voinut kuin kehua koiraa, että ajoit tosi hienon jäljen, mutta loppupalkan ohi nyt kuljit. No Lee oli kuitenkin hassun onnellinen.

Tästä jäljestä oppineena tehtiinkin loppuviikosta pari erillistä kepinilmaisutreeniä kotipihan nurmella ja treenailin vielä tosi pienillä kepin palasilla. Kepin ilmaisuja pitää ilmeisesti vielä vahvistaa ja rakentaa vahvaa motivaatiota niihin. 

Leen tavoite

Kun asettaa tavoitteen, on suunta sitä kohti. Ja nyt Leelle on ensimmäinen tavoite; yritän päästä sen kanssa syksyllä mukaan pohjois-hämeen kennelpiirin tokorinkiin. En kyllä edes tarkalleen tiedä, miten valintakokeet toimivat ja missä niistä ilmoitetaan, mutta yritetään kehittyä sitä kohti.


Eilen tokoiltiin Väärälän Hannan kanssa Suinulassa eräällä ulkokentällä ja oli tosi kivaa. Lee teki kahteen eri ruutun lähetyksiä. Niissä oli aina lelu valmiina. Positiivista oli, että Lee hakee jo tosi hyvin katseellaan ruutua, kun kysyn siltä missä ruutu. Meillä oli kentällä muitakin merkkejä, jopa yksi matkan varrella ruutuun, mutta hienosti Lee löysi ruudut.


Sitten tehtiin liikkuroituja luoksetuloja ja vieressä oli hyvät häiriöt, päältä ajettava nurmikonleikkuukone. Välillä joutui ihan huutaman, että käsky, että toinen sen kuuli.


Oli vain niin lämmin aamu, että kovin nopeasti koirat oli lääh, eikä tehty sen enempää.


Tänä aamuna olin Taidoggaalla tokotunnilla. Nyt meitä oli vain kaksi koirakkoa treenaamassa, joten hyödynsin Anniinaa, joka vetää hallin treenejä. Leen kanssa tehtiin ensin seuraamista ja sovittiin, että Anniina sanoo, milloin palkkaan. Näin en itse tule palkanneeksi sitä aina kahden askeleen jälkeen. Tehtiinkin eri mittaisia pätkiä ja muutaman niin, että lähden oikein reippaasti liikkeelle. Hyvin oli Lee mukana.
Sitten liikkuroituja paikalla-olon alkuja ja loppuja. Vähän se Lee jää tuijottelemaan edessä kättä heilauttavaa liikkuria, mutta saatiin tosi hyviä toistoja.
Tehtiin oikein yksi ja ensimmäinen paikalla-olo. Koirat olivat paikalla-makuussa 45 sekuntia ja Lee piti paikkansa sfinksinä hyvin, joskin juuri kun palasin sen luokse se "lössähti" lonkalleen. Tämä itselle muistutuksena, että sen kehonhallinta on parantunut, mutta se on vielä niin nuori ja hontelo, ettei pysty pitämään asentoa pitkiä aikoja.


Tehtiin myös kapulanpitojuttuja ja Lee oli kyllä hyvä näissä. Tehtiin ihan liikkuroituna ja sitten kokeilin erilaisia vieraita kapuloita. Lee pitää niitä kaikkia hyvin.
Uutena juttuna tehtiin vähän vauhdikkaampaakin. Jätin Leen istumaan ja kapulan maahan siihen eteen. Tuo käskyllä sen piti poimia kapula ja tulla luokseni. Huomattiin, että se lähti ravilla kapulalle ja kun sai sen suuhun, tuli laukalla loppua kohti. Joten jätettiin kapula meidän välille puoleen väliin. Nyt tuli laukalla kapulalle ja luokseni. Vapautin sen leluun ennen luovutusta, kun en halunnut nyt sitä tähän.


Lopuksi tehtiin tokon hyppyä, niin liikkuroituna kuin vähän vapaammin, tosi kivasti meni. Lee tekee kaiken rauhallisesti, mutta erittäin keskittyneesti. Se on ihan sen oloinen, ettei halua mokata yhtään juttua vaan tekee kaiken huolella ja tarkasti. Ihanaa. Se nimittäin on arjessa alkanut olemaan jonkin verran haastava, kun se haluaa hallita toisia koiria. Laukkaaminen perheen muita koiria kohtaan on kielletyjen asioiden listalla, mutta miten mielellään se syöksähtäisi toisten eteen. Ja eniten se näkyy, jos koko lauma on vapaana samaan aikaan. Joten karsiakseni huonoa käytöstä lenkkeilen paljon niin, että koirat kulkee kahden pareissa. Ja nyt kun se oli kuin unelmien tokokoira, se hyvitti monta syntiään näissä treeneissä.

Kuvia viikon varrelta

Viikon aikana on treenailtu yhtä jos toista ja lenkkikilometrejäkin on tullut yli 50 km tälle viikolle. Aurinko, valoisat kesäillat ja treeni-into saa aikaan ihmeitä.

Lee on tällä viikolla keskittynyt erityisesti seuraamisen opettelemiseen. Tajusin, että se osaa seurata perusasennosta lähtevää liikettä noin 2-6 askelta eikä yhtään sen enempää. Jonkun täytyisi opettaa sille pidempää pätkää, käännöksiä, ryhmin vaihtelua, pujottelua, spriraalia jne jne. Joten jostakin oli aloitettava. 

Lisäksi Lee menee tosi tahmeaksi, jos kentällä on tavaroita, tötteröitä, leluja, joten päätin lopettaa siisteillä kentillä treenaamisen ja ottaa härkää sarvista. Joten maanantai-iltana levittelin kotipihaan merkkitötteröitä ja siinä ympärillä tehtiin helppoja pikku pätkiä. Kun tötteröitä oli paljon, luopui Lee niistä melko kivasti, mutta yksi lasten skeittilauta siinä samalla nurmella sai sen keskittymisen herpaantumaan. Lopetimme treenit kuitenkin onnistumisiin. 

Oli kivaa! 

Ray teki tokon aloluokan juttuja ja rallytokon merkkiä. Pätevä pieni valkoinen koira.

Tiistaina kävin Leen kanssa Taidogas-hallilla rallytokotunnilla. Tunnilla oli 6 koiraa, jossa kaikki tekee samaan aikaan, mutta levittäytyneenä kentälle. Lee keskittyi tekemisiin todella hyvin, mutta se tarvitsee paljon näitä tilanteita, missä vieraat ja koirat ja ihmiset on lähettyvillä. Teen nimittäin melko paljon sen kanssa itsekseni. Harjoiteltiin takapäänkäyttöä tyynyjen ja lautojen avulla, lopulta tehtiin täyskäännöstä ilman apuja. Lee oli tosi keskittynyt treeniin. Otin lopuksi pieniä seuraamispätkiä ja hyvin meni. 

Keskiviikkona lenkkeilin Leen kanssa Kyötikkälän kentälle ja otin pitkiä luoksetuloja eri suuntiin kentällä. Seuraamista ja perusasentoja myös. Oli vaan tosi kuuma, joten treenit kesti ehkä 5 min. 

Lämmin tuli juostessa

Aina jos vaan mahdollista, harjotutan Leetä kivien, kantojen ja puunrunkojen päällä. Tavoitteena on kaiken aikaa parantaa sen kehonhallintaa ja vatsalihaksia. Se alkaa ollakin jo melkoisen taitava keikkumaan missä vaan.

Torstaina Petra teki Leelle  (nro 11) jäljen. Se oli kovin lyhkänen jälki kolmella kepillä, mutta teini ei kyennyt mitenkään pitkään tallaukseen. Se oli kuitenkin Leen ensimmäinen jälki, jonka ajoin ihan vain koiraan luottaen. En tiennyt missä jälki menee, joten kaksi ensimmäistä kepin ilmaisua oli ilon paikka meille molemmille. 

Viimeinen keppi jäi ilmaisematta, koska jälki päättyi ihan hiekkatien viereen, missä Petra seisoskeli meitä odottamassa. Kun Lee havaitsi tutun ihmisen, sen nokka nousi jäljeltä ja häntä heiluen se unohti mitä oli tekemässä ylittäen viimeisen kepin. Eipä haittaa, onnelliset loput on vain saduissa ;-)

Perjantaina kävin tokoilemassa Leen kanssa myöhään illalla läheisellä jalkapallokentällä. Lee oli ihan super. Tehtiinkin vaan sellaista molempien fiilistä nostattavaa kuten täyttä laukkaa ruutuun pallolle tai pitkän matkan luoksetuloja. Seuraamistakin, mutta en tahdo päästä kovin pitkiin pätkiin. Jämähdän aina palkaamaan heti kahden askeleen jälkeen, kun tuntuu, että lähtee mukaan niin hyvin. Tarvitsisin kyllä liikkurinhäiriötä ja toisia silmiä, jotka sanoisivat, näyttääkö se homma yhtään oikealta. 

Lauantai-iltana kävin tekemässä Leelle jäljen ( nro 12). 

Nämä kepit lähti metsään

Ja jäljen vanhentuessa vietettiin kaksin laatu-aikaa metsässä. Eli räpsin Leestä kuvia ilta-auringon laskiessa.

Se osaa olla jo näin viisaan ja aikuisen näköinen välillä

Mutta yleensä Lee näyttää tältä

Mutta sitten suuntasimme tunnin vanhalle jäljelle. 

Tässä jälkitreenissä oli pieni jana, jossa Lee tarkisti ensin vähän takajälkeä. Jatkossa mun täytyy suunnitella vielä tarkemmin nämä alkeis-janaharjoitukset niin, että koira onnistuu luonnostaan heti kerrasta. 

Lee bongasi kaikki kepit ja ajoi jälkensä hyvin. 

Olin havaitsevani inasen tahmeita kepin ilmaisuja, joten teen seuraavat jäljet taas ihan vaan vaikka yhdellä kepillä. Jälki oli 400m pitkä, vähän lyhyt mun makuun, mutta tein sen vieraaseen metsään, enkä sittenkään halunnut tehdä siitä liian vaikeaa. Kuitenkin jäljen päähän Lee teki parhaan kepin ilmaisun kepille ja herkkupurkille, joten pitää miettiä näitä ennen seuraavaa jälkeä. 

Aronin kanssa olen iloinnut tällä viikolla ensimmäisistä tunnin lenkeistä tänä vuonna, eikä sen operoitu jalka ole ottanut yhtään takapakkia. Oli jotenkin hirmu onnellinen hetki, kun tajusin, miten ihana oli kulkea kahden mustavalkoisen perässä. 

Leen jäljet 8 -10 ja helatorstain aktiviteetit

Keskiviikkona Lee ajoi elämänsä toisen vieraan ihmisen tallaaman jäljen ja jäljesti ensimmäistä kertaa Koivumäessä.

 Koivumäki on Tavesin oma "treenitila", mihin liittyy paljon muistoja. Siellä on järjestetty vuosien saatossa kokeita, treenipäiviä tai talkoita. Koivumäen pihagrillissä on paistettu monet makkarat ja parannettu maailmaa. Koivumäessä on tehty Aronin kanssa aikanaan niin paljon erilaisia juttuja. Tunnen ne polut ja maastot kuin omat taskuni. Vähän hakeaa, mutta mielessä lupaus myös jostakin uudesta. Joten nyt oli vuorossa siis Leen ensimmäinen jälki Koivumäessä. 

Miinu oli tallanut meille ehkä 400m pitkän kaarimaisen jäljen. Siinä oli jo jonkin verran maastonvaihtelua, kun aloitettiin sammaleella, edettiin kuivuneiden kuusien alle ja tultiin taas takaisin aukeammalle sammaleelle. Nyt tunsin ensimmäistä kertaa sellaisen jäljen imun ja pienen vedon minun ja koiran välillä. Lee oli hommasta hyvin innoissaan ja sen tunsi sinne liinan päähän. Ensimmäisen kepin se ylitti muina miehinä, mutta kaksi seuraavaa ilmaistiin hyvin. Kepeissä ei ollut enää mitään apuja, ihan keppi vaan siinä jäljen päällä. Viimeiselle kepille varmistan loppupalkkauksen pienen ruokapurkin avulla. 

Mutta hyvä jälki. Siinä oli kuitenkin yksi melkein kulma, missä Lee hukkasi jälkensä ja joutui tarkistelemaan. Siitä sain muistutuksen, että se voisi olla tarkempi. En halua kouluttaa sitä sellaiseksi, että roiskimalla sinne tänne, ehkä jäljen taas löytää. 

Jälki nro 9 olikin helatorstain iloksi pellolla. Pelto oli kyllä tosi kuiva, tuntui, ettei maa murtunut mitenkään askeleeni alla. Jonkin verran ripottelin ruokaa sinne ja laitoin kolme keppiä. Tässä jäljessä oli hyvää, että Lee ilmaisi kaikki kepit, mutta kyllä se muuten oli melko paljon hukassa. Oli lämmin päivä, mutta pellolla kävi tuuli, joka vielä siirsi jälkeä Leen mielestä sivuun. Sen suoralla ajo, oli ihmeellisen poimuilevaa. Hetkittäin se näytti peltojälkikoiralta, mutta vain hetkittäin.  Päätin siinä sen jäljestystä seuratessa, että kyllä me keskitytään Leen kanssa nyt vaan metsäjälkeen, koska muuten alkaisi ahdistaa. Se saattaa mennä ihan pikkusen kepistä yli ja sitten vasta sen tajuntaan menee viesti, että siinä oli keppi, jolloin se kääntyy ja ilmaisee sen kepin minua vasten. Peltojälkikoiralle homma olisi ihan nou nou juttua ja joutuisin puuttumaan siihen nyt heti. Mutta koska tavoittelen puhdasta halua ilmaista kepit ja yritän saada niihin huikean motivaation, totean, että metsäjäljellä se voi kääntyä kepin kohdalla, riittää, että se ilmaisee ne. 

Jälki nro 10 oli perjantaina minun oma tekemä. Tein nyt suosikkimetsääni Kintulammen nurkille. Siellä on silmänkantamattomiin todella hyvää metsää, johon saa jo 500 metrin jäljelle monenlaista maaston vaihtelua. Joten tallasin sinne 400m pitkän jäljen, jossa oli Leelle sen ensimmäinen jana ja ensimmäinen oikea kulma. 

Janan tein tosi helpoksi. Ehkä 3 metriä tieltä kulki jälkeni, jossa oli takajälki, mutta tallasin siihen niin helpon kulman, että koira lähtee luonnostaan oikeaan suuntaan. Tein sille ensimmäisen oikean kulman noin 50m päähän siitä janalta, mutta valitsin luonnollisen kohdan ja tallasin ekstravahvasti sen kulman. Keppejä oli jäljellä 4 kpl ja jälki kävi kallioisella sammaleella ja päätyi semmoseen kosteikkoon. Eli oli jo vaihtelua. Marja "tokokoutsini" oli mukana katsomassa menoa, joten saatin sen myötä pari valokuvaakin meidän jäljestyksistä. 

Janalla. Jos kuvaa katsoo tarkkaan, huomaa koivussa merkkinauhan. Olin kävellyt juuri siitä ja Lee lähtee oikeaan suuntaan pienen hapuilun jälkeen. 

Ja sitten ensimmäisen onnistuneen kulman jälkeen oli edessä avonaista metsää

Ensimmäinen keppi löytyi. Lee ilmaisee ne käymällä maahan ja sitten siinä syödään herkkua kaikessa rauhassa.

Matka jatkui kalliolle ja annan Leelle tilaa ratkaista jäljen haasteita. 

Ja toinenkin keppi löytyi

Tämän jälkeen Lee ylitti jostakin syystä kepin nro 3, mutta ilmaisi onneksi jäljen päässä olevan kepin ja sai herkkua vatsan täydeltä. 

Otsikkoni lupasi myös kerrontaa helatorstailta. 

Kävin tallaamassa Kyötikkälän kentän vierssä oleville pelloille sekä Aronille että Leelle peltojäljet. Jälkimmäisen koiran jäljen ajon kirjoittelinkin jo, joten mennään suoraan siihen Aronin jälkeen. 

Aron on nyt hyvin maltillisesti puuhastellut, sillä kuntoutus polven ristiside-operaatiosta on vielä kesken. Kotipihassa on opeteltu jälkiesineiden ilmaisua ja se tekee ne nyt hyvin maahan menemällä. Olen keskittynyt siihen, että se on suora ja jäljen suuntainen. Kuljen takaa palkkaamaan sitä molemmilta puolilta ja esineiden ilmaisu näyttää tosi hyvältä. Arastelen ottaa sillä toistoja, koska en tiedä, että mitä sen polvi niistä tykkää, joten on treenattu erittäin maltillisesti. Mutta nyt tein Aronille kevään ensimmäisen jäljen, jossa oli vielä esineet mukana. Ennen jäljestystä kerrattiin mitä esineillä kuuluu tehdä ja jäljelläkin Aron teki kaikenlaisia ilmaisuja niille. Yhden nappasi vahingossa suuhunsa. Itse jälkensä se ajoi hyvin, se oli myös kulmissa hyvä, mutta jälki ei ollut kovin pitkä. Viimeiselle esineelle se teki täydellisen ilmaisun ja tämä oli ihan mahtavaa. Näinkö alkaa metsäjälkikoira taipumaan peltojäljen maltillisuuteen ja tarkkuuteen....

Pojat jäljen ajon jälkeen

Ennen jälkiä kokeilin esineruutua käyttämällä kateuskorttia. Tallasin metsään 10m leveän ja 50m syvän kaistaleen. Valitsin ruuduksi sellaisen pöheikön, missä oli kaatunutta puuta, risua, kuusenalkuja, mustikanvarpua jne, koska nyt olisi paljon paikkoja, missä esineitä voisi olla, mutta niitä ei ihan pelkällä täydellä laukalla löydä. Leen esineruuduissa on vähän jääty polkemaan paikalleen, koska Leen mielestä esineruutu on sellainen, missä vedetään miljoonaa takarajalle ja siellä on esine, jos on. Se ei mielestäni ole vielä oivaltanut, että hommassa tulisi olla ajatus etsimisestä. Joten vein kaistalleni 7 esinettä kahden bordercollien katsellessa puihin kiinni sidoittuina. Lee sai hakea ekan esineen. Sitten oli Aronin vuoro. No sehän lähti kuin nappi takista sinne ruutuun ja pelotti sen polven puolesta. Aron haki tunteella ja hyvin kaksi esinettä peräkkäin ja Lee kiljui kateudesta siinä vieressä. Sitten oli taas Leen vuoro ja niin nousi etu ja keski-esineetkin. Lopuksi Aron pääsi vielä kerran ja näin saatiin kaikki esineet pois ruudusta. Kateus on kantava voima!

Bordercolliepojat pääsi tässä välissä kotiin nukkumaan ja lähdin Rayn kanssa rallyvalkun treeneihin. Tehtiin Krista Karhun jotakin kisarataa ja Rayn kanssa tehtiin se mes-kylteillä. Treenattiin ulkona ja aurinko paistoi. Videoitiin kaikkien suoritukset ja videolta oli kiva myöhemmin kerrata vielä radan kehityskohteet. Ray oli tosi hyvällä fiiliksellä ja teki kaikki ne kyltit oikein, mitä se osaa. 

Radan alkupuolella oli pujottelu koiran ollessa oikealla, siinä se vähän haki tukea kädestäni, mutta korjailtiin sitten radan jälkeen myöhemmin näitä eri pujottelu/spiraaleja koira oikealla. 

Kolme askelta taaksepäin- koira oikealla oli vaikea, tämä nyt työn alle.

Samoin koira puolenvaihto edestä- kympin virhe tuli tässäkin. 

Valkovuokko me tehtiin vähän eriaikaisesti. 

Mutta asenne oli oikea! 

Päivän päätteeksi käytiin vielä kokeilemassa saataisiinko Lee järveen. Sen asenne vettä kohtaan on lievästi erikoinen, sillä se ei halua kastella tassujaan missään. Se ei vahingossakaan lenkillä mene ojaan tai vetiseen lutakkoon. Ja vepekoiraa siitä haaveilen. 

Iik, vettä!

Joten kokenut konkari Elvis mukaan ja käveltiin sellaiselle rannalle, missä on hiekkapohja ja pitkälle matalaa. Vesi on tosi kylmää vielä, mutta kai sitä tassut voitaisiin kastaa. 

No Elvis meni suoraan veteen eikä sitä tarvinnut kannustaa. Lee sen sijaan kiljui rannalla eikä todellakaan mennyt. Pyydettiin, kannustettiin, mutta ei. Lopulta otin sukat ja kengät pois jalastaja menin itse seisomaan nilkkoja myöten veteen. Otin Leetä kaulanpannasta ja nykäisin sen sinne myös. Sen silmät laajenivat järkytyksestä, mutta se mukautui tilanteeseen kehujen voimalla. Annoin sen juosta rantaan ja toistettiin sama, taas kehut, kun seisoi tassut järvessä. Sitten se sai rohkeutta ja kävi itsekseen rannalla ja tuli kutsusta veteen luokseni. Se loikkasi veteen ihan kuin olisi pistänyt siinä kohdassa silmät kiinni, kun pelotti ja jännitti. Elvis varmasti mietti vieressä, että on se pöljä. Lopulta Lee meni Elviksen perässä veteen vaikka seisoin rannalla, joten se kyllä sopeutui tilanteeseen ja saatiin näinkin rento kuva siitä vedessä. 

Ja lopuksi yhteisposeeraus

Semmonen helatorstai! 

Tokon valmennusrenkaan leirillä (kuuntelemassa)

Takana  on oikein mielenkiintoinen viikonloppu Strömforssissa, jossa pidettiin tokon valmennusrenkaan kevätleiri kera maajoukkueen.
 Kevättalvella huomasin, että leirille otetaan kuunteluoppilaita ja olenkin tuntenut, että minun olisi todella jo aika päivittää tokotietojani nykypäivän tasolle. Halusin nähdä miten suomen parhaimmat treenaa ja kerätä itselleni mahdollisimman paljon oppia oman koiran treenejä varten. Odotukset oli isot lauantai-aamuna klo 6 matkaan lähtiessä.


Leiri alkoi kisamaisilla suorituksilla, joten asiaan päästiin saman tien. Kokeenomaiset setit tehtiin ulkokentällä.
Yleisinä havaintona huomattiin, että porukasta vain kolme koiraa löysi ruudun. Ruutu oli merkattu punaisilla kartioilla ja punaisilla nauhoilla hiekkakentälle ja ruudun vieressä oli koira ollut hetki sitten aloittamassa luoksetuloa. Luoksetulon suora oli merkattu valkoisilla puolikkaan pallon muotoisilla kartioilla ja lähes kaikki koirat tavoittelivat sinne valkoisen pallon viereen.
 Toinen selvästi vaikea juttu oli, että ohjattu sekä kiertohässäkkä tehtiin samasta lähtöpaikasta. Ensimmäisessä liikkeessä pysähdyttiin luonnollisesti merkille, mutta kiertohässäkässä koiran tuli ohittaa merkki mennäkseen tekemään kiertoa takana olevalle kartiolle. Ei ollut helppo ei.


Leirin koutsi Christa antoi kisamaisten suoritusten jälkeen kaikille palautteet ja niissä nousi esille monen koirakon kohdalla löysä ote kapulaan. Seuraavana päivänä löysiä otteita korjailtiinkin sitten erikseen.


Lauantaina ruokailun jälkeen treenit jatkuivat. Jokainen taisi tehdä omia ongelmakohtia Christa silmän alla ja kyllä Christa vaan on maineensa arvoinen. Miten käsittämättömän hyvin osasi lukea koiria ja niiden mielentiloja. Kaikkiin "murheisiin" löytyi keinoja korjata ja keinot pohjautuivat jokaisen koiran omiin käytöksiin. Näistä poimin itselleni ja Leen treeneihin sen, että varokaa ettei pallo saa koirasta valtaa. Miten vaikeaa Leen on tehdä mitään, jos kentällä on pallo maassa valmiina. Tähän Christa suositteli, että asiaa voi työstää ihan kotona keittiössä. Pallo pöydälle ja koiralta vaaditaan helppoja juttuja siinä pallon läsnäollessa. Koira ei saa sitä keittiön pöydällä olevaa palloa vaan vähintään yhtä hyvän palkkion ohjaajalta. Sitten asiaa siirretään lähemmäs treenikenttiä ja tilanteita. Koira ei voi keskittyä kuuntelemaan ohjaajaansa ja tekemään parastaan, jos se miettii esim palloa kehän laidalla.


Christa osasi myös hienosti avata bordercollien sielunmaisemaa kertomalla, että kaikilla bordercollieilla on tietynlaista maanisuutta, mikä tekee siitä koiran, jonka kanssa voi treenata ja tehdä toistoja sekä hioa pikkuasioita loputtomasti. Se tekee myös siitä sen vaikeuden ja käytökset, mitä maaniset bordercolliet toistavat, ovat ihan autistista tasoa. Esimerkiksi yksi koira teki tunnaria, missä se ei varsinaisesti edes etsinyt kapulaa vaan oli etsivinään toistaen autistisen näköistä käytöstä kapuloiden yläpuolella uudestaan ja uudestaan. Tähän korjausehdotuksena oli keskeyttää käytös heti ja rakentaa tunnaria esim aluksi niin, että tunnarikapula ovat kaaren muotoisella muodostelmalla ja koira etsii kapulaa yhdessä ohjaajan kanssa siinä kaarella edeten ekasta kapulasta viimeiseen ja heti kun oma tulee kohdalle, tulisi koiran reagoida siihen ja poimia se oma poistuen kapuloiden luota. Ja näin saataisin rakennettua onnistumisiin pohjautuva tunnari, missä ei ole mahdollisuutta olla vain etsivinään sekalaisessa järjestyksessä jotakin.


Päivän treenit loppuivat klo 17 ja tuntui jo ihan raittiin ilman myrkytykseltä, kun olimme kuuntelureissukaverini Marja kanssa olleet kentän laidalla koko päivän. Omat koirat olimme jättäneet kotiin, joten sai keskittyä ihan täysillä kuuntelemaan ja oppimaan.
Olimme varanneet majoituksen Strömforssista ja totesimme ympäristön olevan ihan mieletön. Samoin majoitus kahden hegen huoneessa 1800-luvulla rakennetussa talossa oli erilaista, mihin kotona on tottunut. Käytiin iltasella vielä katselemassa ympäristöä ja onneksi saatiin hetkeksi koira käyttöömme, Ojamiehen Maijun westie Ellin. Kaikki kävely ilman koiraa on nimittäin turhaa kävelyä.


Seuraavana aamuna treenit jatkuivat hallissa ja nyt olikin sitten semmoisia sirkushuveja, että jestas. Koirakot tekivät pareittan kahta eri liikettä samaan aikaan kahden eri liikkurin toimesta. Kaiuttimista kuului musiikkia tyyliin Pirates on caribian ja liikkurit liikkuroivat käskyjä megafoonien kautta. Ensimmäisenä toinen koirakko teki kaukoja ja toinen teki ohjattua noutoa. Koska tekivät samaan aikaan, oli kaukoja tekevän koiran yritettävä keskittyä omaan ohjaajaan eikä siihen vierestä lähtevään koiraan, joka sai luvan mennä merkille ja hakemaan kapulaa. Haettava kapula oli kaukokäskyjä antavan ohjaajan takana, jota tosi moni koira kiersi tai livahti siinä kohdin suoraan keskikapulalle.


Toinen jännittävä kohta oli, kun toinen koirakko teki z-liikettä ja toinen samaan aikaan kiertohässäkkää. Jännittävää kohta oli nähdä, kun toinen on z-liikkeen keskimmäisellä suoralla ja toinen tulee hypyn kautta koiran z-liikettä tekevän edestä perusasentoon.


Kaikkiaan kaikki koirakot selvisivät todella hyvin näistä supervaikeista häiriö treeneistä. Christa sanoi palautteissaan, että niissä ei odoteta koirakoiden tekevän mitenkään parastaan vaan treeni oli lähinnä ohjaajille, joiden tuli pystyä muuttamaan toimintaansa, jos suoritus ei mennytkään ihan niinkuin piti. Samoin tehtävissä mitattiin myös ohjaajien kykyä tukea koiriaan vaikeissa olosuhteissa, joten paljon käytettiin lätkää ruudussa tai ohjaajat kävivät näyttämässä kierrettävän tötterön. Oli myös hienoa huomata ihan koko viikonlopun aikana, ettei kukaan koira murissut tai rähissyt toisilleen. Kukaan koira ei näissä häiriötreeneissä kokenut toista niin isona uhkana, että olisi esim lähtenyt vastaan tai pois suorituksestaan. Kaikki koirat seurasivat ohjaajiaan ja keskittyivät melko hyvin niihin. Koirien käytöstavat olivat ihailtavia. Näistä tuli itsellekin muistutus, että ne perustavat on oltava kunnossa, että treeneissä voidaan keskittyä olennaiseen.


Iltapäivällä oli vielä kierros Christan koulutuksia ja koirakoiden omia murheita ja yritin kuunnella sekä keskittyä poimimaan niistä kaiken mahdollisen. Tyhjään lähetyksessä hyvänä vinkkinä oli vinoon lähteville koirille korjata niiden etenemistä esim talouspaperirullatelineiden avulla. Ne olivat sellaisia metallisia telineitä, joita ei oikein edes huomannut, vaikka ne hiekkaan upotettiin, mutta ohjasivat koiraa ja ohjaaja pitämään kuitenkin kriteeristä kiinni. Ylipäätään Christa opetti viikonloppuna, että korjataan mitä tahansa juttua, tulisi erotttaa koiralle se asia, että tämä mitä teet näin ei käy, mutta tämä mitä teet näin se käy. Kriteeri tulisi kertoa koiralle jotenkin ja monessa pikkujutussa se tuntuikin ihan mahdottomalta. Silti Christa keksi aina jonkin keinon, miten se kriteeri sittenkin saadaan kerrottua koiralle.


Kotiin vietäväksi tuli repullinen toko-innostusta, treenivinkkejä sekä selviä mielikuvia, miltä kokonaiset liikkeet näyttää, kun kaikki palaset on hallussa. Toisaalta tuli myös ahdistusta, että miten valtava määrä työtä ja paneutumista on takana koirakolla, joka on maajoukkuetasolla. Se pienien yksityiskohtien hiominen ja tavoitteleminen on ihan uskomatonta. Mutta siitä meidät suomalaiset kai maailmalla tunnetaankin. Mutta se valtava treeni-into ja ilo kyllä tarttui. Kotimatkalla päätin ottaa Leen syksyn tavoitteeksi päästä oman alueensa nuorten koirien tokon valmennusryhmään ja sitä kautta päästä eteenpäin tokon ihmeellisessä maailmassa. Lähtiessä kun olin päättänyt nyt tämän kesän keskittyä sen kanssa tekemään vain maasto ja vepetreenejä, joten eikös vaan, että ilmeisen tehokas leiri.

Leen jäljet nro 5, 6 ja 7

Viime viikolla Lee ajoi elämänsä ensimmäisen vieraan ihmisen jäljen. Historiallista.

Oltiin Miinun ja Pipsan kanssa aloittelemassa Tavesin nimen alla kulkevia keskiviikko-jäljestyksiä ja huomattiin, että meillä on kiva nuorten koirien jälkiryhmä. Kaikki koirat  vuoden iän molemmin puolin ja aloittelemassa tätä jäjestyskautta talven jälkeen.

 Tallattiin toistemme koirille vieraat jäljet ja yritettiin ajoittaa ne niin, etteivät vanhene kovin paljoa yli tunnin vanhoiksi. Koko päivän oli satanut, mutta nyt illaksi sade oli päättynyt. Metsän sammal oli märkää ja ilma kostea. Ihan paras jäljestyskeli siis nuorille koirille. Ajettiin jäljet yksi kerrallaan ja yhdessä ihmeteltiin koiriemme jäljestystä. Vertaistuki oli tosi tärkeää ja se, että koira ajoi jälkeään, vaikka sen ohjaajan lisäksi oli kaksi muuta ihmistä mukana siellä metsässä. 

Lee lähti ajamaan Pipsan tekemää jälkeä ( jälki nro 5) tosi hyvin. Huomattiin, että matkan varrelle tiputeltu ruoka ehkä vähän häiritsi työskentelyä. Sillä saattoi jäädä pari namia syömättä, eikä ollut kiva, että se kääntyi takaisin päin vielä syömään niitä nameja. Jälki oli semmonen iso kaari, ehkä 200m ja Lee eteni sillä hyvin. Jäljen päässä on herkkupurkki ja Pipsalle antamani keppi, jonka kohdalla Lee ilmaisi ja putosi hyvin makuulle. Mahtavaa! 

Tein heti seuraavalle illalle uuden jäljen Leelle. Jälki nro 6 oli tehty helppoon maastoon Vehoniemen sorakuopan lähelle ja ilma oli sellainen, että ihan kohta sataa. Jäljen alkuun laitoin pienen namikasan, mutta nyt oli ensimmäistä kertaa jälki, jossa ei ole ruokaa askelissa. Jälki oli 500m pitkä, ajoin sen tasan tunnin vanhana. Siinä oli ekan kepin alla pieni herkkupurkki, sitten kaksi keppiä ilman herkkuja ja jäljen päässä isompi purkki kepin alla. Ja mikä työvoitto, Lee ilmaisi kaikki kepit ihan spontaanisti. 

Sitten Lee sai lepuuttaa jälki nenäänsä kolme päivää ja tein sille tänään jälki nro 7. Tänään oli ensimmäinen kuuma päivä ja metsä, johon sen jäljen tallasin oli rutikuiva. Mietiskelin, että mitenkähän se jäljen haju nyt edes tarttuu maastoon. Jälki oli nyt 400m pitkä, siinä ei ollut ruokaa. Keppejä laitoin 5 kpl ja ainoastaan viimeisen kepin alla oli avaamaton Ceacar koiranmärkäruoka. Olen tähän saakka käyttänyt todella hyvin hajustettuja keppejä. Ne siis taitaa olla eteisessä takkien taskuissa ja olen käyttänyt niitä keppejä aikaisemminkin. Näin alussa minulle on tärkeää, että saa ylipäätään kerrottua Leelle, että idea on jäljestää ja ilmaista ne kepit ja vain kepiltä tulee ruokaa. Kepin hajustus on siis tavallista voimakkaampi. Jos se ei ilmaise keppiä, en pääse palkkaamaan sitä mitenkään. Tänään kuitenkin otin ulkolaatikosta viime keväänä pilkottuja kuivia keppejä muutaman taskuun hajuuntumaan. Ihan vain tarkistaakseni, että missä keppien kanssa nyt mennään. 

Jäljellä ykköskeppi oli takuuvarma taskussa pitkään hajuuntunut keppi. Sille hyvä ilmaisu. Kakkoskeppi oli vähemmän hajustettu ulkolaatikosta napattu keppi ja tällä Lee epäröi, se kävi maahan, mutta ei pysynytkään siinä, vaan nousi takaisin seisomaan. Menin pian koiran luokse ja näytin keppiä, että kyllä, tämä on keppi, jolloin Lee kävi maahan ja sai ruokaa taskustani. Sitten jatkettiin matkaa. 

Kaikkiaan jäljellä nro 7 oli 5 keppiä, joista se ilmaisi 3/5. Se meni toisen ulkolaatikon kepin yli ihan kylmän viileästi ja yksi ilmaisematon keppi ei vain jostain syystä osunut kohdalle. Viimeisen kepin ilmaisu oli kyllä paras ja teki sen tosi hyvin. 

Jäljestyksessä tänään erityisen hyvää oli, että Lee ylitti yhden hiekkatien ja useamman polun. Nyt se ei enää hätkähdä vaikka tuleekin lyhyt alustanvaihdos tulee sille eteen. Jatkossa taidan siirtyä ottamaan aina uudet kepit ulkolaatikosta taskuun mukaan. Pikkuhiljaa voisi lähteä miettimään myös janajuttujen aloittamista. Ja lisää vieraiden jälkiä ja erilaisia maastoja.