Viime helmikuussa laitoimme Petran kanssa hakemuksen matkaan ja olikohan se huhtikuuta, kun tuli tieto, että Petra ja Ray oli valittu nuorten agilityn maajoukkueeseen medien kokoluokkaan. Mikä hienointa, Petran kaveri Silja tuli myös valituksi Daran kanssa sinne, tosin makseihin. Dara olikin ainoa kisoissa ollut sileäkarvainen collie.
Ja niin päätettiin melko pian Siljan äidin
kanssa, että ajetaan kisapaikalle autolla ottaen reissu mukavan kesäloman kannalta.
Eoj-kisoissa on ideana, että kaikki maat voivat lähettää nuoria agilitynharrastajia kilpailemaan euroopan mestaruudesta. Toki siellä oli joukkueita mm Yhdysvalloista ja Japanista, mutta myös monista euroopan maista. Osallistujia maksikoirissa oli muistaakseni n.155 ja medeissä 94. Suomen joukkeessa oli 32 koirakkoa, kun taas isäntämaa Sveitsi sai paikalle n. 50 oman maan edustajaa.
Kisat pidettiin Sveitsissä Kreutszlingenissä, mikä sijaitsee aivan Saksan ja Sveitsin rajalla. Toinen puoli kaupungista on saksaa ja keskellä kaupunkia kulkee raja. Ja sinne lähdettiin autolla Turun satamasta sateisena maanantaina 8.9. Rayn ja Daran lisäksi matkaan lähti Lee; oma team Finland support-koira.
Matkasimme Viking Linen Gracella yölaivalla Tukholmaan ja laivamatka meni hyvin. Toki koirat oli ihmeissään laivan pissapaikasta, mikä oli sellainen metri x metri nurmialue laivan kannella, mutta hytissä vallitsi leppoisa tunnelma.
Seuraavana aamuna aloitettiin ajourakka Tukholmasta läpi ruotsin kohti Malmöa. Ruotsin motarilla oli rauhallista ja olimme jo iltapäivästä Tanskassa. Se silta on merkittävä, ainakin Silta-sarjaa seurannellee fanille.
Tanskan maalla ajoimme noin 150 km ja oltiin Tanskan reunalla, josta pääsi laivalla Saksaan. Laivamatka kesti 45 min ja maksoi 107 euroa autolta ja neljältä henkilöltä. Oli kivaa, että koiran sai ottaa matkan ajaksi laivaan ja kahvilaan.
Saksassa päätimme yöpyä merenrannalla sijaitsevassa Puttgardenissa Fehmarin saarella. Majoituspaikka Hus Seeblic oli aivan loistava. Meillä oli käytössä huoneisto, jonka yläkerrassa oli kaksi makuuhuonetta ja alakerrassa oli keittiö/olohuone. Melko huonosti nukutun laivayön ja pitkän ajopäivän jälkeen kävimme Saksan Aldista hakemassa herkkuja iltapalaksi, kävimme merenrannassa lenkillä ja nukuimme loistavat yöunet.
Keskiviikko-aamuna kävin Leen kanssa tekemässä kivan aamulenkin vielä majoituspaikkamme kylässä ja oli se vaan erilaista. Joka talon pihasta huudeltiin hyvät huomenet, aurinko paistoi ja kävimme myös viljapellon laidassa ihailemassa, että täällä on jo viljan puinnin aika. Noissa saksalaisissa kylissä toistui kaikkialla se, että pihat on viimeisen päälle hoidettuja ja kävelytiet on kivillä laatoitettu.
Ja sitten oli puuduttava osuus. Saksan motarit olivat pitkät. Autoja neljällä kaistalla ihan tupaten täynnä. Ja ruuhkat pysäyttivät matkateon nopeasti ja sitten madeltiin ruuhkassa. Tietöitä oli ihan jatkuen, jolloin liikenne tuupattiin 3 kaistalla kulkevaksi. Kaistat olivat 2 m leveitä, joten kyllä siellä rekkojen keskellä haettiin vaan kylmää hermoa. Toki ajonopeudet olivat ihan omaa luokkaansa ja kun tietyö oli ohi, laitettiin 140 km/h nopeudeksi ja silti meinattiin jäädä jalkoihin. Ja tämmöistä matkantekoa mentiin läpi saksan.
Myöhään illalla päästiin majoituspaikkaan, jota olin etukäteen haaveillut. Saksan eteläpuolella on "musta metsä" vuoristo, mistä valikoitui meille nukkumapaikaksi vuoristohotelli korkealta rinteestä. Siellä hotellissa ei ollut enää henkilökuntaa paikalla, mutta avain löydettiin.
Ja kun oli koko päivän kökötetty autossa, oli ihana oikaista hotellihuoneeseen.
Hotellin aulassa ihmeteltiin tyhjää hotellia...
Mutta huone oli meille oikein sopiva
Seuraavana aamuna olikin jännittävää lenkkeillä pikkuisessa vuoristokylässä. Aivan kuin alppien pikku-Heidi olisi löytänyt unelmiensa paikan.
Huoneessamme oli oma parveke, mistä näkyi huikeat maisemat. Lenkkeilin vastapäiselle vuorelle ottamaan meidän hotellista kuvan, joten näissä näkyy korkeus-erot. Eka kuva on otettu hotellin parkkikselta, toinen vuorelta.
Sitten oli enää viimeinen 120 km jäljellä kisapaikalle. Siellä oli edessä koirien eläinlääkärin tarkastus, avajaiset ja joukkueen treenit. Joukkuetta myös valokuvattiin ja ilahduttiin tosi hienosta kisapaikasta. Bodenjärvi oli aivan kenttien vieressä ja kävelymatkan päässä oli saksan puolella ostoskeskus, mistä haettiin halpaa ruokaa. Sieltä pitsa mukaan otettuna maksoi 5 euroa, Sveitsin puolella ravintolassa syötynä pitsa maksoi 17.50. Suosittiiin siis saksaa.
Eläinlääkärin tarkistukset ja mittaukset pidettiin hallissa.
Torstaina oli myös joukkueen treenit. Jokaisella oli 3 minuuttia käytettävissä per koirakko kentällä. Ilma oli sateinen, joten jännitettiin liukasta nurmea ja liukkaita kontakti-esteitä. Onneksi kenellekään ei sattunut mitään. Petra ja Ray kävivät kertaamassa kontaktit ja renkaan, muutaman hypyn ja treeni oli siinä. Kuvassa odottavat seuraavina pääsyä kentälle.
Upeat Tamskilaiset nuoret. Kuva Sari Heikkilä.
Ja koko joukkuetta
Itse kisat alkoivat perjantaina ja Petra teki Rayn kanssa nollaradan joukkuekisan hyppyradalla. Kaksi muuta joukkueen koiraa tekivät hyllyn, joten itse joukkuekisassa ei ollut sen enempää menestymismahdollisuuksia, mutta ei se meitä haitannut. Oli jo iso kokemus onnistua tekemään parhaansa.
Kisoja käytiin kolmella radalla samaan aikaan ja rataan tutustui aina 50 koirakkoa kerrallaan. Joukkueenjohtajat pitivät huolen, että jokainen koira oli ajallaan lähdön tuntumassa, kun oma suoritus lähestyi. Joukkuehenki oli tosi hyvä, sillä kaikki kannustivat toisiaan ja jokaista tsempattiin hyllyn jälkeen. Kisapäivät olivat pitkiä, varsinkin lauantaina, kun Petra meni ensin yksilöhypärin saaden kaksi kieltoa kepeille sekä agijoukkueradan (kepeiltä 5 virhepistettä). Siinä välissä oli paljon odottelua, koirien huoltamista, alku ja loppuverkkaan. Onneksi oli järvi vieressä, siellä oli hyvä pulahtaa, jos tuli liian kuuma.
Viimeisenä päivänä paistoi aurinko täydellä terällä, mutta täysillä valmistauduttiin tekemään viimeinen rata niin hyvin kuin ikinään osaa. Yleisöä oli paljon ja kentän reunoilla eri maiden kannustushuudot ja laulut raikuivat. Näissä olosuhteissa Petra ja Ray tekivät nollaradan, tosin sijoittuivat luokassa sijalle 24, mikä oli hyvin, kun lähtijöitä oli yli 90. Luokassa oli niitä jäätävän nopeita medikoirakoita, joista nopeimman koiran mukaan lasketaan ihanne-aika radalle. Ray kun ei ole jäätävän nopea, ei se hätyytellyt kärkeä. Tämä ei meitä haitannut, sillä kokemuksena tuollaiset kisat ja vaikeat radat olivat elämys.
Kuvassa Ray odotti hetkeään varjossa, että sain viedä sen Petralle lähtöön. Olimme käyneet juuri järvessä ja juoneet energiajuomaa. Sovittiin, että Petra huikkaa kahta koiraa ennen, kun saadaan tulla. Aurinkoisessa lähdössä olisi tullut kuuma. Ray kuitenkin jaksoi kisat oikein hyvin, eikä hyytynyt missää kohtaa.
Support-koira saattoi hyytyä. Tosin minulla ei ollut sille häkkiä mukana, joten se kulki kanssani kisayleisön seassa, välillä käytiin ostoksilla kauppakeskuskessa ja välillä lenkkeiltiin kisapaikkaa ihmetellen.
Petra oli lopullisissa tuloksissa sijalla 29, mikä oli vallan loistavasti ensikertalaisilta. Silja ja Dara tekivät yhden todella upean radan,, joiden lisäksi kolme hyllyä. Maksien radat oli mielestäni ihan älyttömän vaikeat. Haastetta oli haettu oksereilla, kepit olivat yhdellä radalla ihan kentän reunassa kiinni ja yleisö roikkui siinä aidalla koiran pujotellessa puolen metrin pääässä. Oli myös lähtö, mikä tehtiin kentästä poispäin ja radoilla ei ollut missään helppoa kohtaa, vaan paljon ansoja ja haasteita. Onneksi mun ei tarvinnut osallistua. Suomen nuoret olivat kyllä kaikki todella hyviä ja nämä kisat pidetäänkin ensi vuonna suomessa. Moni englantilainen ja saksalainen kävivätkin jo kysymymässä, että miten suomeen tullaan. Pitkä laivamatka mm. suomen ja ruotsin välillä tuntui askarruttavan. Toki laivalla pääsee saksasta myös suoraan suomeen, mutta heinäkuussa se on sikakallista.
Kotimatkalle lähdettiin sunnuntai-iltana. Ajeltiin takaisin päin rauhallisempaan tahtiin ja pysähdyttiin mielenkiintoisissa paikoissa. Suosittelen mm Heidelbergin kaupunkia ja linnoitusta, mikäli siellä päin liikkuu. Heidelbergin linnan pihoilla sai liikkua koirien kanssa ja lääniä kyllä riitti. Pystyi hyvin samaistumaan keskiajan kuninkaallisiin ja pääsemään upean linnan tunnelmiin.
Saksa oli kyllä hieno maa reissata koiran kanssa. Suhtautuminen koiriin oli niin ystävällistä ja koirat saivat tulla mukaan kahviloihin ja ravintoloihin. Suomalaisten jyrkkä asenne tuntuu tuon maan jälkeen niin kohtuuttomalta. Lisäksi saksalainen ruoka oli herkkua ja se hintataso lämmitti.
