Alas ja ylös

Viime viikolla kipuiltiin top-käskyn kanssa. Lee yhdisti Maarit H:n koulutuksessa, että kun sanon top, se voi tarkoittaa sitä, että muutun ihan hulluksi ja heitän sitä namilla naamaan. Top-käsky on ollut aikaisemmin meidän bravuuri, kun haluan koiran pysähtyvän liikkeestä. Nyt kun kuuluu top, muistaa Lee heti, että aika kamala, taivas tulee kohta niskaan.  Yhdessä treenissä lähetin koiran normaaliin tapaan ruutuun ja sanoin top pysäyttääkseni koiran ihan kuin aina ennenkin, mutta nyt lee  reagoikin  käskyyn menemällä maahan tai jopa niin, ettei se mennytkään enää ruutuun, koska siellä kuulee sen kamalan käskyn. Miten se pystyikin yhdistämään yhden ainoan treenin ja top-käskyn kauheuden niin moneen? Hetken siinä ihmettelin, että mitä nyt tehdään, kun meidän ruutu on nyt ihan pilalla, mutta onneksi minulla on ihania ystäviä ja treenikavereita, joiden kanssa aiheesta juttelemalla pääsin punaiseen lankaan kiinni. Lanka oli se, ettei aleta nyt vaan välttelemään sitä top-käskyä vaan opetan, että se on ihan hyvä käsky kuin aina ennenkin. Sennin vinkistä lähetin Leen putkeen, mikä on siitä tosi kiva juttu ja kun se tulee putkesta ulos, sanon top ja palkaan heti reagoinnista leluun. Tämä lähtikin hyvin toimimaan, joten en käytä sitä nyt hetkeen pysäyttämiseen ruudussa vaan juoksutan Leetä ruutuun lelulle hakien vaan intoa ja vauhtia.


Tämän ja viime viikon aikana olen joutunut tosissaan pohtimaan omaa taitoa kouluttajana, sillä huomasin, että Leen kanssa on menty nyt ainakin kahdeksan porrasta alaspäin. Pennun ja nuoren koiran kanssa sitä pyrkii kaiken aikaa menemään eteenpäin askel kerrallaan, mutta nyt on menty rytinällä toiseen suuntaan. Karu totuus valkeni erityisesti siinä hetkessä, kun olin sihteerinä tokon maajoukkuekarsinnoissa, missä useamman suorittavan koiran kohdalla meni iho ihan kananlihalle ihastuksesta. Kaikilla koirilla oli kuitenkin yhteistä se, että koirat oli täydessä kontaktissa ohjaajaan. Jos koirakolla oli puutetta kontaktissa, niin se näkyi kyllä heti itse liikkeissä, sillä niitäkin oli mm zetassa tai seuraamisissa. Näin peilasin sitä omaan tilanteeseen, mikä meillä näkyy nyt kontaktin tippumisena. Mitäs olen vahvistanut, että kehässä on kaikkia mukavia juttuja kuten ruudun kartioita vaikka tärkein asia mitä pitäisi vahvistaa on yhteistyö. 




Ollaan tokoiltu aktiivisesti, kun sisäinen ääneni sanoo, että olisi kiva saada Leelle avoimen luokan liikkeitä ja niiden ketjutuksia valmiiksi. Viime perjantaina tehtiin kivalla porukalla ison kentän tokotreenit, missä huomasin, että liikkeiden välit ja kehään meno olivat menneet todella paljon taaksepäin. Kontaktin pitäminen minuun oli kaukainen haave ja sen sijaan Lee tiesi katseellaan tasan tarkkaan, missä on ruutu ja missä oli hyppyeste jne. Tämä aihettaa sen, että se ei keskity yhteiseen tekemiseen ja käskyjä menee ohi. Missä on se yhteinen kupla? Kontaktin pitäminen nousi nyt näiden treenien jälkeen ihan kaikkein tärkeimmäksi asiaksi ja päätin jättää hetkeksi odottamaan nyt noudot, ruudut ja kierrot, sillä haluan kiireesti "yhdessä"-käsky ja kontaktin paremmalle tolalle. Päätin, että vahvistan kontaktin pitämistä ihan sikana, joten katsotaan parantuuko tämä.


Yksi kevään uusi juttu on ollut paikka istuminen. Sekin liike on ollut työn alla sitä avointa luokkaa varten. Ollaan kotona tehty erilaisia istumisia, joihin sisältyy aina virittely "tehdään istuminen" ja sitten x-määrä aikaa ja onnistuneesta istumisestä pääsee ruokakupille. Kuitenkaan ryhmässä tämä ei vielä kantanut. Itse minuutin verran istuminen kyllä sujui, mutta kun kuuluu käsky palataan koirien vierelle, on jännittävä tilanne Leelle ja siinä kun ohjaajat palasivat koiriaan kohti, meni Lee maan matoseksi. Sen ympärillä ei tarvitse isosti tapahtua, kun se ottaa painetta siitä, jos viereistä koiraa käydään palkkaamassa tai korjaamassa. Joten olen tehnyt istumista satunnaisesti superherkkupalkan kanssa yksittäin niin, että kentällä joku muu treenaa ja Lee tekee itsekseen istumisen. Tämä tarvitsee vain vahvistusta ja rohkeutta.


Koiratanssia varten oikean puolen seuruu paranee päivä päivältä, mikä on iloinen asia. Ollaan myös jumppailtu paljon jumppatyynyllä ja korokkeilla, joten koira oikealla käännökset oikeaan paranee kerta kerralta. Lee käyttää näissä kivasti jo takapäätään. Myöskään hyppytekniikka-sarjoissa, mitä teemme kerran viikossa, ei ole tullut nyt yhtään takapakkia, joten sekin on mukava asia. Huomasin, että Leen ilme hyppääminen paranee jostakin syystä ihan huomattavasti, kun sarjan päähän jätetään nami lelun sijaan.Ehkä se lelua kohti hyppääminen saa sen vakavoitumaan hivenen ja taas nami vetää paremmin puoleensa, mikä on mielestäni hassua, mutta näin se nyt Leen kohdalla menee.


Parasta tässä Leen koulutuksessa kuitenkin on, että nautin ihan hirveästi sen kanssa tekemisestä ja joudun ihan pakottamaan itseni siihen, ettei joka päivä voi treenata. Se, jos mikä on ihan hullua. Ja näitä koulutttamiseen liittyviä juttuja on kiva pähkäillä, joten mietin nyt paljon, miten voin vaikuttaa, niin asenteeseen, kehonhallintaan kuin tekniikkaan. Kaikkea ei voi saada samaan aikaan. Maaliskuun ja huhtikuun tärkein teema on nyt kontakti, joten sitä taidetaan tänäänkin vähän työstää.

Kikkailua

Tämän talven suuri ilo on ollut Kicspark eli vähän kuin potkukelkka, mutta kevyempi ja ilman penkkiä. Sain sellaisen lainaksi ja on kyllä niin kiva väline.
Muutaman kerran testasin sitä ihan vetomielessä ja parhaan vauhdin sillä sai, kun valjasti kaksi koiraa sitä vetämään. Aron tiesi heti mistä siinä on kyse ja Lee laukkasi mukana hengessä. Siinä vaan vauhti kasvaa niin suureksi ja jarrut on vähän heikot.

Muutamia pätkiä on Lee vetänyt itsekin ja mitä enemmän sitä kannustaa, sen paremmin sujuu.
Eniten olen käyttänyt sitä nyt vain oman liikkumisen apuvälineenä. Viime viikkoina pelloilla on ollut upeat hankikannot ja kyllä siinä lenkkiin tulee ihan eri tavalla vauhtia, kun potkuttelee sillä vapaana juoksevien koirien perässä. Myös kaikki moottorikelkkojen urat ja latupohjat on olleet loistava valinta potkutteluun.

Eilen laitoin kelkan autoon ja sen saa kasattua niin, että se mahtuu takapenkille. Ajoin läheisen ala-asteen pihaan, minkä takaa aukeaa loputtomat pelto-aukeat. Aurinko paistoi ja lenkkikaveriksi lähti vain Lee. Potkuttelin ensin peltojen läpi Liuksialan kartanolle ja siitä Roineen jäälle. Jään pinta oli aika liukas, mutta jää tuntui vahvalta. Rantakivillä oli Leen mielestä kiva kiipeillä ja kännykän kamera ikuisti näitä hetkiä. Kaikkiaan mentiin 10 km lenkki ja kuvista voi päätellä, että seuralaiseni loisti auringon kanssa kilpaa.

Kun on herkkää

Itsetunnon nostaminen on tärkein tavoite tälle vuodelle mitä olen asettanut koskien minun ja Leen harrastus-touhuja. Haluan kasvattaa koirasta vahvan onnistujan ja nostaa itsetuntoa myös tiiminä. Ja nyt heti alkuvuodesta olen jo kolmasti töpännyt tämän suhteen. Ei siis mitenkään hyvä tilanne ja on peiliin katsomisen aika.

Olin viime viikolla kuunteluoppilaana Leena Inkilän koiratanssikoulutuksessa 8 tunnin edestä. Kouluttaja oli minulle täysin uusi tuttavuus, mutta Leena on menestynyt koiratanssipuolella upeasti, joten lähdin innolla oppimaan uutta. Ja kannatti. Leenan koulutuksia seuraamalla tajusin, että meidän treenit on toistuvasti aina liian vaikeita. Leena opetti, että häiriöitä voi treenata esim niin, että kentälle tuodaan aina yksi häiröelementti kerrallaan eikä niin kuin itse teen, että kentällä on kaikki houkutukset ja häiriöt valmiina. Leenan metodilla koira oli aina onnistumassa enemmän kuin epäonnistumassa. Leena myös opetti, että vältä aina konflikteja koiran kanssa. Näitä vältetään tietysti suunnittelemalla treenit paremmin ja pysymällä suunnitelmassa. Tuolla koulutuksessa oli koirakoita, jotka pudottivat kontaktia, innostuivat kehässä olevista ihmisistä ohjaajan sijaan tai kiinnostuivat kehässä ollessaan kaikesta muusta kuin ohjaajasta. Tuttuja juttuja varmasti monelle, mutta niistä ei lähdetty huomauttelemaan vaan palkitsemalla kun koira teki oikein. Esimerkiksi, kun koirakko tuli hyvin yhdessä tyhjälle kentälle, se palkittiin iloisten kehujen ja jes sanojen kannustamana juoksemalla jollekin ihanalle palkalle. Sitten kehässä seisoskeli pari ihmistä ja taas koirakko tuli kentälle ja jos se tuli sovittuun pisteeseen asti hyvin, taas juostiin palkalle. Kolmannella kerralla kehässä oli pari ihmistä vielä lisää ja koiran kanssa tultiin kehään, siltä pyydettiin näiden häiriöiden eli ihmisten seisoskellessa tekemään joku tuttu temppu ja kun se sen osasi, niin taas juostiin superpalkalle. Näin aina lisättiin häiriötä ja kestoa häiröiden ääreen eikä koiralle tullut tilaisuutta sinkoilla kohti ihmisiä, kun sille rakennettiin sitä ohjaajan ja koiran välistä sidettä paremmaksi. Nämä Leenan opetukset muistuttivat minua vain siitä, että kaikista tärkeintä on se vahva turvallinen side siinä ohjaajan ja koiran välissä. 

Sitten oltiinkin Leen kanssa Maarit Hellmanin tokokoulutuksessa. Tämä koulutus liittyi meidän nuorten koirien tokorinkiin ja ollaan pyydetty Maarittia kouluttamaan neljä kertaa tämän vuoden aikana. Ideana tässä siis jatkuvuus, kun sama kouluttaja käy useamman kerran. Leen kanssa kyselin vinkkejä jäävien opettamiseen ja näytin miten peruutan ja Lee siinä edessä tekee maahanmenoja tai istumisia ja nämä havaittiin, että istumisten tekniikka oli oikein hyvä. Nyt sama tekniikka/käsky pitäisi siirtää seuraamiseen ja käsiavuttomaksi. Jes hyvä. Täsmäohjeet jatkoon.

 Seiso-käskyn treeniin Maarit neuvoi, että peruutan koira edessä ja sanon seis heittäen samaan aikaan koiraa namilla. Näin käsky ja nami lentää kohti koiran kuonoa saa aikaan kerrasta seisahtumisen. Ensin en tajunnut, että siis samaan aikaan ja mitä, pitääkö mun osua koiraan tällä namilla? Piti. Peruutin, sanoin seis ja naturis-makkaran puoli koskea naminmuru osui Leetä kuonoon. Uusittiin ja ehkä kolmannella kertaa Lee järkyttyi tästä todella. Se alkoi hiipiä, meni matalaksi, ei tullut kutsuttunakaan siihen eteeni ja sanoin, että nyt ei voi kyllä jatkaa tällä menetelmällä. Lee otti tämän todella loukkauksena, kun yksi nami osui sitä vielä silmään siinä sen koomaillessa. Jatkettiin treenejä sitten muilla ihan erilaisilla jutuilla ja unohdinkin koko naminheittely episodin. 

Vaan Lee ei unohtanut. Kotona on tehty kaksi kuukautta joka ilta iltaruuan eteen kaukokäskyjä ja se on ollut Leestä superhauskaa. Ruokailun aluksi Lee juoksee olohuoneeseen, kun muut koira syö jo keittiössä se lennähtää maahan ja tarjoaa innolla istumaan nousuja. Joskus palkkaan heti sen ekan maahanmenon ja vapautan ruokakupille, joskus tehdään useampi juttu ruuan saamiseen. Nyt on toisin, koska asetelma on se, että koira on edessäni ja Lee muistaa, että saatan olla hullu ja heittää sitä ruualla.Nyt joudun vähän kannustamaan sitä olohuoneeseen ja se menee maan matoseksi ja niin tahmeaksi, ettei voi sanoa kuin että herranjumala. Ja nyt tätä mielipahaa on purettu viikon verran sanomalla Leelle, että höpöhöpö, unohda jo. Se on saanut iltaruuan siitä, että tekee edes jotenkin, mutta myös treenaamalla ihan muita juttuja. Sain vain itse opetuksen, että en tunne Leetä vielä niin hyvin, että olisin voinut välttää kyseisen mielipahan. Kai sitä edelleen kouluttaa vähän kuin Aronia, joka olisi lähinnä sisuuntunut tuollaisessa tilanteessa vain enemmän. Se olisi raivokkaammin yrittänyt saada namista kiinni, siinä missä Lee tekeytyi passiiviseksi ja laittoi silmät kiinni. Lisäksi kaduttaa, että heittelin koiraani nameilla naamaan, mutta eipä Maarit osannut arvata, että minulla on näin herkkä koira, kun en sitä itsekään osannut tuolla tavalla ajatella. Harmittaa kuitenkin, että loin ikävän särön minun ja Leen suhteeseen. 

Toinen herkkä paikka on meillä tällä hetkellä ruutu liikkeessä ruudussa seisomisen ja maahanmenon kuunteleminen. Lee juoksee upeasti ruutuun, pysähtyy top käskyllä seisomaan. Testattiin viikko sitten, että osaako mennä tämän jälkeen maahan ja osasi se. Ensimmäisessä kolmen liikkeen kokonaisuustreenissä kierto-ruutu-nouto, jonka voi katsoa täältä , se muisti, että seisomisen jälkeen käydään maahan ja jos yhtään painokkaasti sanon top, se menee maihin. Tosi helposti tulee sanottua tuo top-käsky painavammin jos meidän välillä on etäisyyttä ja jos etäisyyttä on paljon, on koira myös ikään kuin omillaan. Eilen se alkoi tahmailla myös tätä ruutua, kun kerran kävin nätisti nostamassa maahan menneen koiran seisomaan siellä ruudussa. Huoh. Siinä sitten iltasella pitkään pähkäilin ja päätin, etten tee tästä nyt yhtään meille ylimääräistä haastetta. Tulevissa kokeissa ilmoitan, että koira menee suoraan ruudussa maahan. Tämä suoritustapa on täysin poikkeava minulle, mutta ehkä minun pitää nyt kuunnella koiraa eikä lähteä sille tielle, että työstetään pitkään sitä, että ruudussa seisotaan kunnes sanon maa. Päätin, että treenataan ruudun paikkaa erillisinä reeneinä ja ilman alustaa toppaan sen ja palkka lentää. Kokonaisuuksissa tulee käsky maa, jota se varmastikin noudattaa ja nyt opettelen vain itse arvioimaan käskyn kohdan oikein, ettei koira suotta tipu maihin ruudun ulkopuolella. Katsotaan kadunko tätä päätöstä myöhemmin. 

Olimme myös viime viikolla hyppytekniikkatunnilla. Olin kysellyt Vappu Alatalolta, että ehtisikö katsoa meidän hyppelyitä, mutta Vapulla oli kaikki ajat kevään osalta jo buukattu. Vappu suositteli meille Katia, joka on Vapun kouluttama hyppytekniikkakouluttaja ja käytiin sitten Erholtzin Katin silmän alla tsekkauksessa. Lee oli oikein kiva treenejä aloitettaessa ja oltiin meille täysin vieraassa hallissa ja silti se tarjoili minulle ihan heti hienoa perusasentoa. Tästä tiesin, että jotakin olen tehnyt joskus oikein. 

Perussarjoilla Lee oli perushyvä. Todettiin, että meille 20 -25 cm on hyvä rimankorkeus perussarjoihin, sillä matalamilla Lee lähinnä juoksee sarjan läpi. Korkeuden arvioinnissa päästiin oikein hyvin 50cm ja 55 korkean esteen. Kun sarjan viimeisen esteen rima nousi 60 cm yllättyi Lee tästä, pysähtyi, lähti sittenkin yrittämään, hyppäsi, mutta tiputti samalla riman. Uusinnalla ei yrittänyt, vaan kiersi esteen ja sitten helpotettiin ja selvisi kyllä matalammista korkeuksista. Kati sanoi, ettei ole yhtään tästä huolissaan, sillä kun Lee saa lisää kokemusta hyppäämisestä, sen tekniikka ja itsetunto kyllä vahvistuu.

Nyt kävin torstaina tekemässä Leen kanssa hyppytekniikkasarjoja ja hemmetti, kun este on 55cm siellä sarjan päässä, kiertää Lee sen. Kun kiertämisestä ei pääsekään palkalle tai sanon oikeasti ihan nätisti, että ei näin, hypätä pitää, niin se näkyy seuraavissa hypyissä kyllä, vaikka sarjan vikaa estettä lasketaan. Tässä kohdin toivoisi, että Lee laittaisi pikkusen enemmän peliin ja yrittäisi, mutta se väistää itselleen tiukassa tilanteessa passiivisuuteen. Hetken siinä mietin, että saankohan sitä koskaan metrisen yli hyvällä itsetunnolla? 

Nyt suunnittelin, että tässäkin tapauksessa mennään koiran ehdoilla. Ei nosteta sitä viimeistä estettä yli 45cm korkeammalle, vaan tehdään tekniikkaa matalammilla. Saatiin Katilta täsmäohjeet set point-hyppyihin sekä voimankäyttö treenisarja, missä saan toivottavasti kasattua sitä ponnua ja voimaa takapäähän, minkä avulla se koira työntää itsensä esteen yli. Kati myös kysyi tunnillaan, että koska olen ajatellut metrisen hypyn olevan valmis? Tätä seurasi pitkä hiljaisuus ja lopulta vastasin, että vuoden päästä, mikä oli Katin mielestä hyvä tavoite. Tulevana kesänä tehdään kuitenkin etupäässä maastoja kuntoon eikä pk-puolen kokeisiin ole kiire. Kiireellä ei yleensä ole mitään hyviä puolia, varsinkin kun puhutaan niinkin vakavasta ja tärkeästä asiasta kuin pk-tottiksen estenouto.

 Eilen kävinkin tekemässä Miinun kanssa hyppytekniikkatreenit, missä päätin, että Lee tekee "vain kerran" setin. Meillä taisi olla 5 hyppyä perussarjalla ja sen Lee teki verryttelyksi vain kerran. Sitten laitettiin kapula suoran päähän ja Lee teki hyppelyn, nosti kapulan ja tuli takaisin kapula suussa; vain kerran. Korkeuden arvioinnissa kolmen hypyn jälkeen oli 9 jalan päässä okseri. Sen Lee hyppäsi vain kerran 35 cm ja vain kerran 40cm. Teki kaikki tosi hyvin ja huolella, joten tällä linjalla jatketaan. 

Ylipäätään treenimäärät ja treenattavat asiat on lisääntyneet, joten mietin, että onko tuo nyt ilmennyt herkkyys Leen tapa kertoa, että kuormaa tulee liikaa. Tämä ajatus heräsi sporttirakin kehonhallinta -luennolta, jota suosittelen kyllä lämpimästi kuuntelemaan. Siinä Lotta Lehtinen kertoo, miten tärkeää on tarkkailla koiraa sen kehoa sekä käytöstä, että voisi ajoissa huomata koirassa muutoksia ja reagoida niihin. Lotta puhuu peruskunnon tärkeydestä, että miten tärkeää on se, että kunto on hyvä,jotta voi kestää lajiharjoittelun aiheuttaman kuorman. Peruskunnon lisäksi tulee olla myös palautumispäiviä ja riittävästi lepoa. Leen kanssa on kiva innostua kaikesta ja kyllä sillä joka viikko on ollut lepopäiviä, mutta silti minun täytyy nyt hiukan löysätä ja katsoa, että miten tämä näkyy koirassa. 

Joten semmosissa aatoksissa meidän helmikuun loppu sitten meni.