Pk-päivitys

Rennosti otetun viime viikon jälkeen olikin jo aika aktivoitua. Sain sovittua heti maanantaille Miinun kanssa tottistreffit, joten siitä se taas lähtee. Päätettiin treenailla Koivumäessä, mihin en ole koko kesänä ehtinyt. Koivumäestä on pakko mainita, että on kyllä loisto paikka. Tampereen vetokoiraseuran oma tila, jossa treenikenttä ja kivat maastot ympärillä.

Matkalla Koivumäkeen kävin tekemässä jäljen. Ajattelin, että vaihtelun vuoksi tsekkaan jonkun sellaisen paikan missä ei ole ennen jäljestetty. Ja aivan sattumalta löysin unelmien jälkimetsän. Käännyin ensin Kintulammelle vievälle tielle ja sitten ihan sattumalta valitsin pikkutien, missä ei ollut mitään kylttiä. Ajelin tätä pikkutietä ja sen molemmin puolin oli silmänkantamattomiin hyvän näköistä sammalmetsää. Oli ihan vaikea valita, että kummalla puolen tietä jäljen tekisi, kun kaikkialla näytti hyvältä. 

Eikö näytäkin?

Koska Aron ei ole jäljestänyt pariin viikkoon ja muutenkin ottanut nyt kevyesti, tiesin menohaluja löytyvän. Motivaation ylläpito on tärkeää, ehkä eniten itsellä ja suunnittelin, että teen kilometrin jäljen yhdellä kepillä. Aron saa siis jäljestää ja yleensä siellä kilometrin kohdalla se pystyy jo kepinkin ilmaisemaan. Astuin sitten metsään toiveikkain mielin huomatakseni, että sporträkkeri ei löydä satelliitteja. Nyt olikin vaikeuksia hahmottaa kuljetun matkan pituutta ja omaa sijaintia autoon nähden. Varsinkin kun merkkaan vain janan, ei oikein voinut tietää, että pitääkö suuntavaistoni ja kuljenko niin, etten vedä jo kuljetun reitin yli ristiin. Nyt tää jälki voi kyllä olla mitä vaan, mutta rohkeesti sitten metsään ja sieltä takas. Välille kulmia ja piikkejä. Jossakin kohtaa ajattelin, että nyt olis varmaan hyvä paikka viimeiselle kepille, joten tähän keppi. No mitäs jos Aron ei ilmaise tätäkään, joten varakeppi vähän edemmäs ja siitä näinkin jo tien, missä autoni oli. 

Parin tunnin päästä tulin takaisin janalle. Nyt toimi se räkkerikin. Aron oli intoa piukassa ja lähti kohti jälkeä, mutta pienen etenemän jälkeen tuikkasi heti oikealle. Pah, omaan jälkeen oli vielä matkaa, joten eipäs lähdetä oikomaan. Otin pois, sillä olen päättänyt pitää kriteeristä kiinni. Eteenpäin mennään suoraan, kunnes kohtaa jäljen. Uusinnalla onnistui ja teki täydellisen suunnan valinnan. Tällä kaudella ties kuinka mones oikea suunnan valinta. Tästä olen kyllä niin tyytyväinen.

Ja sitten mentiin. Maasto oli helppokulkuista, joten Aron meni hippulat vinkuen. Tosi helppo maasto koiralle. Kulmat se ratkaisi sukkelaan ja itse läähätin perässä. Jossakin kohtaa huomasin, että jes, nyt alkaa Aronin jäljestysvauhti tasaantua ja vilkaisin räkkeriä, kuljettua matkaa oli takana 900 metriä. Toivon jo pysähtymistä.

Pian oltiinkin ekan kepin kohdalla, nyt kuljettua matkaa oli takana se 1000 metriä. Ilmaisi kepin hyvin, vaikka oli ihan pikkuinen kepu. Seuraava normaalin kokoinen keppi nousi 70 metriä eteenpäin ja onnellisinä, mutta läähättävinä oltiin jäljen päässä. Aikaa siitä kun puin koiralle jälkivaljaat päälle oli mennyt 15 min, joten kiitos Aron tästä reippaasta askelluksesta.

Tältä näytti jäljestetty reitti, vähän on satelliitit vielä pyörinyt väärään suuntaan, sillä missään kohtaa en mennyt tien yli, siinä reunassa kyllä käytiin.

Hyvin näkyy myös meidän jana, ensin on menty suoraan, sitten turha vekki oikealle, sitten uusi lähytys siltä kohtaa ja nyt suoraan jäljelle kääntyen oikeaan suuntaan.

Välissä käytiin tottistelemassa. Aluksi virittelin Aronia vähän yhteistyöhön ja vein paikalla-makuuseen. Ammuin piilossa ollessa 2 laukausta ja Miinu sanoi, ettei Aron reagoinut millään tavalla. Eipä olla tällä kaudella kuultu laukauksia kertaakaan, joten hyvä näin. Miinu teki Bertalla jotakin juttuja ja menin sitten Aronin luokse palkkaamaan sen hyvin namipurkilla. Ruoka vahvistakoon rauhallista mielentilaa. Tämän jälkeen vein Aronin autoon ja saatiin siihen tauko.

Hetken päästä takaisin kentälle ja otettiin ilmoittautuminen. Tästähän se Aron muisti, että nyt tehdään näitä suurien linjojen juttuja. Piipittää, on levoton ja silmät pyörii päässä kuin lottopallolla. Yli-yrittää ja sen myötä tulee epävarmaksi. Tyyni suorittaminen on kadonnut tässä kohtaa. Ei pysy seuruun paikka eikä kontakti. Pienellä rallitokomaisella hinkuttamisella saan sen hetkeksi kuosiin, mutta paha mieli tuli tästä. Edelleen vain totean, että alkupään virheet maksaa eniten. Olisinpa osannut rakentaa tämän tottiksen paremmin, mutta ennen Aronia minulla oli kokemusta tottiksesta vain parin hassun bh-kokeen ja ykkösluokan verran. Ei sitä osannut nähdä, että miten rakentaa mielentilaltaan se oikein. Joten tässä kohtaa pitää vaan hyväksyä, että kaikessa ei voi onnistua.

Kylmä hiki otsalla nyt odotan tulevaisuutta ja hetkeä, kun ollaan tästä arvosteltavana. Meillä on nimittäin paikka kolmos luokan jälkikokeeseen!!

Syyshuollossa

Tänään käytiin Aronin kanssa syyshuollossa Tanja Kotin luona. Vaikka matka Turkuun vie meiltä 2 tuntia per suunta, niin on se sen arvoistakin. Nyt kun omahoitaja Katariina täällä pirkanmaalla on äitiyslomalla, tulee ihan hiki otsalle, kun mietin, että missä välissä päästään Tanjan luokse. Ja Tanja on suosittu koiraharrastajien keskuudessa, joten en yhtään ihmettele, että kaikki ajat on hänellä buukattu vuoden loppuun. Ne Tanjan taikakädet nimittäin ei ole vain huhua vaan totta.

Mutta niin mekin sitten päästiin hoitoon. Aronilla oli viime talvena selkäranka s-mutkalla, joka luonnollisesti haittasi kaikenlaista harrastamista. Kevät meni sen oikenemiseen Katariinan kanssa ja mutta kesäksi tuli kuntoon. Tanjan luona ollaan käyty kaksi kertaa kevään ja kesän aikana. Nyt ollaan kesästä lisätty treeniä ja jännityksellä kuuntelin, mitä Tanja Aronin kehosta löysikään. 

Selkä oli pysynyt suorana, oliko yksi nikama lähtenyt jo vähän kiertämään, mutta ranka oli suora eikä sieltä löytynyt nyt lukkoja. Tästä jes. Niska liikkui hyvin ja kaularanka oli ok eli lisääntynyt seuraamisen vahvistaminen ei ollut aiheuttanut mitään ikävää. Ehkä tämän pohjalta voidaan treeniä ensi viikolla 2 kilosen kapulan noutoa. Sen painoa ja rasitusta aina vähän kammoan. Jotakin jumia siellä selän seudulla oli, mutta lymfakiertoa aukomalla ilmeisesti tilanne helpottui heti.

Aktiivinen hyppääminen oli kuitenkin rasittanut nyt kyynäriä ja vasen etujalan kyynärä on jostakin syystä Aronin heikoin kohta, mikä ottaa itseensä. Vaikka mun silmissä Aron ei vielä ontunut, olin huomannut, että jostakin kiristää, kun se taas alkoi nakertaa ranteitaan. Tanja löysi nyt vasemmasta kyynärpäästä ylimääräistä kuormaa, joka oli heijastunut koko vasempaan lapaan. Kyynärnivelen ympäristössä kalvot olivat kireät ja tämä heijastui rintarankaan saakka. Myös vasemman takasen kyynärä ja lonkka olivat keränneet itseensä jotakin rasitusta liikaa. Samoin oikean etujalan kyynärä oli ottanut itseensä, mutta vähemmän kuin vasen. Joku etujalkojen lihas oli tosi kireänä, siitä Aron ihan voIhkaisi. Tanja sai onneksi hoidolla aukeamaan. Aronin sieraimet vaan menivät välillä kiihkeään tahtiin ja silmätkin liikkuivat siihen malliin, että jotakin siellä elimistössä tapahtui käsittelyn aikana. Käsittelyn päättyessä lymfakierto ilmeisesti normalisoitui ja tilanne lihaksistossa ja nivelissä helpottui.

Aronin aineenvaihdunta oli kunnossa, sisäelimissä oli hyvä verenkierto lukuunottamatta sappirakkoa. 

Tanja kehui, että Aronin keho on menossa aina vaan parempaan suuntaan kokonaisuudessaan ja jos kyynärät jatkossa alkavat aiheuttaa murheita enemmän, pitänee miettiä hyppäämisen tärkeyttä meidän elämässä. Joten kiitos Tanja, en tiedä mitä me oltaisiin tehty jollei oltaisi päästy luoksesi.

Aron kiittää!

Nyt Aron saa huilia 3 päivää. 

Ilokseni voin kertoa, että meidän tulevan talven treenisuunnitelmat on vahvistuneet. Kerran viikossa käydään omassa kehariryhmässä aksaamassa Anu-koutsin silmän alla. Sinänsä kehariryhmän nimi ei kerro koko totuutta, sillä ryhmän Katri ja Tao sekä Aino ja Katti nousivat juuri viikonloppuna kakkosluokkaan. Mutta ryhmässä on nopeita ja taitavia maksikoiria sekä vielä nopeampi ja taitavampi kelpie Pipa Sirpan kanssa. 

Pääsimme myös rally-tokon valkkuryhmään. Siunatkoon! Ryhmän olisi tarkoitus edustaa Rally-tokon huippu osaamista meidän seurassa. Itse tunnen itseni ihan aloittelijaksi rallyn osalta, mutta nyt on tukena sellainen porukka, että luulen meidän pääsevän ihan eri tasolle kuin missä nyt ollaan. Vanhoja tuttuja tokon valkkuryhmästä eli Sanna ja Maiju. Katsu ja Zorro olivat meidän kanssa aikanaan samassa agiryhmässä. Pari ihan uutta treenikaveria löytyy myös ryhmästä ja sokerina pohjalla Aronin velipuoli Riitti ja Tiia. Kyllä meidän todellakin kelpaa! 

Aronin pään menoksi on suunnitteilla kaksi avo starttia marraskuussa ja sen jälkeen treenataan voittajaluokan juttuja kuntoon, niin että voidaan kilpailla ja tavoitella sitä ylimmän luokan tasoa. 

Kuvan koira ei liity yllä olevaan juttuun. Toki senkin kanssa rallya treenataan. Joskin kuvan koira on melko lapsellinen ja hyppelee vähän ylimääräisissä kohdissa, mistä rallytädit ei tykkää.

Harrastamisen iloja

Siltä se vaan näyttää, että aika monta viikkoa on taas mennyt edellisestä päivityksestä. Me on tehty kuitenkin vaikka mitä kivaa. Päällimmäisenä mielessä on ehkä Briskness-leiri ja agikisat Jyväskylässä.

Joten käydään ensin leirillä.

Tuija keksi pyytää minua alkukesästä heidän leirilleen tokokouluttajaksi ja kun sain viikonloppuvapaan junailtua siihen leirin kohtaan, vastasin kutsuun ilomielin. Meikäläisen tokotaidot ei ole ihan ajantasalla, mutta onneksi se ei haitannut. Leirillä oli kennel Brisknessin koiria ja muutamille vapaaksi jääneille paikoille oli mahtunut muutama muukin bordercollie. Innokasta väkeä kaikki. Leireiltiin Virroilla Marttisten lomatilalla ja mitä luksusta, kun saatiin Aronin kanssa oma huone. Aron on siitä kiva leirikaveri, että se jää kiitollisena kassini viereen huoneeseen eikä stressaa siitä toisin kuin pikku-Ray, joka haukkuisi jokaisen oven takana liikkujan. 

Perjantai-iltana pääsin Aronin kanssa tekemään kokeenomaisen esineruudun ja illan hämärtyessä tultiin ruudun eteen, josta en hahmottanut oikein edes takarajaa, mutta eipä se haitannut. Ruudussa oli käynyt jo paljon koiria, esineet oli valmiina ja itse en ollut astunut ruutuun tätä ennen lainkaan, eli kisa-olosuhteet. Neljä pistoa ja kolme esinettä, eikä me siinä paljoakaan aikaa vietetty. Hyvä Aron.

Lauantaina koulutusteni ohella päästiin Sari Heinosen agilitytreeniin ja treenattiin kivaa hyppyrataa. Tehtiin hyviä pätkiä, mutta kakkoskierroksella Aron alkoi possuilmaan pujottelun kanssa. Pujottelun päässä oli putken suu kutsuvana ja Aron jätti pujottelun viimeisen välin sukeltaakseen heti putkeen. Tätä toisteltiin jokusen kerran, että kunnolla loppuun saakka ja sitten vasta putkeen. Jäi kuitenkin hirmu hyvä mieli, sillä radalla oli jos jonkinlaista kohtaa ja Sarin kehut lämmitti mieltä. Ohjasin kuulemma hyvin :)

Tokoryhmissäni oli älyttömän hyviä koiria ja myös niitä, joiden kanssa piti jutella ihan perus asioista. Jos koira saa roikkua kouluttajansa treeniliivissä, omassa hihnassa ja haukkua yleisön, lienee sanomattakin selvää, että niin ei voi jatkua. Iloista kuitenkinse, että ohjaajan mieleen saa muistutuksen siitä, että ohjaaja on se, joka määrittelee säännöt kuinka treenitilanteissa ollaan, alkaa hommasta tulla jotakin.

Oli kyllä vaan niin kivaa, että aurinko paistoi, minulla oli käytössä kaikki maailman tokotarvikkeet esteitä myöten, joten saatiin kaikenlaisia treenejä tehtyä. Toki kouluttaminen oli myös melko kuluttavaa, sillä siinä on oltava täysillä läsnä koko ajan lukien koiraa ja sen ohjaajaa, täydet sympatiat siis niille, jotka tekee sitä hommaa työkseen joka päivä. Mutta jos se jotakin ottaa, niin myös antaa vielä enemmän. 

Aronkin pääsi aluksi tai lopuksi pipertämään jotakin, joten treenasimme mm. uutta merkin kiertoa ja esteiden ohitusta. Kiitos kaikki mukana olleet!

Ja kuten leireillä yleensä, tutustuin moniin uusiin koiraharrastajiin ja koiriin. Ihastuin Mama Brisknessin Anitan koiraan Elviin ja pakko oli heti kysyä, että koska se astutetaan. Oi joi mikä helmi koiraksi. 

No sitten pieneen "näyttelymenestykseen". Petra halusi osallistua Rayn kanssa Tampereella pidettävään mätsäriin ja kilttinä äitinä pesin lapsen koiran, vaikka piti tehdä koulutehtäviä ainoana vapaapäivänäni. Hauskaa oli kuitenkin tukea toisen mätsäri-intoa ja kovasti sitä Raytä juoksutettiin enne omaa vuoroa. Petra on opetellut kasvattajansa Suskun tuella, että koiran lihakset on aina lämmitelty kun mennään kehään. Lisäksi Ray liikkuu parhaiten silloin, kun se hieman läähättää. Joten niin ne juoksenteli etukäteen jonkin verran ja menivät viimeiseen pariin kisaamaan. Nyt koiria oli kolme, koska oli pariton määrä. Kahdelle oli tarjolla sininen nauha ja yhdelle punainen. Petra ja Ray nappasivat sen punaisen ja hetken päästä olivat pienten aikuisten koirien punaistrn voittajia. Tuomarin mielestä esiintyivät yhdessä niin hyvin ja hyvällä yhteistyöllä, että jäivät heti mieleen. Sitten bis-kehään, jossa taso oli korkea. Juoksivat ryhmässä ja erikseen, edestakaiset liikkeet ja vielä kerran. Ja sieltä sitten Bis 2-paikalle, joten oli syytä hymyyn. Petra tietty ihan tohkeissaan, kun voittivat muovikassillisen palkintoja.

Nyt sunnuntaina lähdettiin aamuvarhaisella kohti Jyväskylän agikisoja. Olin ilmoittanut Petra ja Rayn kolmeen starttiin ja Aronin kahteen. Koska kisaavat eri tasoilla oli päivästä tulossa pitkä. Tykkään vaan kovasti Jatin järjestämistä kisoista ja hyvästä Jatin hallista.

Petran ja Rayn ensimmäinen hyppyrata tuotti nollan ja luokkavoiton. Jee, niiden ensimmäinen!

Toinen rata oli heiltä,oikeastaan vielä parempi, Rayn itseluottamus oli huipussaan ja vauhti koveni. Vain yksi valssi tuli Petralta myöhässä ja Ray sulahti väärään päähän putkea, mutta muuten todella hyvin ja virheittä. Hyllyhän se oli, mutta ratana loistava.

Kolmas rata olin sitten jo liikaa ja Ray teki virheitä kepeillä, joista kertyi yliaikaa. Väsymys näkyi pujotteluvurheinä. Tuloksella kuitenkin kolmanneksi. Jes!

Rayn sisko Minttu ja Anna tekivät mineissä kaksi rataa nollatuloksin ja siirtyivät kakkosiin.

Joten onnea Agrarium japsit!

Tässä vaiheessa olin jo lahjoittamassa Aronia Petralle, kun katselin kakkosluokan rataa. Iik, siellä olisi kaksi perättäistä takaakiertoa ja ne aina niin jännittää, että miten nyt sitten osaan. Ärsyttävästi radan ensimmäinen rima tippui ihan omasta tyhmyydestä, mutta sen jälkeen mentiin melko sujuvasti virheittä maaliin saakka. Hyvä ihme! Vain yksi rima! Tehtiin meidän toistaiseksi paras tulos kakkosluokassa ja tällä sijoittui kolmanneksi.

Toiselle radalle varmistin huolella ensimmäisen riman. Jätin Aronin kauemmaksi enkä hätäillyt. Hyvin päästiin alkuun, mutta yksi ainoa virhe tuli a esteellä. Luulin, että koira lukitsi esteen ja lähdin leikkaamaan tässä kohtaa takaa. Aronin etukäpälät koski jo ylösmeno kontaktia, kunnes se kääntyi katsomaan, että mihin minä menin ja tuli pois esteeltä. Tästä -5, joka jäi ainoaksi virheeksemme. 

Nollat oli niin lähellä, mutta ei haitannut, olin hirmu iloinen, että me ollaan kehitytty ehkä hitaasti mutta nousujohteisesti. Antaa toivoa tulevaisuuteen!

Muuten ollaan käyty pipertämässä perusasioita Aronin kanssa. Tänään mm Kyötikkälän kentällä.

Ja pikku Rayn kanssa on tehty rallytokojuttuja aina Petran agitreenien yhteydessä hyödyntäen Eteläpuiston häiriöitä. Petrakin halus viimeksi koittaa.

Elvis on lenkkeillyt nyt paljon puolisoni kanssa ja voi sillä tavalla hyvin. Elviksen lääkitys on pitkä ja jos maaliskuussa se söi noin 10 tbl päivässä, menee nyt vain antibiootti kerran päivässä + thyroksiini. Kortisonia meni elokuun loppuun ja nyt tämän yhden antibioottin kanssa vuoden loppuun. Tällä toivotaan, että Elviksen slo pysyy nyt remissiossa eikä kolmannelle kaikkien kynsien irtoamiskierrokselle tarvitsisi enää lähteä. Lohi-öljyä juo nyt koko porukka ja toivotaan vaan tervettä syksyä!