Koepaikan saannilla on ihmeellinen voima

Pitkin syksyä olen hiljakseen treenannut Rayn kanssa rally-tokon voi-luokkaan liittyviä juttuja ja harvakseltaan selaillut koekalenteria. Vuoden lopusta löysin kaksi koetta, joihin voitaisiin mennä ja toinen oli niistä Tamskin piirinmestaruus rally-koe. Viime vuonna oltiin mestaruuden voittaneessa joukkueessa Aronin kanssa, mutta onneksi kukaan ei muista sitä. Jos nyt halusi mukaan piirinmestaruusrallyihin, olisi pitänyt saada paikka johonkin joukkueeseen. Ja taso alkaa olla rallyssakin niin kovaa, ettei joukkuekoirista varmasti ollut pulaa. Mes-luokan koirille oli kai luvassa kisapaikka ja vasta joukkuekoirien ja mes koirien jälkeen jaettiin loput paikat ilmojärjestyksessä. Ja hip hurraa, me päästiin Rayn kanssa voittajaan kisaamaan. Tuntuu lottovoitolta.

Joten samantien piti tehdä hyvät suunnitelmat ja todeta, että aikaa olisi 14 päivää ko kokeeseen. Eihän meidän nyt valmiita tarvitse siellä olla, mutta olisi todella hyvä, että taidot olisi edes siinä mallissa, että meillä olisi mahdollisuus tulokseen. Joten siitä se sitten lähti.

Käytösruutuja eli malttia pitää määrätty asento, on harjoiteltu joka ilta ruokakupin ääressä. Kellotan eri aikoja ja jos Ray epäonnistuu (nousee makuulta kesken kaiken tai siirtyy) se saa voivottelua osakseen ja ruokakuppi, joka oli näkyvissä nostetaan pois. Voi pikkukoiraa, et saa ikinä ruokaa, jollet nyt ole 60 sekuntia paikallasi. Heh! Aloitettiin aluksi 15 sekunnista ja siitä vapautus kupille. Nyt ollaan tehty 15 sek - 110 sekunin aikoja. Ja miten voi olla pienelle sähikäiselle vaikeaa. Mutta koko ajan se edistyy. Teen aina samat virittelyt ja käytän niitä sitten myöhemmin kokeeseessa.

Eilen olimme Nina Kunin ja Meten kanssa hallilla ja voi miten hyvä oli, että joku katsoi meidän menoa. Tehtiin Pia Heikkisen 10.9 Seinäjokea ja To do- listalle tuli työmaa ja eikä ne kaikki koiran osuuksia ollut.

Lista näyttää nyt tältä:
- sivulla peruutus (ei osaa keskellä rataa)
- seuraamispaikka paremmaksi oikealla puolella sekä oikean puolen perusasennot
- oikealla puolen käännös vasemmalle
- liikkeestä maahanmenot koiran ollessa oikealla
- varmempi paikalla pysyminen kun kierretään koira ympäri
- (istu)seiso-maahan kylttiä ei osaa ollenkaan eli seisomasta maahan.
- koira edessä peruutuksissa omat askeleet ja kriteeri tarkemmaksi koiran suoruuden suhteen
- omat askeleet peruutuksissa
- oman käden liikkuminen rennoksi, kun koira on oikealla puolen

Ja kun innostuu, niin kävin tänään tenttiin lukemisen välissä rakentamassa hallille Pia Heikkisen 14.8 Valkeakosken ja sieltä radalta tuli tuo kyltti seiso maahan tuonne to do-listalle. Koska eilen tehtiin enemmän ratamaista kokonaisuutta, niin tänään palkkailin paljon yksityiskohtia. Upeinta tämän päivän treenissä oli, että Ray suostui ekan kerran elämässään leikkimään minun kanssa. Sehän pitää meikäläistä täysin nami-automaattina eikä koskaan oikeastaan ole leikkinyt kanssani. Jotenkin se on vaan päättänyt, ettei se vedä eikä taistele kanssani mistään. Petran kanssa luonnollisesti eri homma. Olin jo tyytynyt siihen, ettei se vaan halua leikkia kanssani, kunnes tempaisin fleecenarulelun tänään vahingossa kassista. Pikkukoira oikein roikkui siinä ja taisteli muristen. Vähänkös olin iloinen. Se nimittäin kertoo siitä, että minulla on yksi palkka enemmän käytettävissä sosiaalisen kehun ja namin lisäksi. Viljelen kyllä tosi paljon sosiaalista kehua Raylle, kun elämä on jostain syystä opettanut sitä.

Ray on kyllä oikein kiva harjoittelukaveri, sillä sen temperamentti haastaa minut täysin ja kuten leikkimisestäkin voi päätellä, on meidän suhde erilainen kuin ihan oman koiran. Ray palvoo ja vahtii Petraa ja tietää todella, että Petra on sen oma ihminen. Siksi on kivaa, että saan lainata Rayta ja haastaa sitä työskentelemään myös minulle. Ja sen liikkuminen on niin nopeaa, että tunnen itseni köntykseksi sen rinnalla. Mutta, harjoitukset jatkuu!!

Erään jälkitreenin tarina

Kun vuoden alussa jo luovuin jälkikoetavoitteesta, ei tänä kautena tullut jäljesteltyä enää ollenkaan niin paljon kuin aikaisemmin. Aron on oikein taitava kolmosluokan jälkikoira, mutta sen tottis on sellainen, ettei sillä mennä ihmisten ilmoille. Ja jollei ole kisatavoitetta, ei ole mitään säännöllistä ryhtiä käydä jälkimetsillä. Ja toki mielessä oli siirtyminen peltojäljelle, mutta jotenkin se esineiden opettaminen uuteen ilmaisuun ja kurinalaisempi jäljenajo ei sitten kiehtonut tarpeeksi. Kovasti olen pohtinut sitä, että jos sen seuraavan jälkikaverin kanssa haluaisi tehdä sekä pelto että metsäjälkeä, niin tukisiko ne toisiaan vai päinvastoin. Toki omasta mielestäni jäljen perusteita kannattaa tehdä nurmilla/pelloilla ennen kuin siirrytään metsään. Niistä on hyötyä! 

Kävin viikko sitten tekemässä Tavesin jälkikokeessa yhden kolmosluokan jäljen ja olin niin siinä hengessä mukana, kun koeaamuna koirakko lähti ajamaan sitä jälkeä, minkä olin 2 tuntia aikaisemmin kävellyt. Tiesin tarkkaan jokaisen kulman, suoran, terävän piikin, nousun kalliolle ja tiesin, että mistä koirakko tulee, kun ne on löytäneet viimeisen kepin. No tämä koirakko ajoi jäljen ihan pikkusen nopeammin kuin mitä olin ajatellut ja heillä oli ehkä vauhdin takia jäänyt yksi välikeppi metsään. Mutta se on vaan niin jännää. Olla siellä kisajäljellä vieraassa metsässä täysin koiran varassa yrittäen lukea sitä oikein ja piirtäen mieleen kuvaa kuljetusta matkasta. Ja se keppien löytämisen ilo. Ei sitä pysty oikein sanoin kuvaamaan. 

Joten Aronin iloksi porhalsin keskiviikkona yhteen unelmien jälkimetsään. Olin luvannut tehdä myös kaverilleni ja hänen koiralleen jäljen, joten siinä se oli itselle mukava alkuverryttely, kun kävin tallaamassa kaksi kilometrin mittaista jälkeä.

Aronin jälki näytti tältä:

Jälki ajettiin melkein tasan tarkkaan 2 tuntia myöhemmin. Tein alkuun useamman kulman, että saisin henkseleitään paukuttavan Aronin tekemään hommia ja taisin pudottaa tähän alkuun parit kepit, kolme muuta oli sitten pidemmillä kaarevilla osuuksilla. Ja Aron sanoi janalla, että nyt mennään eikä meinata. Kaasu pohjaan ja niin se meni jäljen kohdalla heti kaksi metriä yl jäljen. Tuomarithan ei tästä tykkää ja seuraavan jälkikoiran kanssa mun pitää vähän muuttaa tai rakentaa janahommelia eri tavalla. Tämä on siis ihan tyypillinen virhe Aronille. Joten tällä janalla se meni yli jäljestään, kääntyi ja nosti jäljen oikeaan suuntaan sieltä takakautta. Ja sit mentiin. 

Kaikki 5 keppiä nousi. Aron oli kertakaikkiaan niin onnellinen, että sen silmät loisti. Se meni kuin juna sillä jäljellä, joten kyllä ne meidän onnellisimmat hetket on vaan jälkimetsässä. 

Palkkaushetki keppi kolmosella, ensin me vähän leikitään kepillä, sitten syödään supermiehen herkkua (kissan märkäruokaa).

 

Kun palkkaus on ohi, niin jäljestys jatkuu sanalla "jatka vaan".

 

Jäljen päässä herkuteltiin ja leikittiin vielä enemmän kepillä

Jälki on parasta!

Syysterkkuja

Blogissani on ollut viime aikoina hiljaista, kun varsinaisesti meillä ei ole ollut mitään päivitettävää. Me nautittu syksystä ja vietetty ihan tavallista arkea. Tamskin treeneissä kesäkausi päättyi ja uusi kausi alkoi viime viikolla. Siihen liittyi itselläkin sellainen välitilinpäätös, että pohdiskelin monena päivänä, että mikä tuli tehtyä hyvin ja mikä huonosti. 

Rally-toko ryhmässä (valkku) me treenattiin vuoden verran Aronin kanssa. Meillä oli todella hyviä treenejä. 

Kuva (Petra Jormalaisen kuva) viimeiseltä kerralta, missä sheipattiin toisiamme. 

Rallyryhmässä päästiin tutustumaan lajin haasteisiin, kylttien ja kokonaisuuksien tekemiseen. Tutustuttiin uusiin kivoihin ihmisiin ja treenattiin vanhojen tuttujen kanssa. Ja kompastuin kuitenkin niihin alkupään virheisiin; ääntelyyn. Muistin taas, että ääntä ei saa päästää ikinä osaksi liikettä. Ihan kaikista vaikeinta meille oli suorittaa agilityhypyt rallyradalla ilman ääntä. Aronhan haukkuu kun se tekee agia, joten se mielentila tuli heti esiin myös rally radalla. Avoimessa luokassa esteestä selvisi vielä sillä, että seurautti koiraa lähes esteeseen kiinni ja vapautti sen just ennen. Sama ei ole enää mahdollista mes luokan sarja-esteillä. 

Kaikkiaan saatiin aikaiseksi yksi voi tulos. Aronin kanssa kesällä käydyssä rallykokessa keräsimme 11 kertaa -3 hau. Muita virheitä ei radalla tullut. Eipä siinä auttanut itkut eikä naurut. Alkupään virheet maksaa eniten. Luovutin.

Rally-tokoa jatkan voittaja-luokka silmissä Rayn kanssa. Japaninpystykorvan kanssa on harjoiteltu iltaisin käytösruutua ruokakupin ääressä. Raylle on kovin vaikeaa olla se 2 min paikallaan tarjoamatta jotakin. Joten lähdettiin 20 sekunnista. Pitää olla makuulla tai istumassa. Eilen istuminen sivulla meni jo kivasti aikaan 1,30. Pidennetään päivä päivältä aikaa ja välillä ollaankin lyhyt hetki. 

Ray treenaa myös käännöksiä oikealle jumppatyynyn avulla. Pari treeniä ja se alkaa olla hyvä. Pikkukoirien takapää on helpommin muokattavissa kuin isojen!

Agilityn suhteen haettiin motivaatiota, kun jäi useammat treenit välistä työvuorojen vuoksi. Olin yhtenä viikonloppuna kennel Brisknessien leirillä kouluttamassa ja Aron pääsi siellä agilitaamaan Tuijan kanssa. Tuijan omat koirat olivat vatsataudissa, joten jos Aronia lainaamalla saa jonkun iloiseksi, niin näin sen on mentävä. Aron menikin tosi hyvin laina-ohjaajan kanssa ja siitä meidän olikin hyvä jatkaa Aronin kanssa seuraavalla viikolla omissa treeneissä. 

Briskness-leirillä oli sumua ja siunattiin Meea ;)

Aronin agi näyttää ja tuntuu hyvältä. Sen vaikeinta alaa on takaakierrot ja sellaiset hypyt, joissa hypätään kaarevalla uralla ikään kuin vaan pyöristäen itsensä siivekkeen ympärille. Nyt on tehty näitä useammilla kerroilla ja saatu se hyppäämään rimaa pudottamatta kaarevalla käännöksellä. Vaikea selittää tätä, mutta ainakin Anu koutsi tietää, mistä on kyse. 

Lenkkeilty on nyt viime aikoina paljon ja juoksuhalutkin taas nousi, kun on ollut niin sateeton ja kiva syksy. Käytiin lenkeillä, missä juoksen pätkän ja kävelen pätkän. Aron saa jolkottaa vapaana edellä. Sitten lisäsin juoksupätkien osuutta ja hyvältä tuntuu. Viime tiistaina en jaksanut odotella hallilla 2 tuntia, että puoliso ehtisi tulla hakemaan meidät autolla. Keksin, että kyllähän perusterve koirakko aina kotiin jaksaa juosta. Ja näin me mentiin. Hallilta oli juuri sen 10 kilsaa matkaa ja kaikkiaan siihen meni aikaa 1.22. Käveltiin ensimmäinen vartti ja viimeinen 10 min. Muuten hölköttelin Aronin perässä. Liikennenvaloissa meni yksi minuutti. Että sellaiset palauttavat juoksentelut agitreenien päälle. 

Mutta on meillä ollut ihana syksy luonnon puolesta!

Jotta juokseminen ja ensi talvena vetohiihto olisi hauskempaa, sijoitin Aronin uusiin valjaisiin. Huomatkaa, kuinka koira on riemusta soikeena. Mutta Non stop-valjaat vaikuttaa niin hyviltä. Vinkkinä, että xxl-kaupassa ne on edullisimmillaan nyt.