Kisat alkoivat hyppyradalla ja rataan tutustuessa tiesin, että rata on ihan mentävissä. Ei yhtään takaakiertoa ja kunnon loppusuorakin olisi tarjolla. Näitä hyppysuoria ja itsenäistä irtoamista me on harjoiteltu, joten olin ihan innoissani, että pian päästään testaamaan meidän taitoja. Hyvällä itsetunnolla siis lähtöön, jätin koiran istumaan ja mitä hel....Aron ampui perääni ja oli juuri sillä kohtaa hyppäämässä ensimmäistä hyppyä, kun tajusin tilanteen ja katsoin sitä silmät järkytyksestä laajentuneina. Ensimmäinen rima lensi oikein kunnolla. Siitä lennosta jatkoin kakkosesteelle ja yhtä soittoa virheittä maaliin saakka. Se nolla oli siis niin lähellä. Ai mua ärsytti ja harmitti. 7 vuotias bordercollieni karkasi elämänsä ensimmäistä kertaa lähdöstä.
Meillä on ollut kaikilla agiradoilla varmaan vaikeinta suorittaa ensimmäinen tai viimeinen hyppy puhtaasti. Rima on tippunut joko molemmissa tai toisessa vaihto-ehdossa ja liittyy aina tähän kisalähtöön. Se on niin kiihkeässä tilassa silloin. Jos jätän Aronin istumaan ja menen ottamaan sen hyppyjen takaa vastaan, se tuijottaa vain minua ja ei keskity siihen ekaan esteeseen. Jos jään lähemmäksi, mokaan usein lähtemällä eteenpäin juuri silloin kun Aron on esteen päällä ja rima lentää. Joten olen viime aikoina alkanut ottaa sen mukaan liikkeeseen, mutta aina niin, että katseemme kohtaavat ja kutsun sen sitten. Nyt Aron ei malttanut odotella paljoakaan katseita, vaan lähti ensimmäistä kertaa omin luvin perään. Toki olisin itse voinut pitää siihen katsekontaktin koko ajan liikkuessani, mutta liian itsevarmana käänsin sille selkäni täysin. Taisi lähteä sitten juuri tämän vuoksi perääni. Joten vauhdikas -5 tulos.
Noh, mitäs me nollalla. Kivaa oli, että päästiin seuraavalle radalle. Kun toivoo ja metsästää sitä kolmatta luokkanousuun johtavaa nollaa, menee joka kerta radalle sillä asenteella, että tää on meidän viimeinen rata kakkosissa.
Ja nyt edellisestä radasta oppineena pidin silmäni tiukasti kiinni koirassa ja nyt se lähti kanssani radalle vasta luvan saatuaan. Ja niin me mentiin, kunnes yhdessä kohdassa jätin katsomatta koiraa ja saman tien rima tippui. Loppusuoralla oli meille mielestäni vaikea putki/puomi erottelu, mutta mä olin päättänyt, että mun koira menee puomille ja niin se teki. Siihen kohtaan vaan tultiin täydellä vauhdilla eikä varmisteluun ollut mahdollisuutta. Olin kuitenkin tosi tyytyväinen Aronin maalissa, sillä mun mielestä se oli vaikea rata ja saatiin toinen -5 rata aikaiseksi.
Vielä oli yksi rata edessä. Sitä odotellessa alkoi kyllä väsymys hiipiä jäseniin. Kello lähenteli puolta kymmentä eikä rataan tutustuminen ollut vielä alkanut. Ja kun takana oli useamman päivän työputki ja vuorotyötä tekevällä ilta-aamuvuoro yhdistelmä takana niin tiesin, etten pysty enää parhaaseen suoritukseen. Joskus musta tuntuu, että töissä meidän työvuorot on päivittäin yksiä agilitystartteja. Vuoron alussa on ns. rataantutustuminen (potilasraportti) ja sitten lähdetään täysillä liikkeelle vetäen maaliin saakka täysillä, välillä varmistellen, kiihdyttäen, tiukasti ohjaten, lopulta loppukävelyt kohti pukukoppia vaatteita vaihtamaan. Joten näillä ajatuksilla tuo oäivän viimeinen agirata ei meiltä sitten niin onnistunut, vaikka rata oli edellisen toisinto, lopusta alkuun. Nyt vain piti mennä puomin sijasta putkeen ja tämän Aron teki niin kuin käskin. Oma käsky oli vähän myöhässä, mutta sen vaihtoi itsensä täpärästi sinne putkeen.
Joten semmoiset agikisat sillä kertaa. Väsyneinä, mutta toisiimme onnellisina oltiin loppukävelyillä illan hämärissä. Ja jatkaen seuraavissa kakkosluokan kisoissa nollaradan ja agisertin metsästystä. Laskin seuraavana aamuna, että me ollaan kisattu vuoden sisällä kakkosissa 18 startin verran. Meillä on näistä radoista kerättynä 2 nollaa. Kahdeksan kertaa ollaan tehty se yhden virheen rata eli -5. Joten postiivisella laskutavalla 10 starttia on päättynyt onnellisesti. Jäljelle jää jokunen hylly ja jokunen -10 rata. Eli onnistumisen puolella ollaan enemmän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti