Erään jälkitreenin tarina

Kun vuoden alussa jo luovuin jälkikoetavoitteesta, ei tänä kautena tullut jäljesteltyä enää ollenkaan niin paljon kuin aikaisemmin. Aron on oikein taitava kolmosluokan jälkikoira, mutta sen tottis on sellainen, ettei sillä mennä ihmisten ilmoille. Ja jollei ole kisatavoitetta, ei ole mitään säännöllistä ryhtiä käydä jälkimetsillä. Ja toki mielessä oli siirtyminen peltojäljelle, mutta jotenkin se esineiden opettaminen uuteen ilmaisuun ja kurinalaisempi jäljenajo ei sitten kiehtonut tarpeeksi. Kovasti olen pohtinut sitä, että jos sen seuraavan jälkikaverin kanssa haluaisi tehdä sekä pelto että metsäjälkeä, niin tukisiko ne toisiaan vai päinvastoin. Toki omasta mielestäni jäljen perusteita kannattaa tehdä nurmilla/pelloilla ennen kuin siirrytään metsään. Niistä on hyötyä! 

Kävin viikko sitten tekemässä Tavesin jälkikokeessa yhden kolmosluokan jäljen ja olin niin siinä hengessä mukana, kun koeaamuna koirakko lähti ajamaan sitä jälkeä, minkä olin 2 tuntia aikaisemmin kävellyt. Tiesin tarkkaan jokaisen kulman, suoran, terävän piikin, nousun kalliolle ja tiesin, että mistä koirakko tulee, kun ne on löytäneet viimeisen kepin. No tämä koirakko ajoi jäljen ihan pikkusen nopeammin kuin mitä olin ajatellut ja heillä oli ehkä vauhdin takia jäänyt yksi välikeppi metsään. Mutta se on vaan niin jännää. Olla siellä kisajäljellä vieraassa metsässä täysin koiran varassa yrittäen lukea sitä oikein ja piirtäen mieleen kuvaa kuljetusta matkasta. Ja se keppien löytämisen ilo. Ei sitä pysty oikein sanoin kuvaamaan. 

Joten Aronin iloksi porhalsin keskiviikkona yhteen unelmien jälkimetsään. Olin luvannut tehdä myös kaverilleni ja hänen koiralleen jäljen, joten siinä se oli itselle mukava alkuverryttely, kun kävin tallaamassa kaksi kilometrin mittaista jälkeä.

Aronin jälki näytti tältä:

Jälki ajettiin melkein tasan tarkkaan 2 tuntia myöhemmin. Tein alkuun useamman kulman, että saisin henkseleitään paukuttavan Aronin tekemään hommia ja taisin pudottaa tähän alkuun parit kepit, kolme muuta oli sitten pidemmillä kaarevilla osuuksilla. Ja Aron sanoi janalla, että nyt mennään eikä meinata. Kaasu pohjaan ja niin se meni jäljen kohdalla heti kaksi metriä yl jäljen. Tuomarithan ei tästä tykkää ja seuraavan jälkikoiran kanssa mun pitää vähän muuttaa tai rakentaa janahommelia eri tavalla. Tämä on siis ihan tyypillinen virhe Aronille. Joten tällä janalla se meni yli jäljestään, kääntyi ja nosti jäljen oikeaan suuntaan sieltä takakautta. Ja sit mentiin. 

Kaikki 5 keppiä nousi. Aron oli kertakaikkiaan niin onnellinen, että sen silmät loisti. Se meni kuin juna sillä jäljellä, joten kyllä ne meidän onnellisimmat hetket on vaan jälkimetsässä. 

Palkkaushetki keppi kolmosella, ensin me vähän leikitään kepillä, sitten syödään supermiehen herkkua (kissan märkäruokaa).

 

Kun palkkaus on ohi, niin jäljestys jatkuu sanalla "jatka vaan".

 

Jäljen päässä herkuteltiin ja leikittiin vielä enemmän kepillä

Jälki on parasta!