Elviksellä on aina ollut paljon tali tai rasvapatteja. Enemmän kuin perheen muilla koirilla. Sillä on ollut myös niitä hännässä, mutta siellä karvojen alla ne ovat olleet rauhallisesti piilossa. Tänä keväänä Elvikselle ilmestyi kuitenkin vasemman lonkan seudulle kolme uutta pattia ja yksi peukalon pään kokoinen moukula vasempaan nivuseen. Ne eivät Elviksen elämää mitenkään haitanneet ja olin tehnyt jo aikaa sitten päätöksen, että en lähde tutkituttamaan 12- vuotiaan koiran patteja. Päätin, että niin kauan mennään näin, kunnes ne alkavat vaivaamaan elämistä. Elvis on selvinnyt isoista eläinlääkärireissuista mm slo:n vuoksi, kun sillä,on kahteen kertaan vaihtunut kaikki kynnet. Lisäksi se oli muutenkin hirmu herkkä koira ja turkin hoito tai kaikki toimenpiteet saivat sen menemään aina piiloon saunan lauteiden alle. Pelkkä harjakorin siirtäminen oli kuin äänimerkki, että kohtaa seuraa turkin hoitoa, kannattaa paeta. Ja näin ollen olin päättänyt, että suojelen sitä turhilta ja ylimääräisiltä asioilta.
2 viikkoa sitten huomasin, että hännässä oleva yksi talipatti erittää. Tiesin heti, mitä se tarkoittaa. Työssäni olen nähnyt pahanlaatuisia kasvaimia, joista aggressiivisimmat on juuri niitä, joiden sisällä tai pinnalla on elämää. Tässä kohdin suihkuttelin häntää päivittäin vedellä ja talipatit tuntuivat olevan kipeät.
Kun patit tuntuivat kasvavan viikon sisällä ihan silmissä, lähdettiin käymään omalla lääkärillämme. Juteltiin pitkään, että kun patteja on kolme hännässä, olisi ainoa hoitovaihtoehto häntäamputaatio. Toisaalta olisiko se edes vaihtoehto, sillä lääkäri epäili kaikkien vasemman lonkan seudun pattien olevan sitä samaa tautia. En halunnut altistaa Elvistä enää 12.5 vuoden iässä minkäänlaiselle amputaatiolle, joten päädyttiin kipulääkkeiden kera kotiin ja kannustuksena, että viettäkää näiden avulla nyt hyvä kesä.
Tältä se häntä näytti.
Tältä se häntä näytti.
Kipulääkkeestä huolimatta patit vaivasivat Elvistä. Se nuoli niitä kaikki yöt. Kun suihkutin häntää vedellä, oli häntä niin kipeä, että puolisoni piti Elvistä kaksin käsin kiinni, että sain hännän kevyesti kuivattua. Häntää ei voinut sitoa, sitäkin yritettiin. Tein niin löyhää sidosta kuin mahdollista, mutta Elvis huusi, että päästäkää irti. Suihkutin häntään myös haavasuihketta, mikä estäisi nuolemasta ja tekisi siihen suojaavan kalvon, mutta lämpimät kesäkelit saivat hännän lähes mätänemään hetkessä.
Ei jäänyt enää vaihtoehtoja. Sitä sanotaan, että koira tulisi lopettaa hiukan aikaisemmin kuin myöhään, mutta jotenkin se vaan tuntui väärältä, kun Elvis oli kaiken aikaa hirmu reipas. Se söi ruokansa, haukkui villinä pihassa, kulki perheen mukana kuin nuori koira. Tuntui väärältä olla se jumala, joka päättää milloin on viimeinen päivä, viimeinen ateria ja viimeinen lenkki. Tuntui väärältä sanoa Elvikselle, että anteksi, en pysty tämän parempaan. Päätöksen tekeminen oli hirvittävää enkä oikein anna itselleni sitä anteeksi. Kaiken aikaa yritin miettiä järjellä, että häntä pahenee ja Elvis kokee kipua.
Ja niin koitti Elviksen viimeinen aamu, mitä se ei tiennyt, että se on viimeinen. Käytiin ihan samaan tapaan kuin aina kaikkien koirien kanssa aamun korttelikierros. Muut koirat jäivät sisälle ja Elvis lähti kanssani autolle. Se varmaan luuli pääsevänsä johonkin kivaan paikkaan. Lähdettiin hyvissä ajoin matkaan, sillä halusin viettää sen kanssa kaksin sitä viimeistä aamua. Päästin sen isolle nurmialueelle vapaaksi. Siinä se sai juosta vapaana ja haukkua. Se aina tykkäsi haukkua, kun oli vapaana. Se sai käydä ojassa juomassa, nyt ei tarvinnut enää pyytää sitä pois kuraamasta itseään. Halasin Elvistä ja tutkin sen turkkia, pyysin anteeksi eikä Elvis oikein ymmäränyt hätääni. Ja sitten oli vaan aika kävellä eläinlääkäriasemalle sisään eikä siinä vaiheessa minulla ollut enää mitään sanoja.
Elvis nukahti rauhallisena ja olin sen vieressä viimeiseen henkäykseen saakka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti