Blogipäivitys (pitkä sellainen)

Huh, varmaan tämän blogin pisin tauko takana, toivottavasti ei toistu yhtä pitkänä. Blogiin kirjoittaminen ei ole innostanut, ei siksi etteikö olisi kirjoitettavaa vaan siksi, että koneen ääressä kirjoittamiseen menee ihan sikana aikaa ( koulutehtävä ja esseet, joissa tehtävänanto alkaa sanoilla pohdi). Siinä vaiheessa kun on tehnyt 10 sivua esseetä ei jaksa kyllä pohtia mitään. Nyt alla viime kuun tapahtumia.

Helmikuussa Aronilla oli aika fyssarille, Elina Karhumäelle. Kirjoitin tämän tekstin silloin, siitä johtuu myös hassu päivämäärä tämän päivityksen kohdalla.

Tiesin jo viikkoa ennen, että hyvältä ei näytä. Heti kun Aron lakkaa venyttelemästä kunnolla, tiedän, että jumittaa. Masentavaa, että käytämme bottia, aina treenejä ennen verryttelyt/ loppukävelyt. Nyt ei olla edes treenattu, että sinänsä voin huokaista, etten liialla treenillä vedä koiraani liian kireälle. Kerran viikossa treenitahti on ollut nyt meidän arkea. Lenkkeilykin on ollut suht normia ja päivittäistä. 

Elina näki heti Aronin liikkeistä, että jumissa. Käsittelyssä ilmeni, että sekä rintaranka että lanneranka jumissa. Näistä löytyi joku uusi kohta mikä ei koskaan olekaan ollut vielä jumissa. Onneksi takajalkojen venyttelystäni on ollut hyötyä, niissä ei ollut kireyksiä. Jotakin teen kuitenkin jatkuvasti väärin, että saan koirani jumiin. Nyt Aron sai laseria että päästiin käsittelemään. 

Hoitopäivän jälkeen kuljettiin kevyesti puolen tunnin hihnakävelyjä, torstaina tunnin metsälenkki vapaana juosten. Eli kovin kevyttä elämää....

Podin huonoa omaatuntoa.

Helmikuussa käytiin myös uimassa Tampereen koirauinnissa. Hyvä idea oli varata meidän perheen koirille oma vuoro, etukäteen aateltuna. Hommahan sujuu niin, että koirat menee altaaseen suihkutettuina ja uinnin jälkeen niistä pestään kloorit pois. Näin talvella ei autoilu märkien koirien kanssa ele terveellistä, joten voin kertoa, että vaikka uinti on super hyvää ja tehokasta liikuntaa, oli ne pesut ja kuivaamiset homma sinänsä. Kahdella turkinkuvaimella huikutin kolmen koiran karvoja, mutta eipä se ihan nopeasti sujunut. Rayltä vielä irtosi pesun jälkeen mukavasti pentukarvat, joten ilma oli sakeana valkoista karvaa. Ja minä posket punaisina käskytin samalla perhettä, että ota tää koira ja tee sille sitä ja tätä. Rentouttava perhekeikka, not.

Niin se uinti, Aron oli takuuvarma ja uida porskutteli reteesti. Ray oli yllättäjä, että siellä sekin ui niin paljon, että uittaja komensi Rayn välillä lepäämään. Elvis ei oikein kokenut oloaan kotoisaksi ja yritti uida reunoille kiivetäkseen pois altaasta. Kuitenkin tehokkaasti käytettiin siks hyväksi.

Uimaan menossa:

Ja polskis!

Koirat olivat kyllä todella väsyneitä uinnin jälkeen, että loistavaa sinänsä.

Petra kolhi polvensa laskettelurinteessä ja sehän tiesi minulle lisää hommia. Pikku-Ray onkin kulkenut nyt mukana lenkeillä ja pienillä jaloilla pääsee yhtää lujaa ja yhtä korkealle kuin vähän pidemmilläkin. Tämän totesin eräällä metsälenkillä, jossa eksyin kun piti ihan vaan oikaista yhden metsän läpi. Pojat viiletti kalliolta toiselle, kun minä ihmettelin eräitä toisia kengän jälkiä, joista hetken päästä huomasin, että ne olikin mun omat.

Tallilla olen käynyt treenailemassa itsekseni muutaman kerran. Aronin kanssa tehtiin hyppytekniikkaa, joista ensin kasvavaa sarjaa ja sitten power grind-sarjaa. Hyvin venyi Aron näissä hypyissä. Tauko oli hyvä ottaa tähän väliin ja käytin sen Rayn hyväksi. Ei kerrota Petralle, että äiti treenasi sen koiralla naksutinpeliä keinulla. Joka kerta kun Ray rämäyttää tassuillaan keinun pään maahan, kuuluu naks ja namia. Tallin keinun saa madallettua ja näin olimme vain keinun toisessa päässä rämäyttelemässä sitä keinua. Hyvin sujui. Sitten otin pelkästää yhden puomin palan maahan ja naksuttelin pikkukoiran oma-aloitteisia on-offeja puomin päähän. Heitin namin aina kauaksi puomista, jolloin Ray ryntäsi hakemaan namin ja suuntasi uudelleen maassa olevaa puomia pitkin kontaktialueelle ottamaan kontaktia. On se fiksu, tekee sitä kuin pieni kone. Lopuksi vauhtinoutoa, siitä se tykkää ihan hulluna :-)

Aron teki omalla kakkosvuorollaan matalilla esteillä pakkovalssiharjoitusta. Se ei läheskään aina tule mun käteen saakka vaan lähtee omin luvin esteelle. Nyt palkkasin paljon kädestä ja vasta sitten sai luvan jatkaa. Kivasti meni.

Ensimmäiset jälki ja esineruututreenit käytiin tekemässä tällä viikolla Hämeenkyrössä, lumet kun suli pois ja samalla vetohiihdon sm- kilpailut, joiden parissa on tunti jos toinenkn puuhasteltu. 80 hiihtoparia ilmoittautui, mikä on uskomaton määrä, kun tämän talven hiihdot on olleet niin minimaaliset. Mekin käytiin kerran jäällä hiihtämässä.

Treeniseurana Hämeenkyrön kankailla oli ihan loistava Riitta kera koiruudet Kipinä ja Tikka. Riitan kanssa juteltiin paljon jälkikoiran treenaamisesta ja Tikan jäljestystä katsoessa moni asia loksahteli paikoilleen. Tikan itsevarmuus, keskittymiskyky ja tarkkuus oli niin ihailtavaa, kylmät väreet menee vieläkin. Tikka on jäljestänyt metsäjälkiä kohti ikäänkuin luomusti ja päädyin siihen, että jos minulla olisi pentu, ottaisin kepit heti treenilistalle, ennen jälkeä. Koska ne kepit on metsäjälkikoiralle se kaikista tärkein juttu, niin se tärkein ensin. Lähes kaikki, minäkin, on tehnyt jäljen ensin ja yleensä siinä käy niin, että jäljestys on hienompaa kuin ne kepit. Siksi muistin, että koiraa treenatessa, on laji mikä tahansa, pitää tietää miltä sen homman pitää lopulta näyttää. Niin oivaltavaa! Toki monia oivalluksia tuli muitakin, kuten se koiran asenne, sen on vaan oltava kunnossa ja koiran motivaatio ja itsevarmuus on niin tärkeitä juttuja. Kiitos Riitta, sinuun on ollut ilo tutustua!

Aron jäljesti 500m pitkän 4 kepin jäljen hyvin, nosti kepit, kulmat otamme tämän vuoden tehotarkkailuun ja takajäljen nosti tänään, siihen minulla on nyt hyvä suunnitelma, kiitos Maria Brandel :-).

Esineruudussa haettiin 5 esinettä ja Aron näytti oppineen, että aina edestä etsitään. Se ei onneksi sortunut juoksentelemaan pitkin poikin ruutua, tosin ensimmäisellä pistolla ei tainnut ihan olla nenä auki. Pistetään se suuren innostuksen piikkiin. Aron veti meinaan sellaisella kiihkolla ekan pistoon, luotisuoraan miljoonaa kohti takarajaa ja sieltä takaisin minun luokse. Onneksi tämän jälkeen nenäkin aukesi.

En tiedä yhtään mitä teen meidän tulevan pk-kauden kanssa, maastot on sopivasti hallinnassa, mutta se tottis ei. Jostain pitäisi löytää intoa sen treenaamiseen. Pk-hypyn kanssa varmaan aloitellaan taas pikkuhiljaa itsetuntoa vahvistellen. 

Tänään päästiin Aronin kanssa vuoden ensimmäisiin kisoihin, Takuttien agilitykisoihin. Koko viime vuosi metsästettiin sitä kolmatta nollaa ja useita hyviä hyllyjä tai -5 ratoja tehtiin, välillä tietty jokunen pohjanoteeraus. Joten saman tavoitteen kanssa tähän vuoteen. Ikuinen ykkösluokkainen; enää hetken. Toki vähemmällä treenimäärällä ja ehkä rennommalla asenteella. Sen olen tässä talven aikana tajunnut, että pienistä asioista voi olla kiitollinen. Koulun vuoksi vapaa-aikaa minulla ei ole koskaan. Siksi kaksin Aronin kanssa liikenteessä, jo se on juhlaa.

Ensimmäinen hyppäri meni tuntumaa hakiessa. Kepit tais olla este nro 6 ja pujoteltiin kohti nurkkaa, jossa oli putken pää seuraavana odottamassa. Jättäydyin kepeistä jälkeen ja kuvittelin, että Aron pujottelee loppuun ilman minuakin. Vaan eipäs se malttanut, vaan tuli toiseksi viimeisestä välistä ulos ja rykäs sinne putkeen. Jälkiviisaana olisi vaan kannattanut varmistaa se pujottelun. No laitetaan treenilistalle itsenäinen pujottelu. Hyvää radassa oli onnistuneet alut ja loput. 

Agiradalla, sillä ensimmäisellä, oli yksi vaikea kohta, kaarre, missä oli muuri ansaesteenä. Siihen asti puhdas rata ja minä menin tekemään kökkövalssin kun panikoin tuota kohtaa, kaksi rimaa alas. Muuten sujui hallitusti ja virheettömästi. -10 tuloksella sijoittui viidenneksi. Alku ja loppu hyvin ja huolellisesti.

Kolmasrata näytti ihan perus ykkösten radalta ja me tehtiinkin virheetöntä suoritusta. Kolmanneksi viimeinen este oli puomi, siinä Aron odotti hienosti kontaktilla, kunnes vapautin ja päästin loppusuoralle, missä rengas ja hyppy. Juoksin kohti maalia enkä katsonut koiraa, arvaatte miten siinä käy, -5 kummaltakin esteeltä, kun jätin Aronin yksin ja se lähti kauhomaan perään. Voi argh mun kanssa. Vieläkin tunnen sen ajatuksen siinä hetkeä ennen, että enää kaksi estettä ja puhdas rata on siinä. Tarinan opetus; loppuun asti!! No tällä sijoittui toiseksi, saatiin lahjakortteja ja Aron oli mun silmissä paras. Moni kannustaja kävi kertomassa, että kokonaisuus näytti kuitenkin erittäin hyvältä, siltä se tuntuikin. Olin myös valmistautunut näihin kisoihin huolellisesti, kuten juottamalla koiraa jo edellisenä iltana enemmän, varasin hyvin aikaa verryttelyihin ja palkkaamisiin. Kisaaminen tuntui kivalta ja Takuttien kisoissa oli rento ja menestyvä ilmapiiri.

Loppukävelyt tehtiin näin keväisissä maisemissa ja taas kerran kävelystä tuli tarkoitettua pidempi kun löysin uusia lenkkimaastoja Ideaparkin kupeesta. Ihmettelen tätä lumetonta maaliskuuta!

Aronin hypyt kulki tänään hyvin ja jatkamme nyt tällä kevyemmällä ja asenteelta positiivisemmalla linjalla.