Voi elämää

Koulunkäyntini työnohella muuttaa arkeni ihan täysin. Toki osasin kyllä ihan odottaa sitä. Käytännössä vapaapäivät mahdollistavat kouluunpääsyn ja kaikkina muina päivinä lähes töissä. Koulutehtäviä ja tenttiin lukemista riittää, esseiden kirjoitustakin pitää muistella. Ja silti, luojan kiitos minulla on koirat. Mikään ei ole vapauttavampaa, kun opiskelun lomassa käydä koirien kanssa metsälenkeillä. Ulkona on nyt niin kaunista. Kovat pakkaset eivät ole meitä haitanneet ja valkea lumipeite valaisee. 

Huh hellettä sano jänis pakkasta, ei vaan pakkanen ei haittaa sanoo Aron.

Elvis ja vauhtia riittää

Aronin kanssa olemme treenanneet vain agilityä. Kerran käytiin Petran kanssa tekemässä harjoituksia ja rakensin palan yhdestä Salme Mujusen ykkösluokan radasta. Salmen radoilla kun tyypillistä on pitkät alku tai loppusuorat. Aron meni superhyvin tiputtamatta ainuttakaan rimaa.

Kehariryhmän treeneissä oltiin viime tiistaina. Siellä meillä oli edellisen ryhmän tekema rata, jossa sai juosta. Putkista ja hypyistä tehdyt isot kaarteet, juu Aron tykittää menemään ja omat jalat saa mennä miljoonaa. Se oli niin vapauttuvaa. Meillä oli kyllä tosi kivaa. Rimoja tippui pari, niissä kohtaa missä typerään tapaan rääkäisen seuraavan esteen juuri kun Aron on hypyn päällä. Tällä saan häirittyä hyppyä. Jos käsky tulee ennen hyppyä, niin rima pysyy. Tosin huomasin, että turha niitä estekäskyjä on käyttää, kun Aron jokatapauksessa suorittaa edessä olevan esteen ellei toisin sanota.

Jari Suomalaisen treenitkin olivat tässä kuussa. Niissä oli yksi tosi vaikea valssikohta, mitä hinkattiin uudestaan ja uudestaan. Mun valssit leviää kovin helposti. Näiden valssikohtien jälkeen sai myös juosta, kun tässäkin radassa oli isoa kaarretta, missä hyppyjä ja sieltä suoralle, missä rengas ja pituus. Aron sai mennä kovaa.

Ylipäätään kaikissa treeneissä oli nähtävissä kehittyminen eteenpäin. Mä haluisin niin kisaamaan ja pois tästä " ikuinen ykkösluokkalainen"-leimasta. Nyt kuitenkin työvuorolistoilla olen neljä seuraavaa viikonloppua täysin töissä, ettei ole pienintäkään mahdollisuutta päästä. Helmikuun lopussa mulla on viikon talviloma, silloin ehkä jossain voisi olla agilitykisat. Toisaalta, tällä treenimäärällä Aronin lihaksisto ei joudu liialliselle stressin kuormitukselle ja vähemmän on selkeästi enemmän. 

Elvis ja Ray voivat oikein hyvin ja kolmen porukassa viihtyvät loistavasti. Metsälenkeillä Aron menee aina mielellään omia reittejä meistä vähän kauempana siinä missä Elvis ja Ray juoksevat mielellään ihmisen lähellä. Raysta on hirveen kivaa laukata haukkuen haukkuvan Elviksen perässä, voitte varmaan jo kuvitella pienen pystykorvan kimeän äänen. Ray on kyllä pippurisin ja sitkein tyyppi, ahneinkin mitä olen koskaan tavannut. Sen elossa pitäminen on haasteellista juuri tämän vuoksi. Nytkin se oli syönyt pikkukiviä, sellaisia mitä hiekoittamiseen heitetään tielle. Luuli niitä eteisessä varmaankin namipaloiksi. Onneksi oksensi niitä sitten pois ja me huokailtiin, että voi luoja. 

Sellaista meillä, varmaan nyt ihan normiperheen arkea.