Ainekset onnellisuuteen

Kuluneen kuukauden aikana on ehditty koulun ja työn lisäksi tehdä vaikka mitä.

Jälkitreenit: Miinun ja Bertan kanssa Ruutanan metsissä. Jälki 1 oli 900m pitkä ja kepit nousi 6/6. Alkumatkan jälkeen tehtiin häiriötä, kun Miinu heitti juoksuiselle Bertalle lelua yli Aronin jäljen. Vähän ajatuksena, että pystyykö Aron keskittymään olennaiseen, vaikka juoksuinen tyttö on mennyt edestakaisin jäljen päällä. Pystyihän se ja hirmu hyvä jäljestys.

Jälki 2 oli 1 km pitunen haastejälki ja Miinu oli kulkenut mm. polun reunaa yhden pätkän, noustiin kalliolle ja sieltä alas, oli suota, kaadettujen puiden ryteikköä ja sellaista risukkoa, että jouduin kolmasti pysäyttämään Aronin että pääsin itse eteenpäin. Matkalla oli ojien ylityksiä ja niitä, missä Miinu oli todennut, ettei pääsekään siitä yli, luonnollisesti Aron loikkasi ojan tarkistamaan, että menikö se tänne. Lopussa tultiin tien varteen, jossa jälki kävi ja jatkui sitten tiukasti oikealle rytölään. Tässä Aron tsekkasi tien ja vastapuolen tiestä, mutta palasi sitten ja jatkoi matkaa rytölään. Olin ihan kuollut viimeisellä kepillä, naama oli punainen kuin possulla, sillä melkoinen jalopeura saa olla perässä pysymiseen kun Aronin vauhti on reipas. Keppit ei tänään nousseet niin hyvin kuin pitäisi eli vain 3/6. Eka keppi jäi ilmeisesti siihen, kun Aron keskittyi jäljestämään polulla ja kolmoskeppi jäi kohtaan, missä Aronin liina pääsi minulta irti ja Aron jäljesti minun ottaessa kiinni koiraa, jolla oli hmmm vauhtia. Tiukemmat olosuhteet siis heti vaikuttivat keppien ilmaisuun, mutta kun kaksi viimeistä nousi hyvin, oli Aron sankariainesta, kovaa työtä joutui tekemään. 

Eka keppi ilmaistu, niin siistiä sanoo Aron vaikka pistää läähätyttämään.

Jäljen päässä, Miinu iloitsee onnellisesta lopusta jäljeltä löytynyt pullo kädessä ja Aron tietty tohkeissaan loppupalkoista ja kehuista. Meidän tapa iloita perjantai-iltana.

Esineitä treenattiin myös näinä maastokertoina. Ekalla kertaa ruutu 30 x 50 ja 5 esinettä. Yksi ja viimeiseksi jäänyt esine ei meinannut nousta millään, jostain syystä siihen ei tuullut eikä Aron saanut hajua. Autettiin vähän ja Miinu kävi nakkaamassa samaan suuntaan toisen esineen, jonka nostosta päästiin palkkaamaan. Sitkeä Aron oli kyllä, etenee aina suoraan lähettämään paikkaan, vaikka olisi jo kymmenes kerta.

Koska välillä tarvitaan onnistumisia ettei motivaatio notku, tehtiin kakkosmaastokerralla kaksi kaistaa, joiden päissä oli esineet. Nämä kaistat Aron hoiteli hienosti, toinen kaista meni alamäkeen, joten vauhti suoraan kohti takarajaa oli huikea.

Treeniseura Miinu ja Bertta esineiden löytymisen jälkeen

Pientä tokopuuhasteluakin on ollut meneillään. Kotipihassa on treenattu risuleikkejä. Niissä Aronin pitää tehdä asioita risu suussa säännöt sanoo että risu ei saa tippua eikä sitä saa purra. Ja näin ollaankin treenattu vaikka mitä, kuten aluksi ihan sivulle tuloja, risu suussa minun kiertämistä, vierellä maahanmenoja, kaukoja ja tänään merkille menoja, joissa risu ei tippunut kertaakaan ja merkitkin oli hyviä. Kehitystä näkyvissä! 

Tokotreeneissä oltiin tämän viikon maanantaina ja niissä Aron onnistui kontakti ja pidä annettu käsky-asioissa hyvin. Kuvassa Aron on jätetty seisokäskyllä seisomaan ja tyypit houkuttelee vaihtamaan asentoa, mutta Aron piti pintansa.

Tälläisten keskittymistä vaativien harjoitusten jälkeen ruutuun meno onnistui superhyvin, vaikka ruutu ja merkki olivat haastesellaiset: ruutu oli aseteltu niin, että koiran piti mennä koulun pihassa lasten kiipeilytelineiden välissä. Hyvin Aron löysi ruudun eikä äännellyt yhtään merkille mennessä, mitä toisinaan on tapahtunut. Olin hirmu onnellinen näistä onnistumisista, vaikka kakkoskierros meni pieleen, kun puuhasteltiin tunnarin kanssa ( toi väärän haistelematta kunnolla kapuloita, nappas vaan) ja piti kapulaa huonosti suussa, luovutuksessa äänteli. Ärsytti, mutta sitä on vaan suunniteltava treenejä paremmin. 

Siinä koulun pihassa oli ihana kiipeilyteline, jossa pienet poseeraukset.

Agilityä on harrastettu tiistaisin Niihamassa. Meidän kehariryhmä siirtyi ulkokaudelle ja jotenkin se oma lenkkari tuntui lähes juuttuvan sinne hiekkakenttään ekalla kerralla. Anu oli vielä laittanut jonkun Salme Mujusen juoksuradan meille työn alle ja kyllä kuntoa tälläkin kertaa koeteltiin, kun Herra Aron menee suorissa putkissa mukavaa vauhtia ja itse pitäisi ehtiä tekemään putkijarruja johonkin väliin. Agility on ollut ihan älyttömän kivaa!

Viime viikon jännittävin kohta oli fyssarikäynti. Aron tykkää fyssaristaan kovasti ja tietää miten siltä saa namia.

 

Ja mitä iloisia huomioita meidän fyssari Elina tekikään, Aron on paremmassa kunnossa kuin koskaan. Ei yhtä ainutta jumia tai lukkoa. Ei lihaskireyksiä eikä aristavia paikkoja. Jos ihan hakemalla haettiin niin niskassa oli pientä arkuutta kolmosnikaman kohdalla, mutta siinä kaikki. Oli tästä ihan valtavan onnellinen, sillä tämä ei ole itsestään selvyys!

Petra ja Ray joutuivat vaihtamaan agiryhmää, kun edellinen lastenryhmä lopetti. Niillä oli viimeisellä kerralla herkuttelua treenien lomassa ja tunnelma oli vähän nyyh. 

Ray silmätarkkana, kun Petra on tutustumassa rataan

Onneksi uusi Suvi Virran koutsaama ryhmä vaikutti oikein kivalta ja Ray alkaa tykittämään putkiin jo vallan niin kovaa, että Petralla on juoksemista.

Kotona parivaljakko tasapainoilee mm. puunrungolla.

Vammalan mökilläkin vietettiin yksi viikonloppu, naapurin lampaat kiinnosti kovasti.

Ja se maaseudun rauha, teki minut niin kiitolliseksi kaikesta!