Pk-päivitys

Rennosti otetun viime viikon jälkeen olikin jo aika aktivoitua. Sain sovittua heti maanantaille Miinun kanssa tottistreffit, joten siitä se taas lähtee. Päätettiin treenailla Koivumäessä, mihin en ole koko kesänä ehtinyt. Koivumäestä on pakko mainita, että on kyllä loisto paikka. Tampereen vetokoiraseuran oma tila, jossa treenikenttä ja kivat maastot ympärillä.

Matkalla Koivumäkeen kävin tekemässä jäljen. Ajattelin, että vaihtelun vuoksi tsekkaan jonkun sellaisen paikan missä ei ole ennen jäljestetty. Ja aivan sattumalta löysin unelmien jälkimetsän. Käännyin ensin Kintulammelle vievälle tielle ja sitten ihan sattumalta valitsin pikkutien, missä ei ollut mitään kylttiä. Ajelin tätä pikkutietä ja sen molemmin puolin oli silmänkantamattomiin hyvän näköistä sammalmetsää. Oli ihan vaikea valita, että kummalla puolen tietä jäljen tekisi, kun kaikkialla näytti hyvältä. 

Eikö näytäkin?

Koska Aron ei ole jäljestänyt pariin viikkoon ja muutenkin ottanut nyt kevyesti, tiesin menohaluja löytyvän. Motivaation ylläpito on tärkeää, ehkä eniten itsellä ja suunnittelin, että teen kilometrin jäljen yhdellä kepillä. Aron saa siis jäljestää ja yleensä siellä kilometrin kohdalla se pystyy jo kepinkin ilmaisemaan. Astuin sitten metsään toiveikkain mielin huomatakseni, että sporträkkeri ei löydä satelliitteja. Nyt olikin vaikeuksia hahmottaa kuljetun matkan pituutta ja omaa sijaintia autoon nähden. Varsinkin kun merkkaan vain janan, ei oikein voinut tietää, että pitääkö suuntavaistoni ja kuljenko niin, etten vedä jo kuljetun reitin yli ristiin. Nyt tää jälki voi kyllä olla mitä vaan, mutta rohkeesti sitten metsään ja sieltä takas. Välille kulmia ja piikkejä. Jossakin kohtaa ajattelin, että nyt olis varmaan hyvä paikka viimeiselle kepille, joten tähän keppi. No mitäs jos Aron ei ilmaise tätäkään, joten varakeppi vähän edemmäs ja siitä näinkin jo tien, missä autoni oli. 

Parin tunnin päästä tulin takaisin janalle. Nyt toimi se räkkerikin. Aron oli intoa piukassa ja lähti kohti jälkeä, mutta pienen etenemän jälkeen tuikkasi heti oikealle. Pah, omaan jälkeen oli vielä matkaa, joten eipäs lähdetä oikomaan. Otin pois, sillä olen päättänyt pitää kriteeristä kiinni. Eteenpäin mennään suoraan, kunnes kohtaa jäljen. Uusinnalla onnistui ja teki täydellisen suunnan valinnan. Tällä kaudella ties kuinka mones oikea suunnan valinta. Tästä olen kyllä niin tyytyväinen.

Ja sitten mentiin. Maasto oli helppokulkuista, joten Aron meni hippulat vinkuen. Tosi helppo maasto koiralle. Kulmat se ratkaisi sukkelaan ja itse läähätin perässä. Jossakin kohtaa huomasin, että jes, nyt alkaa Aronin jäljestysvauhti tasaantua ja vilkaisin räkkeriä, kuljettua matkaa oli takana 900 metriä. Toivon jo pysähtymistä.

Pian oltiinkin ekan kepin kohdalla, nyt kuljettua matkaa oli takana se 1000 metriä. Ilmaisi kepin hyvin, vaikka oli ihan pikkuinen kepu. Seuraava normaalin kokoinen keppi nousi 70 metriä eteenpäin ja onnellisinä, mutta läähättävinä oltiin jäljen päässä. Aikaa siitä kun puin koiralle jälkivaljaat päälle oli mennyt 15 min, joten kiitos Aron tästä reippaasta askelluksesta.

Tältä näytti jäljestetty reitti, vähän on satelliitit vielä pyörinyt väärään suuntaan, sillä missään kohtaa en mennyt tien yli, siinä reunassa kyllä käytiin.

Hyvin näkyy myös meidän jana, ensin on menty suoraan, sitten turha vekki oikealle, sitten uusi lähytys siltä kohtaa ja nyt suoraan jäljelle kääntyen oikeaan suuntaan.

Välissä käytiin tottistelemassa. Aluksi virittelin Aronia vähän yhteistyöhön ja vein paikalla-makuuseen. Ammuin piilossa ollessa 2 laukausta ja Miinu sanoi, ettei Aron reagoinut millään tavalla. Eipä olla tällä kaudella kuultu laukauksia kertaakaan, joten hyvä näin. Miinu teki Bertalla jotakin juttuja ja menin sitten Aronin luokse palkkaamaan sen hyvin namipurkilla. Ruoka vahvistakoon rauhallista mielentilaa. Tämän jälkeen vein Aronin autoon ja saatiin siihen tauko.

Hetken päästä takaisin kentälle ja otettiin ilmoittautuminen. Tästähän se Aron muisti, että nyt tehdään näitä suurien linjojen juttuja. Piipittää, on levoton ja silmät pyörii päässä kuin lottopallolla. Yli-yrittää ja sen myötä tulee epävarmaksi. Tyyni suorittaminen on kadonnut tässä kohtaa. Ei pysy seuruun paikka eikä kontakti. Pienellä rallitokomaisella hinkuttamisella saan sen hetkeksi kuosiin, mutta paha mieli tuli tästä. Edelleen vain totean, että alkupään virheet maksaa eniten. Olisinpa osannut rakentaa tämän tottiksen paremmin, mutta ennen Aronia minulla oli kokemusta tottiksesta vain parin hassun bh-kokeen ja ykkösluokan verran. Ei sitä osannut nähdä, että miten rakentaa mielentilaltaan se oikein. Joten tässä kohtaa pitää vaan hyväksyä, että kaikessa ei voi onnistua.

Kylmä hiki otsalla nyt odotan tulevaisuutta ja hetkeä, kun ollaan tästä arvosteltavana. Meillä on nimittäin paikka kolmos luokan jälkikokeeseen!!