JK3

Olipas huikean kivaa lähteä tänä aamuna oman seuran jälkikisoihin. Edellisista jälkikisoistamme oli yli 2 vuotta aikaa ja silloin pari vuotta sitten olin sitä mieltä, ettei koskaan enää. Samassa lopputuloksessa ollaan kyllä tämän päivän jälkeenkin, mutta eri tavalla.

Nyt koirien tarkastus alkoi aamutuimaan, mutta kotoa vartin ajomatkan päässä. Aamu oli kylmä ja auton lasit oli jäässä. Niin näytti olevan myös luonto, kaikkialla valkoinen huurre peite. Silti iloitisin, me saadaan nyt osallistua ja kokea jälkikokeen huuma. Ja ensimmäisenä etappina siis koirien tarkastus ja jälkien arvonta. Sain jäljen 5 ja tovin odottelun jälkeen lähdettiin matkaan. Odotellessa tuomarin tuloa ehdin höpötellä jäljen tallanneen Liisa-Idan kanssa. Ihmeteltiin miten hyvät maastot jälkiporukka oli löytänyt ihan läheltä Koivumäkeä. Tänne kyllä järkätään toistekin koe!

Meidän janapaikka

Vihdoin tuomari Jani Heinilä saapui ratamestari Taiston kanssa ja päästiin janan ääreen. Aron lähti ripeästi, jopa niin että lensi yli jäljen, tuikkasi sieltä jonkun lenkin takajäljelle ja lähti tulemaan minua kohti. Tässä vaiheessa laskin liinasta irti ja kun koira meni ohitseni nappasin taas liinaan kiinni ja lähdin koiran perässä pois janalta. Tuomari ei huudellut mitään, joten tiesin, että jälki on nostettu. Ja niin me päästiin matkaan.

Aron ajoi jälkeänsä intensiivisesti. Seurasin tarkkaan itseasiassa vain kuljettua reittiä, että jos käykin niin, että Aron menee kepin yli, voin itse napata kepin mukaan. Sammaleessa näkyi paikka paikoin jäljen tekijän jalanjäljet, mutta tahti oli sen verran reipas, ettei siinä ehtinyt muuta kuin kulkea Aronin perässä. Hetken ehdin miettiä, että ekan kepin pitäisi nousta kohta ja niinhän se nousikin. Jes miten hyvä poika! Ja matka jatkui. Keppejä oli tasaisin väliajoin koko matkan ja joka ainoan Aron ilmaisi. Maasto vaihteli ja välillä laskeuduttiin rinnettä alas, jossa oli muuten kolmoskeppi ja välillä noustiin ylös. Mitään isompia ojia ei ylitetty ja lenkkarit pysyi kuivana. Viitoskepin kohdalla olin jo onnellinen, sillä olihan se enemmän kuin yhdelläkään treenijäljellä tänä vuonna. 

Matka jatkui kohti kuutoskeppiä. Olin niin valppaana. Myös Aronin vauhti oli taasaantunut ja mentiin sellaista tahtia, että tiesin sen haistavan, mikäli kepille tullaan. Lopulta laskeuduttiin kalliotasanteelta kohti hiekkatietä, missä autoni oli. Siinä löi sydän ylimääräisiä kertoja, kun mietin, että onko jäljen tekijä halunnut tehdä loppuun haasteita vai ollaanko ihan just kuutoskepilla. Ja siitä melko läheltä tietä se keppi sitten nousi. Voi vau 6/6 oli taskussa. Niin siistiä! Katsoin myös kelloa, jonka pistin käyntiin siinä lähtövaiheessa, kun tuomari tuli paikan päälle, aikaa siitä hetkestä oli kulunut 34 minuuttia, joten jäljen ajo sujui mukavan reippaasti.

Keppien luovutus on juhlahetki!

Jana-arvostelussa tuomari sanoi, että jäljen ylittäminen on vakava virhe ja että meidän janalla tapahtui vähän liikaakin, joten 10 pisteen menetys janalla. Höh!

Esineruutu tehtiin Koivumäessä. Suoritettiin ruutu siinä järjestyksessä mitä jäljetkin ajettiin. Joten viidentenä ruutuun. 

Vartoillaan ruutuun pääsyä

Ekalla pistolla Aron meni vasempaan takanurkkaan, oli siellä melko pitkään, tuli tyhjin suin takaisin, lähetin uudestaan samoille nurkille ja nyt nousi eka esine. Etenin itse ruudun puolta väliä kohti ja seuraava esine nousi oikeasta takanurkan seuduista. Kääk, mitä aluetta Aron ei ole tsekannut. Joku haju oli ruudun oikealla laidalla edessä, siinä Aron tarkisti ja tarkisti. Itseäni alkoi jo hermostuttaa, paljonkohan aikaa on jäljellä ja mitä aluetta Aron ei ole vielä käynyt. Lähetin keskelle ja sieltä nousi esine. Oma käskyt kuitenkin kiristyivät loppua kohden huomaamattani, joten itselle miinuksia. Silti iso Huh. Aika riitti ja kolme esinettä koossa. Pisteitä saatiin 28/30 ja en muista mistä ne 2 pistettä lähti. Itse tajusin omasta työskentelystä, että aloin ihan turhaan hermoilemaan. Pää on pidettävä kylmänä ja selkeemmin vaan suunniteltava pistot niin, että koira tikkaa ruudussa eturajalta takarajalle järjestelmällisesti. Jos siis joskus vielä kisattaisiin, niin mun pitäis keskittyä miettimään tätä enemmän. 

Maastopisteitä kasassa 188.

Jäljellä oli enää tottis. Päätin, että teen sen niin jämptisti kuin vaan osaan ja en hermoile yhtään. Se on nimittäin ihan turhaa siinä vaiheessa, kun tietää, että mitään ei ole tehtävissä. Aron osaa seuruut ja jäävät, se tietää noudot ja eteenmenot. Se paketti vain hajoaa, mikä näkyy ääntelynä, joka kasvaa ja kasvaa. Ilmoittautumisessa se oivalsi, että tää on taas tätä. Seuruu meni vielä jotenkin, siitä saatiin arvosanaksi hyvä. Jäävissä oli oikeat asennot ja reippaat luoksetulot, mutta seisomisessa juoksi suoraan sivulle. Jokaisen liikkeen jälkeen Aron kiljui entistä enemmän ja noutoihin menessä se ei pystynyt istumaan kapulatelineen äärelle, kun oli niin hermostunut. Itse sössin meidän 2 kilon noudon puutteelliseksi, kun kauhasin kapulan Aronin suusta ennen kuin se ehti istua. Sama kaikissa muissakin noudoissa. No metrisen este. Voi luoja. Lähti hyppyyn, ponnasi reippaasti esteestä, jolloin este rämähti alas. Haki kapulan ja hyppäsi maahan rämähtäneen pressu-esteen yli luovuttamaan kapulaa. Luojan kiitos oli pressu-este, sillä puu-esteellä olisi voinut sattua jotakin, mitä ei voi enää korjata. (Kammoan niin kiinteitä metrisiä esteitä). Syystäkin tuomarilla oli pähkäilemistä, että mitä antaa meille tästä. A-este menee meillä aina hyvin, joten se onnistui tänäänkin, jollei puhuta kapulan luovutuksesta. Loppuun eteenmeno, joka oli siinä mielessä hyvä, että jopa kerran tehtiin se treeneissä tällä kaudella. Kävi maahan ripeästi käskyn kuultuaan. Siitä siirryttiiin paikallamakuuseen, jossa pysytteli hipi hiljaa. Pisteitä (säälistä) 72.

Kuvat pöllitty Tavesin seinältä, kuvaajana J.Wirtzenius.

Tottis ei naurata

Eikä esteestä ponnistaminen jää epäselväksi

Mutta A-esteen se kiipesi

Se on harmi, että se surullisen kuuluisa mielentila leviää, enkä osaa tehdä sille yhtään mitään. Ja äärettömän epäreilua, että suorittavan pari joutuu eriarvoiseen asemaan näin äänekkään parin kanssa. Joten päästän kaikki murheelta ja totean, että jäljellä me ollaan missä olosuhteissa vaan valmiit työskentelemään, mutta tottiksen koulutusvirheet eivät enää 6 vuotiaalla, ensi kaudella 7 vuotiaalla ole korjattavissa. Noudon luovutukset, metrinen este ja mielentila; siinä sitä olis hommaa.  Ollaan Aronin kanssa kuitenkin saavutettu se mitä alunperin haaveilinkin eli ykköstulos tästä ylimmästä luokasta ja tämän päivän 2. Tulos pisteillä 260 todisti sen, ettei se ollut silloin 2 vuotta sitten vahinko. Tuloksena tänään oli jälkikoulari, joka on aina hieno juttu. Siitä olen oikein mielissäni. Ja tottista treenattiin tänä kautena ehkä 4 kertaa, esineitä pari kertaa ja jälkeä aina kun oli mahdollista. Mielentilan kanssa meillä riittää tekemistä loppuelämän ja rallitokon kautta käydään nyt tähän kiinni, että hiljaa pitää olla. 

Kaikesta huolimatta olen kovin kiitollinen Aronille. Mikään ei vedä vertoja niille seikkailuille, mitä ollaan koettu meidän jälkiharrastuksen parissa. Ja miten hyvin se tänäänkin teki hommia, joten rutistus Aronile, joka on minulle niin rakas.

Älyhienoo oli, että koulareita tuli hienosti päteville Tavesin jälkikoirille. Miinu ja Bertta, Miko ja Aku, Pipsa ja Nessa sekä Sabia ja Jeriko saivat tämän vuoksi tuulettaa. 

Mahtavaa, että saatiin olla mukana.