Palkkaa Aktiivinen asenne!

Niinhän siinä sitten kävi, että masennus niistä rallikisoista seurasi. Harmitti, että vuodesta toiseen ja kerta kerran jälkeen törmään siihen Aronin ääntely-ongelmaan ja kärsin siitä. Heti seuraavasta kerrasta aloin natsilinjalle, enkä hyväksynyt piipittelyä yhtään. Ja tämän jälkeen oltiin vielä syvemmässä suossa. Yhdet treenit Aron teki hipihiljaa, mutta seuraavissa se oli todella epävarma. Ja kun on epävarma, ei osaa enää niitä entisiäkään asioita. Huomaan sen epävarmuuden siitä, että Aron alkaa katsella minusta poispäin ja livoskelee huuliaan. Enhän mä tämmöstä halunnut. Ja siitä se masennus vaan syveni.

Mutta niinkuin aina, julkisen häpeän ja itsesyytösten jälkeen sain itseni kasaan. Päätin, että mun on oltava vaan tarkka sen äänen kanssa. Ja mun on vahvistettava sitä, kun tekee oikein. Mun on nostettava koiran itsetuntoa ylös siten, että kun minä pidän kriteereistä kiinni, palkkaan paljon oikeaa enkä hyväksy väärää päästään eteenpäin. 

Välissä on saatu iloa onnistuneista agilitytreeneistä ja oli huippua, että Anu-koutsikin pystyi toteamaan, että meidän valssithan toimii. Lisäksi meidän takaakierrotkin toimii, mutta niistä Anu ei nyt maininnut. Ei makeeta mahantäydeltä. Mutta on saatu yhtäkkiä hirveesti onnistumisen iloa agilitystä. Onhan tässä vuosikaudet treenattukin, mutta olisko se, että koulutin itse agilityä viime kesänä kahdelle ryhmälle saanut minut oivaltamaan jotakin. Ehkä! 

Tänään olinkin hallilla kolmen koiran kanssa ja Aronin kanssa aloitin treenit. Pohjiksi oltiin käyty lenkki Niihaman lumisilla poluilla. Päätin, että palkkaan runsaasti sivulla oloa ja sitä, että koira tulee itse mukaan. Astuttiin halliin ja lähdin kävelemään, hyvin pian Aron tuli pyytämättä mukaani ja pääsin palkkaamaan sitä, että se tarjosi itseään. Tehtiin hyviä pätkiä. Yritin muistaa, että se koira aktiivisuus on se tärkeä juttu!

Sitten otin tötteröt kentälle ja heti se kupla hajosi. Aron pälyilee tötteröitä eikä keskittynyt minuun. Hah, vein sen kentän laidalle hetkeksi ja jätin sinne. Kävelin itsekseni kentällä ja lopulta menin Aronin viereen ja otin sen mukaani, eikä se pälyillyt nyt niitä tötteröitä yhtään. Palkkasin lelulla, juoksin Aronia karkuun, leikittiin ja taas juoksin pakoon. Aron laukkasi perääni lelu suussa, että leiki mun kanssa. Palkkasin myös niitä hetkiä, kun kuljettiin tötterökujalla ja ne tötteröt saivat Aronin yrittämään kontaktia minuun vielä enemmän. Oli hienoa huomata, että Aron oikeen yritti, ettei se katso niihin vaan minuun.  Tämmöstä me sitten tehtiin ja pidettiin pieni tauko. 

Tauon jälkeen työstin sitä oikean puolen asennetta. Palkkasin ja palkkasin, hieno liki. Kerran piipitteli ja ärähdin heti. Tämän jälkeen jatkettiin ja kun teki hiljaa, sai lelupalkan. Ja taas pienet pätkät, tötteröiden ympärillä tai poispäin. Hyviä pätkiä! Ei tehty mitään vaikeaa, paljon suoraa ja paljon palautetta, että näin on hyvä.

Lopuksi vähän laukkuutin Aronia. Kentän pohjia oli tänään huollettu, joten väliaidat oli poissa ja meillä oli hurjan paljon tilaa. Jätin Aronin nurkkaan istumaan, juoksin lelun kanssa hallin toiseen päähän ja kutsuin. Kolmas kerta oli laukaltaan paras, joten siinä oli tämän päivän treenit. 

Eteisessä jumpataan nyt päivittäin takapään käyttöä tyynyn päällä. Katson peilin kautta, miten Aron toimii ja tosi pienistä oikeaan suuntaan liikahduksista on lähdetty liikkeelle. 

Päätin, että työstän Aronia nyt ihan rauhassa ja teen sen oikealla puolen seuruun sille paljon varmemmaksi. Opetellaan kunnolla rallyn voi-luokan tekniikkaa eikä hötkyillä kisoihin. Jos ensi syksynä sitten koitetaan, että mihin päästiin. Nyt mun on oltava mielentilasta tarkkana ja siitä, että Aronin itsetunto on kanssani hyvä.

Hallitreeneissäni oli mukana myös avoimen luokan toivoni Ray ja Elvis. Ray osaa melko hyvin avo-kyltit, mutta sen kestävyys tehdä pidempiä pätkiä keskittyneesti on vielä heikkoa. Tänään palkkasin sitä kuitenkin paljon oikeasta asenteesta ja pikku-Ray kulki hirmu terävänä läpi houkutusten ja pujottelujen.

Viimeisenä Elvis. Ekan kerran tänään pyörähdys alkaa sujua mun liikkuessa. Hyvä ihme, että sille oli vaikeaa lähteä ulos ja poispäin seuraamispaikasta. Suullinen käsky + namikäsi, niillä tehtiin tosi monta pyörähdystä. Toinen mikä on melkein mahdoton, on istumasta seisomaan nousu. Eilen jouduin tsemppaamaan itseäni, etten hermostu, kun se säätää ja sählää. Elvikseltä helposti tippuu järki, kun sen iso pyörä lähtee pyörimään. Pyörä on pysäytettävä ja rauhallisesti aloitettava alusta. 

Ja takapäätänsä se ei osaa käyttää yhtään, mutta siitä en nyt ressaa. Onneksi avoluokan kisoissa ei kaikki kyltit vaadi sitä takapäätä.

Että sellaista meillä. Ylihuomenna mennään Aronin kanssa Tamskin 2. luokan iltakisoihin ja lisenssinkin sain tänään maksettua, joten innolla agivuoteen 2016!