Tänään kisat alkoivat kuitenkin ykkösluokilla ja Ray sekä Petra olivat kisaamassa kaksi agirataa. En tiedä jännitänkö koira-urheilussa mitään niin paljon kuin sitä, kun tuomari viheltää niille lähtöluvan? Sitä niin toivoo onnistumista heille koko sydämen pohjasta. Tai ylipäätään sitä, että kisaaminen/harrastaminen tuntuu kivalta maalissa, vaikka radalla olisi tapahtunut mitä tahansa. Petra muistaa vielä hyvin sen, kun ne oli ekoissa agimöllikisoissa ja nollarataa oli tulossa, kunnes Ray pysähtyi kakalle ennen viimeistä estettä. Petra oli silloin 12. vee ja kulki krokotiilin kyyneleet silmissä siitä, että miksi Ray ei voinut pidätellä sen yhden esteen ajan? No, elämä opettaa ja tälle muistolle voidaan yhdessä naureskella. Videolla se kyllä on, mutta en taida linkittää sitä nyt tähän.
Joten niin Petra ja Ray lähtivät agiradalleen. Rata oli mun mielestä vaikea ykkösluokan rata ja ajattelin, että ei oltaisi kyllä Aronin kanssa tehty tuolla nollaa. Petra ja Ray teki kyllä tosi hyvää settiä ja homma eteni kuin oppikirjoissa, kunnes kepeillä tuli yksi virhe. Maaliin tulivat siis -5 mukanaan ja aika riitti ihanneaikaan, vaikka kepeillä ottivatkin sisäänmenon uusiksi.
Sitten välissä käytiin varmistamassa viereisellä kentällä kesken Kulon Marken treenien keppejä ja kyllä ne siinä sujuivat. Ja niin ne lähti radalle 2 joka oli lähes sama rata kuin edeltävä, nyt vain mentiin lopusta alkuun. Taas Ray ja Petra teki tosi vakuuttavaa agilityä. Harmi, että tuomarin käsi nousi a-esteellä koskemattoman kontaktin merkiksi, mutta muuten tekivät virheetöntä settiä. Maalissa superhyvällä ajalla, jolla olisi voittanut koko luokan, mikäli tulos olisi ollut nolla.
No sellaista se agility on. Joskus voitto on yhden tassun kosketuksen päässä. Onneksi Petra koki, että hyvältä tuntui ja sanoi, että katsotaan lisää heille agikisoja. Ensi kuussa on Kuopiossa myös junioreiden ja nuorten agilityn sm-kisat, joten sinne. Kuopioon on meiltä ihan jumalaton matka, mutta sitä nyt ei tyttären harrastuksen eteen tekisi.
Kisat jatkuivat iltapäivällä kakkosluokilla ja Aronin kanssa meillä oli suunnitelmissa kaksi agistarttia. Olin jo matkalla jotenkin luovuttanut, että tuskin saadaan tänään mitään aikaiseksi. Jos ykkösten radat oli mun silmään vaikea, mitä ne on kakkosissa. Vaan jumankekka! Se kakkosten agilityrata näytti paljon helpommalta. Tiesin heti radan laidalta katsoen miten ohjaan ensimmäiset 15 estettä. Ja sitten tuli paniikki, että mitä ihmettä teen kolmella viimeisellä esteellä. Niitä en osaa. Menin Anu Puskan luokse, että iik apua, paniikki, mitä pitää tehdä kolmella viimeisellä. Anu neuvoi parhaansa mukaan.
Rataan tutustumisessa kokeilin tuohon loppuun kahta eri vaihto-ehtoa ja ainahan ne hyviltä siinä vaiheessa tuntuu.
Sitten itse radalle. Aron oli lähdössä unelma, lähti hyvin ohjaukseen. Tehtiin yhdessä tosi varmaa työtä, joskin keinulle ohjauksessa myöhästyin vähän ja jäin leikkaamaan koiran taakse. Aron harkitsi, että se kääntyy suuntaani, mutta sain käskytettyä sitä, että mene mene. Ja niin me tehtiin nollaa se ekat 15 estettä. Sitten lähestyin sitä itselle vaikeaa kohtaa ja järki jäätyi. Aron ei todellakaan tiennyt mihin ollaan menossa, mutta pelastellen ja kalastellen sain sen osumaan oikein ne kolme viimeistä hyppy-estettä. Ja se oli nolla!
Lähdimme luokassa kuudentena ja tällä nollalla meni luokassa sillä hetkellä toiseksi. Ihan luovuttaneessa mielentilassa laskin, että meidän jälkeen on vielä tosi monta hyvää koirakkoa tulossa ja on kyllä suru puserossa, jos agiserti lentää sormista sen vuoksi, ettei aika riitä kolmen parhaan joukkoon. Aron on sen verran nopea koira, että jos rata menee suunnitelmien mukaan, on se helposti nollalla kolmen parhaan joukussa. Vaan nyt meidän rata ei ollut se lännen nopein ylimääräisten kalastelujen vuoksi. Yksi nokialainen mali-koirakko teki ihan jäätävän nopean radan ja kiilasi sillä kärkeen, joten pidettiin sijaa kolme. Loput koirakot ei kuitenkaan tulleet enää tähän väliin ja siinä se sitten oli. Agiserti ja siirto kakkosiin.
Edellisestä nollasta oli päivää vaille vuosi. Kovasti on yritetty sitä napata, mutta nyt oli onni kohdallaan ja jatkossa meidät voi nähdä kolmosluokassa. Matka sinne on ollut pitkä ja aikanaan aloitettiin Aronin kanssa ihan onnettomalta tasolta. En tajunnut mitenkään kaikkia ohjauskuvioita ja nopean bordercollien kanssa oli hidas, kömpelö ja jäljessä. Aron haukkui ja tiputteli rimoja. Joten todella tyytyväinen olen siihen, missä me ollaan nyt. Rutistus pikku-Aronille, joka on ylimmässä luokassa kolmessa eri lajissa.
Ja Agiserti on nyt keittön pöydän päässä seinällä, että voidaan kaikki ihastella sitä. Hallilla kuiten pari poseerausta ihanan sertin kanssa :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti