Ray kävi toukuun ekana viikonloppuna Petran kanssa Tampere kv-näyttelyssä. Sen turkki ei ollut parhaassa kunnossa ja nenänpää vaalea. Ray pigmentit on parhaillaan kesällä, joten talvikuukausina sillä on talvinenä. Ja pigmentti on tärkeä, sillä kyllä se musta nenä on piste iin päälle valkoisella koiralla. Ei siis odotettu viime vuoden kaltaista rop-voittoa, enemmänkin osallistumisen iloa.
Jenny Rautiainen napsi Raysta muutamat ihanat kuvat, joten tältä se Ray siellä näytti. Tuomarina oli Maria Kovnic.
Tuomari juoksutti valioluokan uroksia monta kierrosta ja edestakaisin ennenkuin päätti järjestyksen. Ray tuli valioluokan uroksista toiseksi, sai sa:n ja pääsi sillä parasuros kehään. Voiton vei Tinan Gizmo. Paras uros kehässä eivät nuoremmat kiilanneet Gizmon ja Rayn väliin, vaikka sa:ta oli jaettu reippaasti ja paras uros kehässä oli muistaakseni 11 urosta. Koska Gizmo oli kansainvälinen muotovalio, oli meille varacacib kuin kultaa. Rayltä nimittäin puuttui enää se yksi cacib, mistä maasta vaan ja niin me saatiin sitten viikko pari myöhemmin sähköpostiin tieto, että Cacib siirtyi Raylle. Fci vahvistaa kansainvälisen muotovalion arvon sitten kun ehtii, mutta kyllä siinä Petralla on sellainen multivalio koira, että harva 14-vuotias koiransa kanssa noin onnistuu. Luonnollisesti kiitämme Rayn kasvattajaa Susanna Nevaa tästä, ilman Suskua tämä ei olisi onnistunut.
Jos jatketaan Rayn riennoilla. Äitienpäivänä Petra ja Ray kisasivat Jyväskylässä japsimestaruuksista, mutta siellä molemmat radat päätyivät hylkyihin. Ensimmäisellä radalla Ray jäi hienosti istumaan lähtöön ja Petra meni kolmen esteen päähän kutsumaan sitä mukaansa sillä seurauksella, että Ray kiersi ekan esteen. Petra palasi laittamaan Rayn uudestaan lähtöön ja tuli tässä kohtaa hylätyksi. Ei oltu taidettu koskaan jutella, että jos koira ylittää lähtölinjan, ei voi enää aloittaa ikään kuin alusta. Toinen rata oli älyhieno, mutta yhdessä kohtaa Ray hyppäsi hyppyesteen väärästä suunnasta ja hylly oli siinä. Vakuuttavaa menoa tekivät kuitenkin.
Sitten Ray kävi kanssani Tamskin rallykisoissa. Ei oltu ehditty harjoitella kuin pienesti ja totesin jo lähtiessä, että pitäisikö olla menemättä. Rayllä on kaksi kylttiä, mitä se ei osaa....molemmat vasemmalle ja molemmat oikealle. Päätin keväällä opettaa ne sille miten ne tehdään teknisesti oikein, ettei tarvitsisi heittää koiraa käsiohjauksella ja toivoa parasta. Otin opetukseen kanisterin minkä opetin kiertämään vasempaan ja oikeaan siitä kohtaa, että seurautan koiraa kohti kanisteria ja käskyllä vasen lähtee Ray minusta poispäin kiertämään kansiterin ja palaa sivulleni. Tätä tehtiin paljon, niin paljon, että voisin tehdä välissä mitä vaan, mutta Rayn pitää suorittaa oma ratansa välittämättä mihin minä käännyn. Alkoi sujumaan. Otin kansiterin pois ja yllättävän nopeasti sain yleistettyä tehtävän. Rayllä on nyt tosi hyvä 'molemmat vasempaan' kyltti.
No toki siellä kisoissa oli toiseksi viimeisenä kylttinä molemmat oikeaan. Sitä me ei oltu ehditty vielä opetella niin, että käskyllä oikea se toimisi ja napsastiin siitä kymppi. Sitä ennen muutama yhden pisteen vähennys omaan ajoituksiini liittyen. Rayn kanssa siis tehtiin ensimmäinen voi-luokan hyväksytty tulos 86 pistettä ja olin hirmu iloinen. Nyt me aletaan tosissaan treenaan! Tuomarina Tamskin kisoissa oli Fia-Maria Kivioja. Todella kiva tuomari, suosittelen!
Ostin Raylle oman nouto-esineen palkinnoksi. Petra ja Ray on käyneet tokokurssilla, mutra minulla taitaa olla enemmän sitä kisaviettiä. Raylle pitäisi opettaa nyt kaukoihin hyvä tekniikka ja noutoesineen pito, niin sen kanssa voisi mennä tokon aloluokkaan.
Aronin kanssa on käyty toukokuussa 3-luokan agiradoilla. Jyväskylän kisat ja Salme Mujusen radat olivat meille ne ensimmäiset onnistumisten kisat, sillä kotiinviemisinä oli 2 x 5 ja se ensimmäinen nollarata. Tällä nollalla ei oltu vielä kärkikolmikossa, joten ekan kerran konkretisoitui, miten kovaa ja lyhintä reittiä on mentävä voittaakseen. Mutta silti, se fiilis, että mentiin kuitenkin reippaasti, en varmistellut vaan liikuin ja ohjasin. Ihan mahtavaa. Sitä iloa, minkä voi onnistuneen agiradan jälkeen tuntea, sitä ei voi sanoin kuvailla. Ja koko ajan kun tutustuin rataan soi mielessäni Mikael Gabrielin älä herätä mua unesta-biisi ja otin sen mun ja Aronin taistelubiisiksi. Älä luovuta beibi, tää maailma kuuluu sulle!
Ollaan käyty Aronin kanssa myös ekan kerran Tanja Kurikan treeneissä ja voi vitsit. Yhden kerran jälkeen opin monia uusia juttuja itsestäni ja koirastani. Ihan tosi hyvät treenit. Harjoiteltiin vaikeita välistä vetoja neljän hypyn kanssa ja sitten samaa, mutta niihin tehtiin takaakierrot. Ja tehtiin japanilaisia, joissa välillä ajoitus osui kohdilleen ja välissä ei. Tanjan keskeisin ajatus oli, että Aron tykkää kun sitä katotaan. Aron selviää hypyistä kaukanakin, mikäli vain katson sitä. Silloin sillä on rauha hypätä. Tämän todistaakseen minun piti jättää Aron kentän toiseen päähän istumaan ja tulla itse toiseen. En saanut kulkea koiraa kohti ja siitä paikalta piti ohjata koiraa hyppäämään 4 esteen spiraali välllämme olevien hyppyjen kautta. En olisi ikinä uskonut, mutta kauko-ohjaus onnistui,kunhan pidin koko ajan katseen koirassa ja ajoitin ohjaukset oikein. Se hyppäsi puhtaasti! Sairaan mageeta!
Helatorstaina käytiin Tamskin valmennusryhmän agikoulutuksessa. Siellä oli teemana, että kellotetaan eri ohjausvaihtoehtoja ja mietitittiin mikä reitti oli nopein. Luonnollisesti ne reitit, missä koiraa kieputettiin siivekkeiden ympäri oli hitaampia, kuin ne reitit, mitkä oli matkaltaan ehkä pidempiä, mutta jatkoja ajatellen suorempia. Ja jouduin poistumaan mukavilta alueilta ja kokeilemaan eri tapoja ohjata sama reitti. Lopuksi tehtiin kokonaista rataa ja kaksi kenttää oli yhdistetty yhdeksi, joten sai juosta ihan kisaetäisyyksiä. Todella kivat treenit.
Kaiken tämän ohella järjestin jälkikokeen.
Yksin kukaan ei ole mitään, joten ilman todella hyviä vakitalkoolaisia tämä ei olisi onnistunut. Mutta on siinä jälkikokeessa aina omat puuhansa. Kaikki lähtee jo oikeastaan vuotta aikaisemmin, kun alkaa miettiä maastoja. Tampereen Vetokoiraseuralla on kiva oma tila Koivumäki ja siellä on hyvä järjestää koe, kun esineruudun ja tottelevaisuuden voi pyörittää siinä pihapiirissä ja jälkimetsät etsiä samoilta nurkilta.
Liisa-Idan avustuksella sitten bongailin kartoista kiinteistötunnukset, soitin maanmittauslaitokselta metsänomistajien puhelinnumeroita ja soittelin maanomistajia läpi esitellen palveluskoiraharrastusta. Meidän onneksi useimmat lempimetsämme olivat tampereen kaupungin metsiä, joten niihin luvat saatiin helposti. Kävin myös lenkillä omien koirien kanssa näissä metsissä ja onneksi kävin, yksikin metsä oli yllättäen harvennettu niin paljon, että metsäkoneen uriin olisi pitänyt jälki polkea. Sille metsälle sitten hyvästit.
Joten kuukausi ennen koetta meni jo hermoillessa, että mikä jälki minnekin. Mikä on järjestys jäljille lähetyksiin. Monelta ollaan ja missä. Kuka tallaa minkä jäljen. Ostin itselleni lahjaksi oksasakset - jokanaisen unelmat. Näin sain näppärästi käytyä pilkkomassa kepit kokeeseen ja kuivatin niitä meidän saunassa kolme viikkoa. Ja olihan siinä vaikka mitä mietittävää, kun jälkikoe muodostuu niin monesta eri tekijästä.
Itse koepäivä oli mitä kaunein ja aurinkoisin. Olisin niin halunnut olla kilpailemassa itsekin ja olisin voinut ajaa Aronilla minkä tahansa kolmosen jäljen. Ne kaikki oli kivoja ja haastavia. Se on muuten hassua, miten eri tavalla kilpailijat näkevät ne jäljet, mitä itse pitää helppoina, mutta toisaalta kolmosluokan 1.5 km matkalle mahtuu jo monenlaista alustaa ja maasto vaihtuu väkisinkin tiuhaan. Onneksi kaikki koirat ajoivat jälkensä, joiltakin jäi jokunen keppi nostamatta, mutta kaikki taisivat tuoda metsästä sen viimeisen ja tärkeimään kepin. Janoilla näki taas erilaisia suorituksia, mutta näistä sitä oppi, ettei yhtään pistettä kannata antaa janalla pois. Jos koira esim käy kakalle kesken janasuorituksen, niin ei taida sen ajatukset olla täysillä siinä janassa kiinni. Ja se oikea mielentila on yhdessä motivaation kanssa älyttömän tärkeä.
No, koe meni kivasti, tuloksia tuli, ykköstuloksia ei suuresti, sillä tottis aurinkoisella kentällä vei monen mahkut. Koirat kiersivät hyppyesteitä ja monenlaista yhteistyötä tuli nähtyä. Mutta omasta mielestäni se tottis on se vaikein osuus. Ja niin se näytti olevan muillekin.
Joten semmonen toukokuu meillä, näin lyhyesti :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti