Agimutsi reissaa

Meidän perheessä oli odotettu näitä kisoja; Pietarsaaren junioreiden ja nuorten agilitysm:ät. Olin toivonut töissä hyvissä ajoin viikonlopun vapaaksi ja lupautunut kuljettamaan Petran ja Siljan koirineen paikan päälle. Mukaan lähti myös Lee ja Aron, sillä ne hoituu kivasti siinä matkassa mukana. Elvis jäi kotiin, autoon ei vaan olisi mahtunut enempää koiria.

Lähdimme perjantaina matkaan ja ensimmäinen etappi oli Ylistaro, missä oli sovittu majoitus Siljan isomummun luokse. Ylistarosta olisi enää reilun tunnin matka Pietarsaareen, joten siitä olisi helppo jatkaa lauantai-aamuna kisapaikalle. Ja miten ihana mummu odotti siellä pohjanmaalla meitä. Mummu nimittäin asui unelmien pitsihuvilassa ja pihassa oli useampi pikkumökki, josta sain ihan oman mökin käyttööni. Tässä mummulassa laskeutui kuin aikakoneessa monien vuosikymmenien taakse. Talon seinissä oli alkuperäiset 80-vuotta vanhat tapetit ja ihania vanhoja tavaroita huoneet täynnä. Sen ovet ja ikkunat oli alkuperäiset ja siellä tuoksui sellainen nostalginen mummulan haju. Mummulla oli tietty kaapit loputtoman täynnä ruokaa ja saatiin vaikka minkälaista iltapalaa pihan ulkokeittiössä. Auringonlasku näillä lakeuksilla oli myös sellainen, mitä en unohda koskaan.

Seuraavana aamuna jatkettiin kohti kisapaikkaa. Siellä oli iso urheiluhalli järjestetty agilitykisojen käyttöön. Tilaa oli valtavasti. Halli oli ihanan viileä ja häkit mahtui hyvin sen laidoille. Verryttelytilaa oli käsittämättömän paljon. Kaikki järjestelyt oli kisoissa viimeisen päälle ja ruotsinkielisyys tarttui mukavasti siinä päivän aikana. En voi kuin ylistää kisajärjestelyitä ja kisapaikkaa. Aikataulut piti, ilmoittautumisessa ei ollut jonoa. Kantiinin myyjät olivat iloisia.
Raykin oli iloinen.

Petra ja Ray aloittivat kisapäivän medien hyppyradalla ja Petra kilpaili 15-18.vuotiaiden nuorten sarjassa. En puuttunut mitenkään radalla tehtäviin ohjausvalintoihin, vaan luotin jo siihen, että kyllä Petra itse tietää, mitä siellä tekee. Toki olen jo auttamattomasti tipahtanut agilityn ohjauksistakin, että turha siinä on väliin säätää. Oma hommani oli kävelyttää Rayta rataantutustumisen ajan, kun Petra starttaisi luokassa heti neljäntenä.

Ja niin ne teki ekalla radalla nollan. Nopeampia nollia tehneitä koirakoita oli, mutta Petra taisi olla kuudes tässä luokassa. Lähtijöitä oli kaikkiaan 25 koirakkoa. Oli tosi kivaa, että pari teki nollan tällä radalla, koska asetelma oli tämän jälkeen lisääntyvän jännittävä.

Silja ja lyhytkarvacollie Dara lähtivät makseissa hyppyradalle ja valitettavasti Dara taisi olla vielä vähän kokematon näihin kisoihin. Pari on kisannut vasta ykkösluokassa tänä keväänä/kesänä muutaman startin verran ja vaikka treeneissä Dara on ihan jäätävän hyvä, taisi se jännittää uutta hallia, sen kuulutuksia ja yleisöä. Jännitys näkyi Darassa niin, että se alkoikin menemään verryttelyssä joidenkin rimojen ali eikä hypännytkään niitä. Ja kun huomattiin tämä, oli aivan liian vähän aikaa tehdä ongelmalle mitään. Ja radalla pari hylkäytyi kolmannella hypyllä, kun Dara alitti sen. Kun tämä pari pääsi jatkamaan radalla eteenpäin, teki Dara todella hienon pujottelun ja meni loppuradan tyylikkäästi, mutta virhepisteitä oli kertynyt siinä alkuradalla jo melko paljon. Kannustettiin Siljaa, että radalla oli tosi hyviä pätkiä ja eteenpäin vaan.

Iltapäivällä homma jatkui agilityradalla. Petra ja Ray lähtivät iloisesti ja ohjasin tekemään radan "raivolapsi"asenteella. Tämä on meidän perheessä sellainen vitsi, mutta silloin, kun Petra lähtee tällä asenteella radalle, on koiran ohjaus sellaista, että Rayllä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tykittää täysillä ja lujaa käskettyyn suuntaan. Ja niin ne teki elämänsä parasta agirataa, jossa yhdellä hypyllä valssi ihan pikkuisen valahti. Ihan sen verran, että Ray ajautui hypystä ohi. Tuomarin käsi nousi, mutta ohitus oli niin pieni, että Petra sai samantien korjattua Ray hypylle ja menivät varmoina virheettä maaliin.

Ja kun lopulliset tulokset julkistettiin, oli Petra ja Ray yhteistuloksella neljänsiä. Vautsiiii! Vuosi sitten sijoitus oli viides, nyt paransivat. Mahtavaa. Toki Petraa pikkuisen harmitti, että mitali olisi ollut kaulassa, jos se yksi valssi ei olisi valunut, mutta tätä se agility on. Kaikki voi olla niin pienestä kiinni. Oli kuitenkin kiva olla mukana onnistuneissa radoissa ja todeta, että Petra ja Ray menivät niin hyvin kuin ikinä osaavat.

Kuva Jukka Pätynen

Luokan voitti Tamskilaiset tytöt; Milja ykkösenä, Isa kakkosena ja Heidi  kolmantena. Iloittiin Petran ja Siljan kanssa Tamskin murskavoitosta, että neljä ensimmäistä sijaa tuli meidän seuraan. Myös junioreiden sarjassa Tytti voitti suomen mestaruuden, joten ilo oli tästä moninkertainen. Tytti ja Heidi ovat samassa Tamskin nuorten valmennusryhmässä, jota valmentaa Räsäsen Minna. Lämmin kiitos Minnalle hyvin tehdystä valmennuksesta.

Kisojen aikana hyödynsin kisapaikan häiriöitä ja treenasin Leen kanssa hallissa moneen otteeseen. Sain huomata, että Lee keskittyi tosi hyvin minuun ja sain tehtyä monta hyvää pätkää. Se ei välittänyt yhtään ympärillä menevistä koirista eikä ihmisistä.

Kisojen jälkeen käytiin kävelyllä hallin ympäristössä ja pakattiin koirat/häkit autoon. Meillä oli kaikilla kauhea nälkä, joten ajettiin Pietarsaaren keskustaan, ostettiin sieltä pitsat ja suunnattiin niiden kanssa piknikille kohti merenrantaa. 6 kilometrin päässä keskustassa olikin meri ja sen huikeat hiekkarannat. Harmi, että koirilta oli kielletty hiekkarannoille meno, mutta kun oltiin syöty pitsat, tehtiin hyvä lenkki ja suunnattiin sivummalle meren rantaan. Löydettiin semmoinen hyvä poukama, missä ei ollut muita ihmisiä eikä koirankieltokylttejä. Ray taisi olla ensimmäinen koira meressä. Se on niin uimahullu.

Leen katseessa on vaan pykälän verran enemmän uimahulluutta

Aron

Iltasella palattiin Ylistaron mummulaan ja taas meitä odotti grillimakkarat, salaatit, leivät ja pastat. Käytiin suihkussa ja taisin nukahtaa samantien kun sain pääni tyynyyn.
Ray sai palkinnoksi hyvästä suoriksesta herkkuluun, mitä se nakersi mummulan pihassa.

Sunnuntai-aamuna herätin tytöt aikaisin aamulla ja jatkettiin reissua kohti Saarijärveä. Sehän on melkein kotimatkan varrella? No ei nyt ihan, mutta siellä oli vepeleiri menossa ja olin saanut peruutuspaikan Leelle sinne sunnuntaille. Joten klo 9 olimme Saarijärven Ahvenlammen camping-alueella. Ihan paras paikka vepeleirille. Ollaan oltu Aronin kanssa siellä kahtena kesänä ja paikka tuo paljon muistoja mieleen.

Tämä kesä on ollut pettymys vepeilyn suhteen. Ilmat on olleet täydellisen lämpimät vepeilyyn, mutta ryhmämme ei ole treenannut nyt heinäkuussa lainkaan itsestä riippumattomista syistä. Olenkin sitten vaan uittanut Leetä ja tehnyt itsekseni sen mitä pystyy. Lee on vetänyt minua pieniä pätkiä rantaan, kun olen ollut sille hukkuva ja samoin on leikitty köydellä ja se on saanut vetää sitä.
Pääsinkö oikeesti vepeileen?

Nyt vepet alkoivat veneestä hypyllä, missä ensimmäisellä kertaa Lee haki vähän kohtaa, mistä hypätä. Toisella hypyllä vene vietiin sinne kisamatkan päähän eli 50m poijulle ja Lee loiskautti itsensä veteen välittömästi käskyn kuultuaan. Kouluttajana ollut vepetuomari Jyrki sanoi, että Lee istuu todella kauniisti vieraiden ihmisten kanssa veneessä ja sen uinti on nopeaa ja äänetöntä. Olin hyvin ylpeä koirastani. Samaan aikaan olin kuitenkin Aronin vuoksi surullinen, sillä on jotenkin haikeaa huomata, että siitä on tullut vanha ja sen vepeily on sellaista, mistä haikeudella luovun. Vaikka Aron kuntoutui hyvin helmikuun polvioperaatiosta, ei se halua enää uida sillä tavalla kuin ennen. Muutaman kerran olen pakottanut sen mukaan uimaan pidemmälle, mutta sen uiminen näyttää raskaalta ja jos se saa itse valita, jää se rantaan vain seisoskelemaan. Ja mottoni kaikessa harrastamisesessa on, että molempien pitää nauttia siitä mitä me tehdään. Joten on aika myöntää, että päästiin Aronin kanssa vepessä pitkälle. Se olisi ollut tosi hyvä vepen voittajaluokassa, mutta koiran vuoksi jätetään se nyt sitten. 

Onneksi tytöt lähtivät treenien aikaan lenkille ja ottivat Aronin mukaan, joten oli silläkin ihan mukavaa.

Kakkosrastilla tehtiin hukkuvaa. Lee sai katsella usean koiran verran, kun muut hakivat hukkuvaa vedestä ja kyllähän veneestä putoava polskiva ihminen on sellainen ärsyke, että se herättää koiran kuin koiran. Omalla vuorollaan Lee haki ensin vain patukkaa hukkuvalta, sitten lisättiin siihen pienet pätkät hukkuvan vetoa. Treeni onnistui todella hyvin.

Ruokatauon jälkeen oli vuorossa veneen haku ja tässä Lee lähtee hyvin rannasta veneelle. Se myös jo veti pätkän venettä ilman apuja ja kouluttaja sanoi, ettei se näyttänyt vaikuttavan mitenkään Leen uintiin. Lee kuitenkin irroitti veneen köydestä heti rannassa kun sen tassut osuivat pohjaan. Jatkoa ajatellen on tärkeää, että Lee tuo köyden minulle käteen asti.

Tehtiin myös esineen vientiä, mutta tämä liike on meidän heikoin. Lee lähtee viemään esinettä, mutta siinä kohtaa kun pitää uida esineen kanssa minusta pois päin, loppuu sen usko ja se kääntyy takaisin rantaan. Nyt kun pääsisi vielä jonnekin vepeilemään, menisin itse sinne veneeseen ja kannustaisin sieltä tuomaan esineen minulle. Siirtäisin sitten tämän jälkeen homman siihen, että esine viedään minusta poispäin vieraalle.

Päivän päätteeksi Lee teki vielä yhden veneestä hypyn ja ui rantaan. Tämä oli loistava hyppy ja lopetus vepepäivälle. Huomasin, että kokonaisuutena Lee osaa jo monta juttua ja sillä olisi täydet mahdollisuudet soveen, mikäli saisin treenattua sitä lisää. Jyrkin kanssa juttelin, että veneen ja hukkuvan vetäminen on kuitenkin sen verran rankkaa, ettei niitä kannata tehdä yksi vuotiaalla kovin paljoa. Ehkä tämänkin vuoksi ihan hyvä, ettei päästä hötkyilemään liikaa. 

Kotiin ajettiin väsyneinä, mutta onnellisina. Samana iltana piti ilmoittaa Petra ja Ray ensi viikon Tamskin agikisoihin ja Sastamalan agikisoihin, joten niissä tunnelmissä agimutsi jatkaa roolissaan. Kustannan, kannustan ja kuskaan :-)