tiistai 10. joulukuuta 2013

Ylä ja alamäkiä

Voi meidän elämää, no tämä blogikin kertoo yrityksistä ja erehdyksistä, mitä sitä kainostelemaan.

Viime osteopaattireissun jälkeen aloin noudattaa tunnollisesti saamiamme ohjeita. Eli hidasta liikkumista. Aron kytkettynä käveltiin Kirkkoharjun nousevia ja laskevia rinteitä. Välipäivinä käytiin ravilenkeillä, missä Aron ei saanut vetää vaan sen piti mennä mun vauhtia. Oma kunto alkoi nousta ihan huikeesti ja lopulta pystyin hölköttelemään Aronin kanssa yli tunnin tasaista vauhtia kuolematta. Muutamana päivänä käytiin kiipeämässä soramontulla mäkiä. Koko ajan vahdin, että mennään hitaasti ja oli se kyllä aikas ärsyttävää. Lähes koko elämme suurin ilo on käydä pitkillä metsälenkeillä, joissa tuulettuu niin koirien kuin ohjaajan pää. Se koiran vapaanaliikkuminen on ollut niin iso ilo. Tiesin kuitenkin, että Aronin hyväksi tämä on, vaikka systeemi ärsytti ja tuntui oudolta. Niiden syvien sisäisten lihasten hyväksi olin kuitenkin valmis hetkellisesti panostamaan.

Tokoa käytiin treenaamassa maanantaisin, mutta muuten tehtiin vaan jotakin ihan pientä piiperrystä kotona. Kaukokäskyjä, jumppaa, tunnarikapulan pitoa. Ei mitään suurta eikä rasittavaa. 

Siksi mentiinkin hyvillä fiiliksillä fyssari-Elinan luokse. Mutta mitä ihmettä, Aron oli selästään jumissa. Elina kannusti jatkamaan agilitytöntä elämää ja kuvauttamaan koiran ensi vuoden puolella, jos ei rennomman elämän myötä tilanne helpota. Ja tämä jäikin vaivaamaan; Aronin selkää ei ole kuvattu. Sitähän se osteopaattikin ensimmäisenä kysyi. Mitä jos siellä selässä on joku sairaus, vaikka Spondyloosi, mikä jumittaa selkälihaksia. Mitä enemmän luin aiheesta tietoa, sitä suuremmassa tuskassa olin. Spondyloosi kun voi tulla liian suuresta rasituksesta nuorena. Ja kun mielikuvitus lähtee laukkaamaan, se lähtee käsistä. Oman mielenrauhan saamiseksi varasin Aronille kuvaus ajan Univetista ja tiesin myös jo lääkärin, keneltä mielipiteen asiasta halusin. Sitä aikaa odottaessa luovuin jo kaikesta. Toivoin vain, että jos selästä löytyy jotakin, niin saataisiin edes nauttia ihan tavallisesta koiran elämästä. En pystyisi treenaamaan Aronilla yhtään ellen tietäisi onko se kunnossa. Ei muuta kuin kohti Univettiä astianpesukoneeseen säästetyillä rahoilla ;-).
Aron kuvattiin joka suunnasta ja ne minuutit oli pitkiä kun mietin, että oliko kaikki nyt sitten tässä. Ja mikä helpotus kun juttelin lääkärin kanssa kuvista. Aronin lonkat olivat juuri niin A:n lonkat kuin kaksi vuotta sitten. Sen selkäranka oli suora, sen lanneranka oli normaali ja ns. Spondyloosikuvassakaan ei näkynyt mitään sairauteen viittaavaa. Aron ei myöskään ollut lääkärin käsittelyssä millään tavalla kipeä, vaan laukkasi sinne vastaanotolle iloisena. Lääkärin mukaan mitään kipu/ tulehduslääkettä ei tarvita, ilmeisesti fyssarin käsittelyn jälkeen selän jumitus oli jo lähtenyt helpottamaan. Juteltiin lääkärin kanssa, että äkillinen totaalinen liikunnan muutos oli varmastikin jumittanut selkää lisää ja liikunta koira kytkettynä ei ole Aronille paras juttu. Vapaana liikkuessaan se pystyy paremmin rentouttamaan selkänsä. Joten ohjeeksi vapaana metsässä liikkumista ja treenitaukoa vielä pari viikkoa. Sitten taas hissun kissun treenien pariin. Huh miten helpottavaa!!

Jatkossa yritän entistä tarkemmin suunnitella elämämme niin, että Aronille jää enemmän palautumisaikaa. Vaikka 4 treeniviikon jälkeen aina viides täysin treenitön/ kisaton viikko. Fyssarikäynnit säännöllisiksi, syksyllä väli taas turhan pitkäksi venähti. Ja sellaista normaalin järjen liikuntaa, koira on luotu liikkumaan, sanoi lääkäri. Tekee jo hirveesti mieli agilitytreeneihin! Ja hyppytekniikkatreeneihin ja vaikka mihin, mutta ollaan nyt rennosti.

Saa nähdä vaan miten ensi vuosi meneekään. Pääsin kouluun, tavoitteena työn ohella sairaanhoitajaksi. Ei mikään helppo nakki ja varsinkin kun mun vapaapäivät kasaantuu niin, että pääsen töistä kouluun. Tietää siis aina viikonlopuiksi töitä, että saa arkipäiviä vapaaksi. Illat tehdään tehtäviä tai luetaan tentteihin, joten 24 tuntia vuorokaudessa pitää suunnitella mahdollisimman tarkasti.

Tänään meillä oli kuitenkin mielenkiintoinen päivä. Turun tyttö Win oli juoksuissaan 11.päivän kohdalla ja astuttamisen ajankohta oli käsillä. Suunniteltiin Paulan kanssa, että tavataan Ideaparkin pelloilla ja antaa siinä koirien tehdä soidinmenojansa. Jos homma ei etene, lähtisi Aron winin luokse yökylään ja pakkasinkin jo Aronin yökyläkamppeet valmiiksi. Ensin pariskunta piti hauskaa siinä pellolla. Yritystä oli puolin ja toisin, mutta joku kunnon kipinä puuttyi. Laitettiin koirat hetkeksi autoihin, käytiin Ideaparkisaa sopalla ja pikku tauon jälkeen uusi yritys. Oltiin jo sitä mieltä, että Aron lähtee kohti Turkua kunnes se sitten tapahtui. Aron otti ihan eri ilmeellä Winistä kiinni ja pisti menemään. Yhtään ei kainostellut vaikka olin siinä vieressä. Hetken päästä Paula piti Winistä kiinni ja minä Aronista. Koirat olivat selvästi nalkissa ja Win uikutti. Siinä sitten ihmeteltiin kaikki pienessä sumpussa, että mitäs nyt tehdään. Kehuttiin Aronia ja rauhoiteltiin Winiä. Lopulta Aron teki aloitteen ja irroittautui Winistä. Oli se kyllä melkoisen hassua. 

Win ja Paula lähtivät sitten kotiin ja tapaamme uudestaan torstaina. Mielenkiintoisia hetkiä on vielä luvassa :-)

Perjantaina suuntaamme Rayn, Petran, Annan ja Mintun kanssa kohti messaria. Luvassa japaninpystykorvan laittoa, koiria, ostoksia, ystäviä ja tuttuja, tokon seuraamista jne. Niin kivaa! Paimenpojat jää kotiin ja edessä oikein innosta viikonloppu.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti