Jälkeä ei voita mikään!

Kesäloma on ihmisen parasta aikaa ja kiireisintä myös. 

Viikon alussa nimittäin alkoi jälkikokeen jälkien merkkaus. Tampereen vetokoiraseurassa suunniteltiin, että järjestetään 2 jälkikoetta tänä vuonna. Ja ensimmäinen koe osui tähän heinäkuulle. Minä sain onnen toimi ratamestarina. Jäljen ratamestari vastaa siitä, että jäljet ovat koesäännön mukaiset, janat ovat tuomarille hyvin nähtävissä ja että kaikki toimii aikataulussa koepäivänä. Siitä on etua, että tuntee maastot, joten hyödynnettiin samoja maastoja kuin syksyllä olleessa piirinmestaruuskokeessa. Nyt 10 voittajan jäljen sijaan meillä oli 8 koepaikkaa, joista 4 ylimpään luokkaan. Jäljet krepataan etukäteen ja sitten koepäivänä jäljen tekijät vain keräävät krepit pois. Tämä on mielestäni varmin keino saada kaikiille kisaajille oikeat jäljet, sillä kartan ja kompassin kanssa kulkevia meidän porukassa on vähän. Sitten paperilla lasken monelta mikäkin jälki ajetetaan, siitä lasken koska ne pitää tallata jne. Se on kuin palapeli, mitä voi iltansa iloksi koota. Mutta onnistuin. Aikataulu toimi hyvin, jokainen koirakko pääsi jäljilleen lähes minuutilleen ja hyvät talkoolaiset Taija, Miinu, Liisa-Ida ja Seppo hoitivat hommat kotiin. Pipsa ja Sabina tamppasivat esineruutua ja ylipäätään Sabina koetoimitsijana vastasi kaikesta. Lämmin kiitos kaikille. Sabinalle kuitenkin isoin peukku, kun on tsempannut jo talvesta saakka, että nyt järkätään ne kokeet.

Tuomarina meillä oli Mika Mattila, mun suosikki. Asiallisempaa tuomaria, jolla on pitkän linjan kokemus saa hakea. Oikeuden mukainen ja ystävällinen kaikille. Ratamestarina vielä pääsee näkemään kaikkien koirien janat ja tuomarilta saa kivasti perusteluita antamilleen pisteille. Tätä tietysti hyödynsin oppiakseni miltä näyttää täysien pisteiden jana, mihin me kaikki tähdätään.

Vaikka jäljestyskeli oli täydellinen, jäljet oli hyvin tehtyjä, kepit oli tasaisin välimatkoin, tuli moni koirakko ilman keppejä metsästä. Vain alokasluokan Kinna-bordercollie löysi kaikki kepit. 

Kinna ja Johanna kuuntelevat tuomarin arviota esineruudusta.

Esineruutu me oltiin tehty sellaiseen tasaiseen suopursukohtaan. Kukaan koirakko ei tuonut kaikkia esineitä, tosin alokasluokan koiralle riittää se yksi kolmesta, joten valitettavan vähän tuli myös koulareita meidän harmiksi. Tottiksessa me käytettiin pressu-estettä. Tavoitteena olisi luoda asenteen muutosta jykeviä ja kiinteitä hyppy-esteitä kohtaan. Jostain syystä se koetaan niin tunne-asiana, että metrisen on oltava kiinteä este. Kovin moni koira teloo itsensä sillä ihan turhaan. Joten jos me käytämme kokeessa turvallisempaa pressu-estettä niin saisimmeko muutettua pikku hiljaa asenteita tämän suhteen? 

No tottisten jälkeen koe oli ohi ja urakka saatiin päätökseen. 

Kokeen jälkeen kävin tarmoa täynnä tekemässä Aronille jäljen. Laitoin sinne 2 keppiä, ensimmäisen 500 m kohdalle ja toisen loppuun siihen 650m kohdalle. Jälki vanheni 2 tuntia ja kaavion näette alla. Jäljellä oli kolme kertaa hiekkaisen kävelytien ylitys, mutta muuten kuljettiin koko ajan mustikanvarpumetsässä. 

Päätin etukäteen, että en yritä hallita Aronin menoa jäljellä. Kun olen tänä vuonna ajanut jälkeä tuntumalla ja tiukalla hihnalla on siitä seurannut lieve-ilmiö, että kepit jää. Muistelin, että kyllä se vaan niin menee, että luomu-jäljestäjällä on oikein motivoituna kaikkein parhaiten nenä auki. Joten päätin, että puutun vain jäljen nostoon, jos lähtee takajäljelle, mennään pois ja lähetän puhtaalta kohdalta uudestaan. Jos lähtee oikeaan suuntaan, saa palkinnoksi edetä.

Joten näillä ideoilla mentiin. Janalla nosti sen takajäljen, keskeytin heti ja nätisti tultiin pois. Saman tien uusi lähetys ja nyt meni nappiin. Laukkasi janalla, nosti jäljen siitä täydestä laukasta oikeaan suuntaan. Tästä mä tykkään. Sitten matkaan. Reipasta kävelyvauhtia kuljin Aronin perässä, en jarruttanut enkä nyppinyt hihnaa. Aron oli liekeissä ja ekan terävän kulman teki täydellisesti. Toisessa vähän varmisteli, kolmas taas ihan nappiin. Ensimmäinen keppi nousi hyvin. Kun jälkimmäiselle ja samalla viimeiselle kepille oli matkaa ehkä 30 metriä, tuli vastaan mustikoita keräävä nainen. Aron nosti jäljestäessään häntänsä pörhölleen ihan kuin sanoen, että hemmetti, pois tieltä, täällä jäljestetään. Aron jäljesti naisen ohi ja nainen katseli järkyttyneenä sitä, etten vetänyt koiraani hänen edestään pois. Mietin vaan,  että häiriintyykö nyt sen jälkimmäisen ja vikan kepin nosto. Vaan hyvin nousi. Se naikkonen oli vaan ihmeissään mun riemusta, kun kehuin super-Aronia sangen railakkaasti, metsä vaan raikui. 

Mutta tällä meiningillä kyllä jatketaan. Ihan turhaa olen alkanut luomaan painetta ja varmistelemaan liinalla, joten tästä eteen päin lupaan, että luotan koiraan ja annan sen hoitaa hommat. Jos kauden lopussa kadun tätä, niin sitten niin. Meillä ihmisillä on ihmeellinen tapa aina yrittää hallita kaikkea.