Aronin jälki oli 800m pitkä neljällä kepillä. Ajoimme sen n. 2 tuntia vanhana. Janalla Aron eteni luotisuoraan, laukalla ja jäljen kohdalla porhalsi takajäljelle. Otin sen heti pois, kun näin että on vahvasti takajäljessä kiinni. Takaisin lähtöpisteeseen ja uusi lähetys, nyt hienosti oikea suunta.
Aronilla oli niin hienoa jälkensä kanssa, että 2 ensimmäistä keppiä jäi surutta metsään. Vasta kolmannen se ilmaisi. Tältä kepiltä jatkui matka hyvin ja ihan lopussa oli mielenkiintoisia haasteita. Hanna oli kulkenut kuivunutta ojan pohjaa pitkin. Jossain vaiheessa oja alkoi olla märkä ja jälki nousi ojan oikealle reunalle. Kunnes oli tie edessä. Hanna oli loikannut ison vetisen ojan yli toiselle puolen ojaa ja siitä 5 metriä kohti tietä oli meidän viimeinen keppi suuren rytökasan vieressä. Hetken se Aron pähkäili siinä ojan reunalla, kävi pulahtamassa siinä ojassa, jossa oli kyllä niin paljon vettä, että pienen uimakierroksen teki siinä. Tuli vedestä pois ja sitten meni hetki jännittäen, että miten se Aron tämän ratkaisee. No Aron meni takaisin vesiojaan ja nousi sen toiselle puolen, jäljesti sen 5 m ja ilmaisi kepin siitä rytölästä. Mikä sankari! Tiesin, että se ei kyllä luovuta, vaikka niin tykkää polskia ojissa.
Kiitos Hanna.
Jäljestys-asenne oli kyllä loistava. Entistä enemmän uskon, että se motivaatio jäljestykseen on se ykkösasia. Jälkikoe tuomarinkin kanssa tästä sunnuntaina juteltiin, että koiran tulisi näyttää jo janalla sellaista suurta halukkuutta päästä sinne jäljelle. Voittajaluokan jälki on niin pitkä ja voi sisältää mitä haasteita vaan. Loppuun ei selviä kaikki kepit taskussa, ellei se koira ilmennä, että tulee eteen mitä vaan, niin hoituu. Aronilla tämä asenne on juuri kohdallaan ja siitä kiittäminen on Pursiaisen Piaa ja Toivasen Hannaa. Heidän oppieihin ja tietty Korrin Pekan myös on helppo tukeutua. Niinkuin kevään palveluskoira lehdessäkin luki: hyvällä jälkikoiralla on liiankin suuret luulot itsestään.
Aronin kohdalla keppivarmuus saisi olla paljon parempi sekä takajäljet vähemmäksi, mutta eiköhän ne taas oikene, kun vauhtiin päästään.
Keskiviikko-iltana otin pitkästä aikaa pk-hyppyesteen esiin. Ei olla ainakaan vuoteen hypelty, sillä viime kesänä alkoivat Aronin selkäjumit. Vapun hyppykurssilla elokuussa todettiin, että 50cm okseri oli jo maksimi. Viime viikolla Kotin Tanja antoi vihreää valoa hyppytreeneihin. Aronin selkä on suora, veri kiertää ja jumitukset on poissa. Joten jos tahdotaan jälkikokeeseen, on sitä tottistakin otettava.
Ollaan nyt iltaisin treenattu kapulan kanssa eteen tuloja. Kapula on sellainen pieni, sillä ensimmäinen asia mikä pitää saada korjattua on asenne siihen, että kapulan kanssa tullaan eteen istumaan loppu-asentoon kunnolla. Koska olen naputtanut joskus siitä kapulan pidosta, on se heijastanut epävarmuutta. Joten erilaisista kierroista eteeni istumaan, enkä koske kapulaan vaan vapautan heti kun on tullut täysiä minua kohti ja istunut kapula suussa puoli sekuntia. Jes ja vapaa. Välillä huudan läpi, mikä tarkoittaa että Aron saa juosta jalkojen välistä täysillä ja palkka lentää taakseni. Näitä vaihdellen ja nyt näyttää hyvältä. Nyt sitten samalla pikkukapulallla erilaisia hyppynoutoja esteen ollessa 70 cm korkea, sitten 80. Teki hyvin. Sitten lisää lautaa esteeseen ja nyt oli 90 cm korkeutta. Jätettiin narulelu esteen taakse ja vapautin, hyvin loikkasi esteen yli eikä epäröinyt yhtään. Ehkä uskallan laittaa nyt viimeisenkin laudan. Hyi kun se metrinen oli iso. Taas jätettiin narulelu esteen taakse ja vapautin. Aron lähti esteelle epäröimättä, hyppäsi esteen yli ja ihan pieni rapsahdus kuului, mutta yli meni kevyesti. Tämän jälkeen otettiin vielä pari ihan helppoa hyppyä 70 cm korkeudella ja leikittiin sillä narulelulla. Toivoa siis on.
Tänään jatkettiin jälkimetsissä. Treenikaverina Sihvosen Seppo ja saksanpaimen Arro. Seppo kyllä ansaitsee erityiskehut. Mies on tuota pikaa 75 vuotias ja pitkän linjan pk-harrastaja. Pitää koiristaan niin hyvää huolta. Seppo käy päivittäin pitkiä lenkkejä koiriensa kanssa ja kun minulle on uroteko näin lomalla olla klo 9 metsässä, on Seppo käynyt koiriensa kanssa jo aikaisin aamulla 6 km lenkin. Sepolla on aina kahvit ja eväät mukana ja niin oli nytkin. Kylläpä ne maistui hyviltä.
Treenattiin ensin esineruutu jälkien vanhentuessa. Aron meni jälkimmäisenä koirana ruutuun ja esineitä siellä oli 5 kpl valmiina. Ilmoittauduin ja lähetin Aronin ruutuun. Ajassa 2.46 Aron oli hakenut kolme esinettä. Ensimmäisellä pistolla ei laukannut kyllä suoraan takarajalle niin kuin olisin halunnut, vaan lähti hetkeä ennen oikomaan ja noukkimaan takaa keskeltä esinettä. Mutta annetaan se nyt anteeksi, sillä tavoitteena oli nyt vaan tehdä helppo ja vauhdikas suoritus. Helpoksi tehtiin sillä, että esineet olivat hyvän hajuiset ja eivätkä mitkään pienimmät ja ruutu oli melko helpolla alustalla, ei mitään rytölää. Aron tykkäsi kyllä tästä treenistä.
Seppo ja Arro ruudussa
Sitten jäljille.
Ja Seppo ja Arro löytäneet keppi nro 3.
Hyvä, jatketaan
Sitten Aronin jälki. Olin pyytänyt Sepolta, että tekisi kisajäljen kuudellla kepillä ja kisamatkalla, mikä meillä oli sunnuntaina kokeessakin. Siinä oli niin hyvät kalliot ja maisemat, että halusin Aronille kokemuksen samasta. Jälki ehti vanheta 2.45, mutta olin tähänkin tyytyväinen. Voihan se kisoissakin aikataulu vähän pettää järjestäjältä. Seppo kertoi, että kun teki meille jälkeä kohtasi hän kallioilla mustikanpoimijarouvan. Eli tiedossa oli, että samaan aikaan on ainakin yksi liikkuja ollut siellä. Neljä autoa oli parkissa siinä janan lähellä, joten haasteita saattaisi tulla. Niitä me ei pelätä, joten metsään vaan.
Mustikkaa alkaa jo löytyä, niin kypsää kuin raakiletta.
Janalla Aron lähti melko pian vinoon ja mun liinakin oli huonosti. Otin Aronin takaisin, kun vinoon ei mennä vaan suoraan. Nyt oli vielä etäisyttää jälkeen, joten uusi lähetys siinä janalla. Meni hyvin ja tarkisteli ehkä 5 m kohdalla takajälkeä, kääntyi ja lähti oikeaan suuntaan. Jes, tää on just sitä, mitä toivon.
Sitten mentiin reipasta tahtia alkumatka. Eka suora, kulma ja tultiin kallioille. Siellä Aron ressukka vaihtoi jäljen sille mustikanpoimijan reitille, sillä oltiin hyvin pian hiekkatien varressa ja Seppo sanoi, että nyt lähti kyllä väärälle jäljelle. Aron oli sitkeesti sitä mieltä, että meidän tulee ylittää hiekkatie, mutta Seppo tiesi, ettei ole mennyt siitä tien yli. Joten sanoin Aronille, että sori, nyt olet vaihtanut jälkeä. Palattiin sinne, missä tiesin noin suunnilleen että, se oli vielä omalla jäljellään. Sanoin Aronille, että etsi oma jälki ja niin se lähti työskentelemään, nappasi jostakin sen oikean jäljen ja taas mentiin. Melkein saman tien nappasi ensimmäisen kepin, joten sikahyvä opetus. En tiennyt tarkalleen, että missä se meidän jälki menee, kun palattiin sieltä marjastajan reitiltä, Aronin piti tämä nyt itse ratkoa ja sai kepin kautta palkan, kun oli oikealla. Etäiset kiitokset mustikanpoimija rouvalle tätä kautta!
Kallio-aukeilta toiselle kulki Aronin jälki.
Siitä se jäljestys sitten jatkuikin. Valitettavasti kakkoskepin yli Aron hyppäsi. Mentiin ihan kepin yli, näin sen itse, mutta se oli kohdassa, jossa Aron hyppäsi kalliolle ja keppi oli juuri siinä kallion edessä. Kolmoskeppi nousi hyvin ja varmasti. Samoin nelonen. Aron läähätti ihan sikana, mutta minulla oli reppu selässä siellä jäljellä. Vesipullo ja kissanruokaa, joten sain sen juomaan tässä kohtaa hyvin ja palkattua samalla, kun pusersin sitä kissan märkäruokaa vesi-astiaan.
Ja taas jatkettiin. Kallioilta tultiin alas suopohjalle ja yhteen ojaan juutuin saappaastani, odota Aron, piti huudella. Vitoskeppi nousi rahkasammalsuosta.
Siinä se nyt on, keppi nro 5
Ja erittäin itseensä tyytyväinen jälki-koira
Ja lopuksi nousi myös kutonen. Mikä sankari Aron.
Melko vauhdikkaasti me kyllä mentiin. Laitoin sporträkkeri päälle, kun lähetin Aronin janalle. Aikaa siitä viimeiselle kepille meni 42 min. Itse jälki oli 1.4 km pitkä, mutta räkkeri näytti, että hukkareitin kera matkaa tuli n. 2 km. Itse olin lopussa ihan kuollut. Hiki virtasi ja koville otti, mutta Aron oli niin sankari, että saa tänään ihan mitä se haluaa.
Lopuksi hyvä kysymys, mistä mä löydän nyt meille koepaikan jäljelle?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti