Semmosia kerran kesässä juttuja

Me oltiin pitkästä aikaa agikisoissa! Ja elämän ensimmäistä kertaa agipitseissä Raumalla. Paljon olin kuullut hyvää tästä tapahtumasta ja kyselin Tuijaa sinne kaveriksi. Ihan hirveästi ei tarvinnut ylipuhua Tuijaa ja niinpä lauantai-aamuna Aron tuupattiin Tuijan auton perään bc-tyttöjen Meean ja Ronjan kanssa ja suunta kohti Raumaa.

Kisapaikka oli hyvä, ihanan paljon nurmikenttää, missä verrytellä ja ensimmäiset agipitsit tuli heti vastaan.

Aronin kanssa startattiin ensimmäistä kertaa ikinä agilityn kakkosluokassa. Jännitti ihan sikana, mutta radat osoittautuivat ihan mentäviksi. Kuitenkin vähäinen treenaaminen ja vielä vähäisempi kisakokemus näkyi ja tuntui. Liikuin radalla mielestäni melko hyvin, pysyin ohjaussuunnitelmiss ja kertaakaan Aron ei karannut väärälle esteelle, että siitä meille pisteet.

 Miinusta annan sille, että ensimmäisen radan heti ensimmäinen rima räiskähti ja radan loppupäässäkin muutama rima tippui ihan turhaan. Loppusuoralla Aron ei focusoitunut eteenpäin ja näin ollen katseli minua, joka tulin hivenen perässä. En tykkää, koska tämän asian kanssa on joskus tehty töitä, mutta kannettu vesi ei nyt kaivossa pysynyt. Hylly meille tuli kuitenkin ihan mun omasta virheestä, kun tulimme kohti putkea ja luulin Aronin lukinneen putken ja hidastin itse vauhtia. Oma vauhdin hidastus sai aikaan sen, että Aron vilkaisi minua ja ohjautui putken väärään päähän. 

Kakkosradalla alku meni paremmin, sieltä saatiin ihan tulos, eikä hyllytetty, mutta kepeille mennessä häiritsin koiraa ja sisään tuloon tuli virhe. Rimaa tippui myös tällä radalla ja tiedän, että ne kyllä lakkaa tippumasta, kun saataisiin enemmän tuntumaa. Sen vuoksi harmitti, että miten pienellä treenimäärällä lähdinkään liikkeelle. Tästä kuitenkin pähkäilin, että talvella panostetaan agiin enemmän ja valmentaudutaan suunnitelmallisemmin. Kisatuntuman ei opi kuin kisaratoja tekemällä. 

Ratojen jälkeen herkuteltiin Tuijan kanssa vohveleilla ja ihmeteltiin, että miksi vesisateen piti alkaa. Me oltiin suunniteltu lähtevämme vielä tutustumaan vanhaan Raumaa. Vesisateesta huolimatta mentiin kuitenkin ja harmiteltiin, miten kaunista siellä olis ollut aurinkoisella kelillä.

Pakolliset poseeraukset

 Oikein kiva retki oli kuitenkin ja taas oltiin yhtä retkeä rikkaampia.

Sunnuntaina pitkään nukkuminen on ihan yliarvostettua. Niinpä klo 5.30 autolla tien päälle ja olin Annan luona aamukahvilla Laukaassa klo 7.30. Siitä me jatkettiin yhdellä autolla Saarijärvelle. Ohjelmassa oli vepe-päivä Saarijärven käyttökoirille ja mukaan pääsin Aronin kanssa, kun lupasin leikkiä hukkuvaa kaikille koirakoille. 

Anna oli päivän kouluttajana ja tiesi mistä puhui, olihan Anna ja Aronin sisko Pipsa tehneet edellisenä päivänä toisen avoimen-luokan ykköstuloksen. Tänään käytiin kuitenkin läpi mitä soveltuvuuskokeessa ja alokas-luokassa tulisi osata. Ensin mietittiin teoriassa ja sitten käytännössä. Kaikki ei vepen rodun omaiset koirat, kuten bordercolliet, joutuvat suorittamaan sove-kokeen päästäkseen alo-luokkaan. Joten hyvä oli käydä jokainen liike läpi ja sain itselleni muistiin, että mitä pitäisi treenata, että sove menisi kirkkaasti läpi.

1. Uinti 50m. Koira lähtee veneestä kutsuttaessa ja ui rantaan. 

Tässä Aron pomppaa veneeseen muina miehinä ja istui kiltisti, kun Anna souti ja Saija oli apu-ohjaaja. Se, ei kuitenkaan olisi millään halunnut hypätä veneestä veteen ja monelle koiralle on jännä paikka hypätä veteen keskellä järveä. Kutsuin ja kannustin. Aron yritti ja piipitti veneessä, lopulta hyppäsi, kun huusin rannalta, että heippa, lähden kotiin. Tehtiin sama uusiksi ja nyt uskalsi hypätä ehkä kolmannella kutsulla. 

Jälkeenpäin mietin, että Aron oli veneessä kuivalla turkilla, joten olisko aloitus ollut helpompi, jos olisin antanut kerran käydä vedessä tätä ennen?

2. Esineen vienti 30m veneeseen

Tässä menin itse istumaan veneeseen ja soudettiin 30m rannasta. Saija jäi Aronin kanssa rantaan ja lykkäsi Dummyn suuhun, kun huusin tuo. Jotakin pientä sählinkiä oli, mutta sitten Aron ui reippaasti Dummy suussa veneen luo. Irroittaa esineestä vähän ennakoiden, joten sitä voitas treenata, että nostaa sen esineen huolellisesti käteeni saakka. 

3. Veneen nouto 30m

Tää oli Aronille helppo, leikittiin ensin rannalla vetoleikkiä veneen köyden kanssa ja sitten vene köysineen oli vedessä ja naru haettiin sieltä. Lopulta tehtiin ihan kunnollinen veneen haku. Veti hienosti veneen rantaan.

4. Hukkuvan pelastaminen

No minä olin se hukkunut. Sain märkäpuvun päälleni, joka oli hiukan iso. Sen päälle pelastusliivit ja tunsin olevani Micelin-ukko. Sitten sain tippua veneestä ja räpiköidä jokaiselle koiralle. Tuntui hienolta, kun koira tuli ja tarttui kädessäni olevaan patukkaan ja veti minut sillä rantaan. Ei tuntunut hienolta, kun puku vuoti ranteista ja olin alusvaatteita myöten märkä sitten lopuksi. Kylmä ei tullut yhtään. 

Anna haki Aronin autosta, joka tuli ja pelasti mut, hyvin veti minua. Sankarini!!!

Aivan huippu-päivä. Vepe on superkiva laji, mutta sen säännölliseen treenaamiseen meillä ei oikein ole mahkuja. Maalla voi kyllä treenata erilaisia osia, mutta oma vene olis kiva. Voitas Aronin kanssa käydä soutelemassa ja hyppiä veteen :) 

Onneksi Anna on houkutellut meidät ensi kuussa vepe-leirille koko viikonlopuksi. Josko sen jälkeen oltaisiin kypsiä soveen??

Kiitos Annalle ja Saarijärven käyttökoirille kivasta päivästä. Laitan kuvia näkyviin myöhemmin, sillä erään osallistujan kamera taltio ihan älyttömän hyviä otoksia päivästä.

Ja sitten tähän päivään. Olin klo 9 Mutalan metsissä tallaamassa Huille jälkeä. Hui valmistautuu viidensiinsä jäljen sm-kisoihin ja saan kunnia olka Huin viimeistelyjälkien tallaaja. Hui on todella hyvä jälkikoira, jonka työskentelyä on kyllä ilo seurata. Mahtavaa siis Hanna ja Hui. 

Aronille oli tarjolla 1 km ja 4 keppiä. Jana oli sen 50m pitkä ja jälki kulki siellä kaukana. Aron teki todelka hienon janan ja veti luotisuoraan täydellä laukalla kohti jälkeään. Nosti sen hyvin, lähti takajäljelle, mutta vaihtoi itse suuntaa ja nyt mentiin ihan oikein. Mahtavaa. On ykkösasia, että jälkeä kohti mennään suoraan. Kakkosasia on, että jäljen yli ei laukata 3 metriä, niin kuin huops, oliko äsken muuten jälki. Ja kolmas, se itsenäinen ratkaisu koiralta, että mikä on suunta. 

Arvatkaa miten hehkuin onnea, kun moni tärkeä asia kolahti kerrasta :)

Jäljen ajo oli kiihkeää ja hyvää. Se, etten häiritse työskentelyä liinasta näyttää tekevän hyvää Aronin itsetunnolle. Kepit nousi 3/4 ja ne mitkä nousi, ilahdutti Aronia itseäänkin. Sen yhden kepin kohdalla sattui ihan vahinko. Siinä oli alustan muutos ja itse kävelin kepin yli niin että huomasin sen, mutta Aron taisi mennä kepin toiselta puolen juuri sen verran, ettei haistanut sitä. Näitä sattuu. 

Oli niin ilahduttavaa huomata, etyä jäljestys paranee kerta kerralta ja meidän molempien treenimotivaatio on ihan katossa. 

Kiitos Hanna Toivanen kaikesta!!