Joulukuinen perjantai-ilta

Kuluneella viikolla ollaan keskitytty Leen kanssa käytöstapoihin ja hihnassa kulkemiseen. Mitään vallan suuria ongelmia ei meillä vielä tässä ole. Petra kuitenkin huomautti, että Lee oli jonakin päivänä haukkunut useamman vastaan tulevan ihmisen. Myös selvästi vieraat koirat ovat alkaneet vähän enemmän kiinnostamaan ja haluaisin opettaa käytösmallia, ettei niistä kannata mitenkään kiinnostua. Ja vältän nyt kaikin keinoin lenkkeilyä perheen neljän koiran kanssa samaan aikaan, sillä niissä tilanteissa Leen ajatukset lähtee ihan lapasesta. Se seuraa hirveästi mitä lauman muu väki tekee vouhkaten siinä seassa ja näissä tilanteissa keskittyy viimeisimpänä minuun. Joten parempi, että panostan kulkemiseen kanssani mahdollisimman paljon ja sitä kautta yritän saada Leen oppimaan, miten pitää olla sitten porukasta huolimatta. 

Maanantai-iltana koko idea tuntui turhalta, sillä pimeä, sateinen, musta marraskuu piti huolen, että ihmiset vetäytyivät koteihinsa peittojen alle ja käveltiin kuraista katua pitkin Leen kanssa kaksin. Mennään mekin kotiin, sanoin Leelle. 

Tiistaina vähän tsempattiin ja oltiin Linnainmaan prisman nurkilla. Nyt satoi vettä ja räntää, joten ei voinut kyllä sanoa nauttivansa siitä. Ilahduin kuitenkin, että kokonainen jalkapallojoukkue hölkkäsi meidän ohi ja eikä se aiheuttanut Leessä mitään isompaa reaktiota. Ehkä se vähän kummissaan ihmetteli, että mitä porukkaa tulee pimeessä vastaan. 

Lopulta mentiin Leen kanssa kuivattelemaan Prismaan sisälle ja sieltä löytyikin kiva paikka; liukuportaat.  Ihmiset kulki näitä pitkin alas parkkihalliin, joten ohi vilisti ihmisiä lapsineen ja kauppakärryineen. Lee oli kanssani tosi maltillinen ja tarjosi perusasentoa ja katsekontaktia. Siitä tietysti kehuja ja namia palkaksi. Ajeltiin niillä rullaportaillakin ja alun ihmettelyn jälkeen alla liukuva alusta ei ollut yhtään mitään. 

Kiva treeni loppui vaan siihen, että vartija tuli ajamaan meidät ulos kaupasta kysyen, että tiesinkö, ettei täällä saa olla koiran kanssa.....

Keskiviikkona ulkoitiin päivänvalolla kotitaajamassa, mutta vähänlaisesti tuli ihmisiä silloinkaan vastaan.

Torstaina ei liikuttu oikeastaan missään. Olin ollut yövuoroissa enkä päässyt päivällä vauhtiin oikeastaan ollenkaan. Pimeetä oli töihin mennessä ja sieltä tullessa. Päivänvaloa oli saattanut näkyä silloin kun nukuin.

Perjantaina meidän perheen miesväki lähti kaupunkiin elokuviin. Hypättiin Leen kanssa kyytiin menomatkalle ja kerroin elokuviin menijöille, että me tullaan sitten bussilla kotiin omia aikojamme. Taskut oli täynnä makupaloja, Leellä hyvät heijastinvaljaat päällä ja itsella bussiraha taskussa. Puolessa välissä matkaa tajusin, että voi kääk, eihän minulla ole Leelle mitään hihnaa mukana. Se kun loikkasi vain autoon ja unohdin koko hihnan. Onneksi kiltti puoliso suostui pysähtymään lähimmän koiratarvikeliikkeen eteen, josta kävin hakemassa 2 min ennen sen sulkemisaikaa "jonkun halvan hihnanpätkän vaan". Kaupasta löytyi kokonaan heijastava uusi hihna, mikä oli sitten pakko saada. Heijastintuotteethan on halpoja henkivakuutuksia :-).

Ihanasti juuri sinä iltana satoi lunta maahan, joka teki kaupungista paljon valoisamman. Ja ne kaupungin valot, oih mitä terapiaa pimeydessä vaeltaneelle. Oli tosi kaunista.

Tallinpihalla

Näsinneulan valaistus oli hieno, sääli ei sitä saanut kännyn kameralla näkyviin 

Ja takaisin kohti keskustaa

Joulutori aukeaa huomenna, vink vink

Tampereen keskustassa oli niin kaunista, mutta myös hiljaista

Lopulta tultiin bussilla kotiin, mikä oli Leen elämän ensimmäinen bussikerta. Perjantai-ilta ja kaikkialla pikkujoulut. Se tietysti tarkoitti sitä, että bussi oli ihan ääriään myöten täynnä ihmisiä. Lee sulautui ihmisten väliin tosi hyvin, eikä arkaillut yhtään. Se hyppäsi reippaasti kanssani bussiin, matkusti ahtaassa tilassa katsoen minuun, että miksi me täällä ollaan. Niin sitä minäkin siinä mietin. Onnellisina sitten lopulta kotona.

Miks me mennään tämmösellä?

Lähempänä kotia mahtui jo ottamaan enemmän rennosti