Henkilökohtaisessa elämässä saavutin monien vuosien tavoitteen ja valmistuin sairaanhoitajaksi keväällä. Sen myötä vaihdoin työpaikkaa ja miten uskomatonta, että pääsin heti sairaanhoitajan työhön erikoissairaanhoitoon. Tietysti työpaikan vaihdois ja kaikki sen mukana tuleva uusi ja opettavainen arki on kuormittavaa, mutta samalla tavalla tosi antoisaa. Olen oppinut vuodessa alaltani enemmän kuin koskaan. Vuosi on kuitenkin porskutettu ilman lomia ja työhön sitoutuen, joten toivon ensi vuodelta edes pientä kesälomaa.
Partacollie Elviksen kanssa vuosi kului mukavasti. Sillä on kaksi kynttä irronnut vuoden sisällä (kannuskynnet) ja slo-sairaus antoi melko hyvin olla Elviksen rauhassa. Elvis täytti 11-vuotta ja se oli mukavaa. Käytökseltään se on edelleen kun 1-vuotias. Haukutaan, laukataan täysillä, rymytään ja silti se osaa olla kotioloissa hyvn huomaamaton. Ruoka-ajat siltä ei mene koskaan ohi ja edelleen se pitää koko lauman johtajuuden itsellään.
Aronin kanssa saavutettiin tänä vuonna monta sellaista juttua, mistä olin uneksinut. Kevättalvella se sai agilityn kakkosluokista viimeisen luvan ja siirryttiin kolmosiin.
Tavoitteena olin pitänyt sille, että voi kun me tehtäisiin joskus nolla kolmosluokassa ja niinhän me tehtiinkin heti toukokuussa Jyväskylässä sellainen. Ai kun oli kivaa.
Sitten jotenkin oma asenne agilityyn vähän lässähti. Saavutettiin se mitä olin jo vuosia toivonut. Ja huomasin, että pärjätäkseen kolmosissa olisi tehtävä sen eteen kovasti töitä. Pitäisi olla teknisesti aina vaan taitavampi ja nopeampi. Kisattiin muutamat kisat syksyllä ja aina niihin ratoihin mahtui upeita pätkiä, mutta myös niitä, missä olin koiran edessä tai en vaan osannut kertoa sille mihin mennään. Myös tietoisuus siitä, että Aron on 8-vuotias, sai jarruttamaan tahtia. Selvittiin koko vuosi ilman isompia sairasteluita, mutta vuoden lopussa Aron oli päästä häntään ihan jumissa. Katriinan hyppysissä käytiin purkamassa jumituksen kuormaa, mutta tuntui itsestään selvältä, että kevennän Aronin elämää agilityn osalta. Osa tätä päätöstä tuli jo aikaisin syksyltä, kun otin Aronille enää puolikkaan paikan meidän kehari-agilityryhmään.
Kesälle saatiin ensimmäinen ja aktiivinen veperyhmä. Kiitos Reijo, Jari, Pekka ja Taina: teidän kanssa treenattiin veden äärellä paljon. Aron kilpaili vepessä avoimessa luokassa kolme kertaa saaden kaksi ykköstulosta ja yhden kakkostuloksen. Näihin kisahetkiin sisältyi paljon jännitystä ja tarkkaa valmistautumista. Kilpaileminen oli tosi kivaa ja harmi, että vepekausi on meillä suomessa niin lyhyt. Vepe saa kuitenkin niin hymyn huulille, kuten alla olevassa kuvassa, kun ollaan viimeisen koeliikkeen jälkeen loppupalkalla.
Syksyllä hurahdettiin Aronin kanssa peltojälkeen. Aronin vahvuus on sen intohimoinen asenne jäljestykseen. Se kestää sen, että nyt ei voi enää mennä jälkiä laukalla eikä jäljen esineitä voi napsauttaa suuhun ja tuoda laukalla minulle. Opeteltiin uutta tapaa jäljestää ja ilmaista esineitä. Koettiin ilon ja oivalluksen hetkiä. Toivottavasti sama jatkuu vielä ensi vuonnakin. Tarkoitus olisi mennä kilpailemaan fh-kokeeseen ja saada sieltä koulari. Onneksi siihen tavoitteeseen riittäisi se 70 pistettä sadasta eli täydellinen ei tarvitse olla.
Kuvassa onnellinen pari hyvin menneen peltojäljen jälkeen. Kiitos Tuija!
Pikku-Ray, meidän intohimoisella luonteella varustettu japaninpystykorva piti koko vuoden huolen, ettei sitä unohdeta. Agilityssä Ray ja Petra osallistuivat maaliskuussa nuorten agilityn sm-kisoihin Kuopiossa sijoittuen kahden radan pisteillä medeissä viidenneksi. Loistava sijoitus ensi kertalaisilta.
Siitä Petra sai lisää intoa treenata itseään ja koiraansa paremmaksi ja vuoden aikana tekivät 9 nollarataa agikisoissa nousten ykkösluokasta kolmosiin. Lämpimät kiitokset tästä Räsäsen Minnalle.
Näyttelypuolella Petra ja Ray kävivät kolme kertaa kehissä ja saivat toukokuussa Tampere kv:stä viimesen tarvittavan cacibin. Näin Raystä tuli kansainvälinen muotovalio ja meistä tuntui siltä, että nyt on hyvä aika vähentää näyttelyjuttuja ja keskittyä enemmän muuhun harrastamiseen.
Ray Tampere Kv:ssä toukokuussa 2017
Rally-tokossa Ray kilpaili kanssani neljä kertaa ja kolme viimeistä kisakäyntiä poiki hyväksytyt tulokset ja koularin RTK3. Olin hirmu tyytyväinen tähän. Rally-tokoa treenataan tässä kaiken muun ohella melko epäsäännöllisesti ja ensi vuoden tavoite olisi tehdä sitä säännöllisemmin ja kisata Rayn kanssa mestariluokassa. Nyt vuoden loppu me vietetään tokoa treenaten. Ilmoitin Rayn kanssani tokon alo-luokkaan tammikuulle ja on tässä vielä pari juttua treenattavana.
Rally-toko palkinnoilla Jyväskylässä
Sitten meille muutti uusi perheenjäsen Lee. Pennun tuleminen muutti arjen koko perheessä ja neljän koiran huoltajuus ei ole pikkujuttu. Lee oli pentueessa koira, joka vaan kolahti ihan ensimmäisellä tapaamisella. Se oli myös pentueen ainoa mustavalkoinen ja olisihan siinä ollut ruskeaakin pentua mistä valita. Mutta Seiska eli Lee oli se meidän valittu.
Ensimmäinen yhteiskuva otettiin Leen ollessa 5 viikkoa vanha.
Ensimmäinen yhteiskuva otettiin Leen ollessa 5 viikkoa vanha.
Leen kanssa on nyt eletty yhdessä ensimmäinen puoli vuotta ja jännityksellä olen seurannut sen kasvua. Eläinlääkärit sanoivat heti ensimmäsestä rokotuksesta lähtien, että tästä tulee sitten iso. Ja niin siitä on tullutkin. Se on nyt takakorkea kapea luikku, jonka etupää oli 52 cm korkea marraskuussa. Se on sellainen honkkeli tällä hetkellä, ettei siitä tiedä, kuuluko taka ja etupää samaan koiraan. Se on siis silmälle hyvin erilainen, kuin mikään muu meillä ollut koira. Ja vähiten karvainen.
Leen sydän on täyttä kultaa ja se rakastaa perhettään yli kaiken. Se rakastaa olla lähellä ja herään usein aamulla siihen, että me nukutaan päät samalla tyynyllä.
Petterin vieressä
Lee tykkää juosta lujaa sen pitkillä koivilla ja sille tulee olemaan metrisen esteen hyppääminen helppoa. Sillä on meinaan ponnua.
Lee ja Aron metsälenkillä
Huolentonta aikaa me ei olla kuitenkaan vietetty ja se valitettavasti varjostaa tätä ensimmäistä vuotta yhdessä. Leen neljä veljeä on nyt lyhyessä ajassa saaneet ocd-diagnoosit. Olen kovin pahoillani kaikkien veljesten puolesta ja ajattelen, että yksi riskitekijä ocd:n syntyyn on yhteydessä nopeaan kasvuun. Kaikki pentueen koirat on kasvaneet vauhdilla korkeutta, erityisesti urokset. En ole kuvauttanut Leetä eikä se onnu, mutta ei ole päivääkään, ettei sen liikettä seuraisi. Tarkkailen sen etupäätä ja sitä, että ottaako se painoa molemmille etutassuille. Samalla sitä miettii, että mitä voi tehdä estääkseen ocd:n tulemisen, kun selkeä geneettinen riski siihen nyt on. Uskon niin vahvasti, että hyvä luusto rakennetaan metsälenkeillä ja vapaana liikkumisella. Vastapainona olisi pumpulissa pitäminen, mutta näin aktiiviselle ja liikuntaa rakastavalle pitkäsäärelle se on kiusantekoa. Sen olin jo heti alussa päättänyt, että agilityä ei Leellä tehdä yhtään ennen vuoden ikää, sillä tieten tahtoen en halua aiheuttaa murheita. Ja nyt me yritetään viettää ihan normaalia nuoren bordercollien elämää, mutta jokaisen lenkin jälkeen mietin, että oliko tämä nyt viimeinen lenkki, jos se huomenna ontuukin. Joten ainoa asia, mitä me ensi vuodeksi Leen kohdalta toivotaan on terveys. Kaikki muu on ihan yhdentekevää sen rinnalla.
Toivotan siis oikein hyvää uutta vuotta kaikille. Toivotaan, että ensi vuodesta tulee hyvä ja onnellinen. Kiitos kaikki ystävät ja tuttavat tästä vuodesta. Ollaan saatu paljon myös uusia tuttavuuksia ympäri suomea, kiitos tästä vuodesta teillekin. Kiitos kaikki blogiani lukeneet, aika monta vuotta on näitä koiraharrastuksen kohokohtia tullut kirjoiteltua.
Ja kohti uutta vuotta.....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti