Hyviä ja huonoja uutisia

Vuosi on lähtenyt alkuun vauhdikkaasti. Ensimmäisenä kivana ja hyvänä juttuna kerron, että me käytiin Leen kanssa sytyttelemässä paimennusvaistoja viime viikolla. Varsinaisesti paimennus ei ole se juttu, minkä harrastamisesta haaveilen, mutta entä jos mulla on käsissä sellainen koira, jonka kanssa sitä voisi tehdä. Hieman huvittuneena olen seurannut facebookissa bordercollie-foorumin keskusteluja, missä julistetaan, että miksi kukaan ottaa bordercollien, jos ei aio paimentaa ja miksi bordercollieita jalostetaan sellaisista vanhemmista, joilla ei ole koskaan paimennettu? Niin, onhan tuossa koirajalostuksessa kasvattajilla aikas monia muitakin mietittäviä juttuja/kompromisseja, mutta käytännössä hyvin harvalla on mahdollisuus viedä koiraansa lampaille. Aika harva toivoo koiraltaan paimennusviettiä. Itse toivon ihan ensin vain terveyttä, sitten sellaista luonnetta, että koiran kanssa on helppo elää meidän yhteiskunnassa.

Lee pääsi nyt Ninan lampaille ja ensin se vaan haukkui. Lampaat seisoivat paikallaan tuijottaen Leetä eivätkä korvaansa väräyttäneet. Sitten Lee kokeili syöksymällä, että mitäs nyt tapahtuu. Lampaat juoksivat luonnollisesti alta pois ja Leelle sanottiin, että tämä ei ole soveliasta. Siinä se Lee sitten kuumeisesti mietti, että mitähän tässä pitäisi tehdä. Lampaat kiinnosti kovasti, mutta kyllä se mietti, söi vähän lampaankkakkaa, tarjoili minulle katsekontaktia ja sivulle tuloa jne. Se teki kaikki ne jutut mitä se osaa. Sitten mentiin Ninan kanssa lammaslauman keskelle. Kun Lee lähestyi rauhassa häntä alhaalla lampaita, sitä kehuttii. Jos se yritti syöksyä, meni Nina siihen eteen kertomaan, että näin ei tehdä. Ja sieltä se sitten tuli, pieni paimenkoira, joka kiersi lampaita, pyrki niiden pääpuolelle ja oli ihmeissään siitä, että lampaat lähtivät rauhassa liikkumaan, kun niitä lähestyi.

Äitiii, mitä mun pitää tehdä?

Pidettiin yksi tauko päivä välissä ja katsottiin, että mitä Lee oli lampaista miettinyt. Nyt jäin itse portille ja Lee sai lähteä Ninan kanssa katsomaan lampaita. Se lähtikin ja näytti ihanalta. Se pitää lampaisiin hyvää etäisyyttä, se lähestyi niitä rauhallisesti ja se kiersi niitä laukaten ympäri. Ei vaadittu Leeltä suunnan vaihtoja tai mitään muuta kuin, että se on kiinnostunut ja rauhallinen lampaiden kanssa. Riitti, että se kiersi lampaita yhteen suuntaan ja halusi vaikuttaa niiden kulkemiseen. Vielä ei varsinaisesta syttymisestä voida puhua, mutta ehdottomasti oli kiva kokemus. Suunniteltiin, että mennään Leen kanssa vielä kerran ja sitten jätetään asia hautumaan. Keväällä/kesällä sitten miettien, että olisiko Lee sellainen, mitä voisi oikeasti kouluttaa avuksi lampaiden hoitoon. Aika näyttää.

Lee täytti myös 7 kuukautta ja se ei edelleenkään onnu. Se on nyt pentueensa ainoa uros, jolla ei ole vielä ocd:tä. Saa nähdä nyt kuinka tässäkin käy. Se on kasvunsa lisäksi kehittänyt aika moiset lihakset takajalkoihinsa ja painelee niillä melkoista vauhtia. Ollaan edelleen liikuttu paljon vapaana metsissä ja yritän olla järkevä tämän kasvavan nuoren miehen kanssa. Metsälenkkejä varten hommasin Leelle kunnolliset liivit, tykkään nähdä missä pitkoipi juoksee.

 Tokojuttuja on tehty maltilla. Kotona ihan perusasentoa, sivulle tulemista ja kapulan pitoa. 

Se on ihan älyttömän kiva koulutettava. Hallilla on tehty matolla paikalla-olemista ja Lee on ollut jo monta kertaa ryhmäpaikallaoloissa omalla matollaan maaten. Ollaan tehty myös sellaista treeniä, että se on omalla matollaan ja samaan aikaan toinen koirakko tekee sen nähden omaan treeniään. Hyvin on malttanut tehdä omaa juttuaan, vaikka sitä suorittavaa koiraa on kehuttu/palkattu jne. 

Leen kouluttaminen on niin hurmaavaa, mielenkiintoista ja kuin huumetta. Yritän olla maltillinen, mutta niin maltillinen olin, että viime viikolla Lee sai laukata ekan kerran ruutuun, jonne oltiin jätetty lelu valmiiksi. Ja sehän irtosi sinne pitkillä koivillaan samantien ja sen mielestä se oli ihan valtavan hauskaa. Luoksetulotkin on ihan valtavan hauskoja juttuja ja niihin olen yhditänyt sosiaalista palkkaa, jolloin olen saanut sille loistavan ilmeen esiin. No näistä Leen koulutuksista ja pienistä päivittäisistä kohokohdista voisi kirjoittaa vaikka kirjan.

Sitten niihin huonoihin uutisiin. Aron on ollut jo viikon sairaslomalla. Viime viikon agitreenien jälkeen se oli kolmijalkainen. Jos miettii, että ontuuko mun koira vai eikö se onnu, niin tässä tapauksessa ontumisen näki heti kahdessa sekunnissa. Vasen takajalka oli kyseessä, eikä,se ottanut sille painoa. Jos pyysi Aronin istumaan, se istui, mutta heitti sen jalan altaan pois ihan sivusuuntaan. Taivuttelin jakääntelin  jalkaa, varpaissa ei mitään, kintereessä ei mitään, polvi liikkuu, lonkka liikkuu. Sen selkä oli vaan ihan kivikova. Susanna Kirjavan kanssa oltiinkin jo sovittu, että tulee käymään ja nyt olikin tarvetta. Susannan mielestä takajalasta löytyi turvotusta akillesjänteen yläosasasta ja päätyi samaan kuin minä, että lihasvamma. Mitään ei varsinaisesti olisi rikki, mutta jonkinlainen akillesjänteen venähdys oli tullut. Selkä oli tosi jumissa eikä yhdellä käsittelyllä saatu kaikkia paikkoja edes auki. Nyt Aron on ollut viikon täysin levossa. Ollaan käyty vain talon päässä pissalla, muutama korttelikieros on kävelty joka pissamerkki haistellen. Luita Aron on nakerrellut, mutta on se lepo kurjaa. 

Eilen Susanna kävi tarkistamassa tilannetta ja todettiin, että viikossa oli paraneminen lähtenyt jo hyvin käyntiin. Ravissa ontumaa ei huomaa, mutta hitaassa käynnissä sen näkee. Turvotus akillesjänteen yläosassa oli vähentynyt, mutta ei vielä täysin poissa. Jatketaan lepoa.

Päätin kuitenkin, että kyllä agility on nyt meidän kohdalla päättynyt. Jos saan Aronin tästä vielä kuntoon, en lähde sitä enää agilityllä kuormittamaan. Se täyttää kesällä 9 vee, ei hiljennä esteiden kohdalla yhtään vaan painaa raivolla eteenpäin. Agilityvietti vie sitä lujempaa kuin keho kestää. Aronin kanssa on kyllä lajeja ja harrastuksia vielä muitakin, mutta just nyt se agilty ei tunnu sille enää hyvältä valinnalta. 

Voitasko tehdä jotain kysyy Aron.