Leen pentuaikana tein paljon erikseen sellaista treeniä, missä opeteltiin, että mitä tulee tehdä, kun törmää jälkikeppiin. Harjoiteltiin heti aluksi hyvin pikkuisilla kepin paloilla, jotta keppi ei löydy silmien avulla vaan nenän ja siirsin nopeasti treenit nurmelle. Sen piti nenää käyttämällä löytää se pikkuinen kepin pala ja heti löydettyään piti käydä maahan sen kepin eteen. Silloin jäin mielessäni vähän harmittelemaan, että miten herkästi sen suu kävi kiinni keppiin myös ja miten herkästi se kääntyi ilmaisemaan kepin niin, että se kääntyi minua kohti katsomaan, että mitä mieltä olin. No en puuttunut näihin mitenkään erikoisemmin. Palkan suunnalla ja ajoituksella ehkä yritin korjata tilannetta. Edessä oli koira, jolle olin opettamassa minulle täysin uutta tapaa ilmaista jälkikeppejä. Ihan kaikki muut jälkikoirani ovat tuoneet kepin minulle noutamalla.
Jälkikepin noutamisessa on vaan omat riskinsä. Aronin kohdalla se saattoi pureskella keppia tuodessa sitä minulle. Yhdessä jälkikokeessa jälkikeppi oli tosi kuivaa puuta ja lähes halkesi kulmahampaan osumasta. Hmmm, en tiedä saako jälkikepin palasista pisteitä. Ja en koskaan ollut vaatinut täysin korrektia kepin tuontia, usein se oli Aronilla sellainen, että se pysähtyi, nosti sen suullaan ilmaan ja pudotti kepin. Jokusen kerran on vähän etsitty, että mihin se keppi tippui. Joten olisinko nyt vähän viisaampi Leen kohdalla?
Nyt pitkän talven jälkeen kaivoin jälkikeppejä kaapista. Muisteltiin sisällä muutaman kerran, että mitä piti tehdä kepin kohdalla. No käydä maahan ja odottaa, että annan siihen palkkaa.
Sitten otin keppejä taskuun ja taskuun mahtuvan rasian, johon on hyvä tarjoilla jotakin spesiaaliherkkua kuten kissan märkäruokaa löytyneen kepin kohdalla. Hajustin keppejä melkein parin tunnin ajan taskussa, myöhemmin riittää puoli tuntia. Ja oltiin Leen kanssa metsässä ja siinä Leen mennessä edellä tiputtelin keppejä kuljetulle reitille. Hetken päästä tultiin samaa reittiä Leen kanssa uudestaan ja olin sormi naksulla valmiina tarkkaillen, mitä tapahtuu. Hyvänenäisenä Lee pysähtyi heti ensimmäisen kepin kohdalle ja ihmetteli, miksi tämä keppi on täällä. Se 10 sekuntia ihmetteli sitä ja tipahti makuulle. Jostakin selkärangasta se siltä tuli. Naksautin ja kävelin Leen luo kehuen sitä rauhallisesti. Koko kehujen ajan se makasi rauhallisena maassa kepin luona ja sai siihen jalkojen väliin herkkupurkin, mitä sai syödä hartaasti. Kehuin sitä runsaasti ja oltiin siinä syömässä hyvä tovi. Sitten purkit taskuun ja sai jatkaa. Näin Lee löysi kaikki 5 tiputtamaani jälkikeppiä, meni niiden kohdalla maahan ja odotti rauhassa, että tulin sen luo.
Ihmeellistä oli, sanoi Lee. Tämmösiä keppejä metsässä.
Tänään toistin harjoituksen ja nyt meni eilistä vielä paremmin. Se haistoi kepit heti, kävi maahan siihen kepin kohdalle ja odotti edelleen, että pääsin sen luo.
Totesin, että on hyvä kun se on koko ajan vapaana. Näin ei tule vahingossa viestittettyä koiralle, että nyt ollaan kepin kohdalla, vaan sen toiminta oli täysin koiran tahdosta ja nenästä riippuvaa. Näin keppien ilmaisun opetteluun ei liity paineita ohjaajan taholta ja uskon, että vain paineettomalla koiralla on nenä auki ja halu ilmaista keppi. Tähtään korkeaan motivaatioon keppien kohdalla, sillä tiedän, että itse jäljestys on yleensä niin hauskaa, että keppien merkitys voi olla suhteessa siihen hyvin pieni.
Ja mikä parasta, se ei edes yritä poimia niitä suuhunsa, se ei yritä kääntyä ilmaisemaan minua kohti vaan putoaa juuri siihen paikkaan, mistä havaitsee kepin. Ja Leen mielestä tämä leikki on ihan hurjan kivaa. Alla oleva kuva on napattu tänään keppitreenin jälkeen, kuva puhukoon puolesta.
Seuraavaksi tallaan jäljen metsään ja jäljellä on näitä keppejä. Täytyy nyt miettiä pari päivää oikein hyvä suunnitelma ja viikonloppuna sitten toteutuksen pariin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti