Kukonlaulun aikaan starttasimme Aronin kanssa kohti Helsinkiä. Tällä kertaa kohteena oli bc ja ak-yhdistysmestaruudet ja pk-lajeissa. Jälki3-luokkan oli ilmoittautunut 8 koiraa ja Jälki2-luokkaan 1, ei yhtään ykkösluokan koiraa. Ihmeen vähän. Jännitystä oli ilmassa, mutta huomattavasti vähemmän kuin Saarijärvelle lähtiessä. Pelkäsin sellaisia totaalisia epäonnistumistilanteita, kuten joku tulee tottiksessa Aronin kimppuun tai Aron teloo itsensä esteeseen. Olin myös psyykannut itseni siihen, että mitä teen jos tottispisteet ei oikeuta koulariin, sillä tiesin, että tottiksella aloitetaan ja pitkä päivä on edessä.
Ilmoittautumisessa ja koirien tarkastuksessa taisi olla kaikkiaan 25 koiraa ja suosiolla jäin jonon viimeiseksi. En halunnut, että Aron pitää silmäpeliä yhdenkään toisen uroksen kanssa, sillä se on aika provosoituva ja provosoiva tyyppi.
Jälkikoirien kesken arvottiin samantien suoritusnumerot ja miten ihmeessä me arvottiin Miinun kanssa toisemme tottispareiksi. Aivan ihanaa, ei tarvitse jännittää sitä toista tottisparia, kun oma treenikaveri on sellainen. Ja arvottiin vielä niin hyvin, että saatiin ensimmäisinä koirakoina aloittaa. Tuomarina meillä oli Eeva Linnalla, joka näki kaiken ja kuuli kaiken. Hän arvosteli oikeudenmukaisesti, rokotti kaikesta, mutta ihan sääntöjen mukaan, arvostelu oli tarkkaa ja ainakin jälkikoirien kohdalla linja piti. Kenttä oli vähän hassu, sillä se ei ollut tasainen ja oli muodoltaan sellainen kumpare. Hyppyeste oli todella monelle koiralle vaikea ja myös Aronille. Se hypättiin ylämäkeen ja muistutti lähinnä aidanpalaa. En tiedä oliko pystysuora laudoitus jotenkin outo vai mikä oli, mutta vain yksi jälkikoira hyppäsi tämän esteen mennen tullen. Kokeneetkin koirakot kiersivät sen. Kuva alla.
Sitten Aronin tottikseen. Kauheahan se oli. Aron meni ensin paikallamakuuseen ja siinä se pysyi hyvin. Tuomarin mielestä liian kiinnostuneena tarkkailee suorittavaa koiraa. Sitten itse liikkeissä se ei keskittynyt seuraamaan lainkaan. Eka suora oli ihan herran haltuun, en pystynyt laskemaan askeleita ja koira irtosi minusta laukausten aikana. Vasta sakaraa tehdessä se alkoi seurata, henkilöryhmä meni hyvin. Liikkeestä istumisessa se äänteli jo seuraa-käskystä, istui käskyn kuultuuaan kylläkin. Liikkeestä maahanmeno ja luoksetulo, taas seuraaminen ihan luokatonta, ääntä kuului, mutta kävi maahan käskyn kuultuaan. Tuli luokse, mutta suoraan sivulle. Liikkeestä seisomisessa en tuomarin mukaan tehnyt riittävästi askelia ja annoin käskyn liian aikaisin, pysähtyi seisomaan ja tuli ihan oikein luoksetulon. Ääntä jokaisen seuraamisen yhteydessä. Tasamaanoudosta haki ihan suht hyvin kapulan, mutta luovutuksessa perinteiset virheet. Estenoudossa ei hypännyt mennessä. Tässä Aron teki kyllä viisaasti, sillä se selvästi totesi estettä kohti mennessä, että ylämäkeen ei sen ponnuvoima riitä. Kiersi esteen, haki kapulan ja hyppäsi esteen takaisin päin. A-estenoudossa heitin vähän turhan lyhyen heiton ja Aronilla oli täysi työ tehdä estenouto, tuli kapulan kanssa kuitenkin. Eteenmenossa seuruu oli edistävää, mutta lähti hienosti eteenpäin ja meni ekasta käskystä maahan. Siinä se sitten oli.
Tuomari sanoi, että seuraamisessa ei pidä paikka, ei kontakti ja ääntä tulee joka välissä. Keskittymiskyvyttömyys näkyy läpi tottiksen, koiran pitäisi olla tarkka ja täsmällinen. Tänään siis 68 pistettä.
Saimme mielestäni pisteet ihan oikein, ihan asioista tuomari rokotti. Miinu ja Bertta saivat 74 pistettä. Heillä tarkkaa työskentelyä, mutta seisominen vaihtui maahanmenoksi ja hyppynoudossa Bertta kiersi esteen.
Puolenpäivän aikaan lähdimme maastoihin. Tuntui, että päivän vaikein tehtävä oli löytää tie jälkimaastoon, sillä kisakeskus oli kehä ykkösen sisäpuolella ja jälkimaastot oli Vihdissä. Pirkanmaalainen ihminen ei käsitä noita kehiä ja mihin suuntiin niillä ajetaan, saatika että osaisi liikkua pääkaupunkiseudulla. Tuli niin ikävä meidän kotinurkkia tai Saarijärveä, jossa jälkimaastot oli 10 km päässä. Nyt ajettiin 60 km kohti Karkkilantietä, jäljestysten jälkeen piti vielä palata takaisin kisakeskukseen, joten huh huh kilometrien määrää.
Jälkimaastot näytti niin kauniilta, ei mitään rytöä vaan silmiä hivelevää kangasmetsää sammaleella. Ja sitä oli jokaiselle koirakolle. Järjestävä seura oli todella panostanut ja suunnitellut jäljet tarkkaan ja meitä vastaanotti metsässä iloinen talkooväki. Tuomaria odotellessa juteltiin ja tutustuttiin. Aronin jäljentallaaja oli pitkänlinjan palveluskoiraihminen ja hänellä oli ollut ensimmäinen pk-sakemanni jo vuonna-74. Pitkän linjan harrastuskokemusta siis jaettiin metsässä. Oli rentoa ja mukavaa. Miinu jostain syystä arpoi taas itsensä meidän viereen ja oltiin samassa odotuspaikassa. Nappasin kuvan meidän jälkimaastosta, joka oli kaikkialla ihan samanlaista silmänkantamattomiin.
Jana näytti ihan täydelliseltä. Suoritus janalla oli kyllä samanlainen kuin viimeksikin kokeessa, sillä puolessa välissä janaa Aron lähti pois janalta ja sain käskyn palata janalle. Jatkettiin kohti takamerkkiä, jossa Aron nosti takajäljen ja vasta kääntämisen jälkeen lähti oikeaan suuntaan. Jälki kulki 1.5 m ennen takamerkkiä eli lähes 50 metrissä. Ei olla harjoiteltu jäljen kulkemista näin kaukana ja syystäkin pisteitä ropisi, kaikkiaan 10pistettä, kun koira saisi mennä janalla suoraviivaisemmin eteenpäin.
Melkein heti nousi keppi ja aika pian toinenkin. Tuntuipas helpolta. Kolmaskin keppi nousi, mutta heti kepin noston jälkeen oltiin kulmassa, joka oli ihan tien vieressä. Tien toisella puolen näkyi olevan jälki nro 5. jana, jonne Aron haikali. Ensimmäisen kerran puutuin koiran jäljestykseen, sillä tiesin ihan tasan tarkkaan, ettei meidän jälki voi kulkea toisen janan läpi. Hetken Aron siksakkasi ja pyöri tässä kohtaa ja sitten lähti taas jäljestämään. Sitten mentiinkin pitkä matka. Yhtään keppiä ei noussut. Ehdin miettiä siellä koiran takana vaikka mitä. Esimerkiksi sitä, että nyt se otti nokkiinsa kun menin neuvomaan eikä siksi nosta keppejä. Tai nyt se jäljestää jotain ihan muuta. Välillä tuntui, että kyllä me jäljellä ollaan, sillä sammaleessa näkyi jäljentekijän saappaanpohja ja pari merkkiäkin oli sinne matkalle jäänyt. Aron pysähtyi myös kaksi kertaa tarkastamaan jotakin, joten sydän pamppaillen mietin, että haistaako se kepin eikä sittenkään malta etsiä loppuun. Mielessäni kävin jo uusia treenisuunnitelmia. Ikuisuuden ja monen suunnanvaihdoksen jälkeen nousi keppi. Juoksin kuin jalopeura koiran luokse katsomaan, että onko siinä kepissä kuminauha. Jos olisi, oltaisiin jo jäljen päässä. Oltiin menty iät ja ajat ilman keppejä, joten ihan mahdollista. Ei ollut kuminauhaa, joten jes, ainakin yksi keppi on vielä edessä.
Aron läähätti ihan sikana ja pakkojuotin sitä neloskepillä. Metsä oli kuivaa, keli siinä 23 asteessa ja matkaa oli takana. Kaikkialla ympärillä näytti samalta eikä maaston vaihtelua juurikaan ollut. Mutta eteenpäin. Seuraavan kepin kohdalla olin jo ihan varma, että nyt on kutonen, mutta ei tässäkään kuminauhaa. Vielä kerran koirani, jatka jälkeä. Mentiin enää yksi pätkä ja siellä se kutonen odotti. Voi sitä riemun määrää!! Keppiprosentti on edelleen tosi hyvä. Ja jokaisen kepin Aron kyllä ilmaisi varmasti, joten itsenäinen kepin nostaja on totta eikä vain haave!
Keppien luovutuksessa meidän jäljestysaika riitti ja sain jälkikaavion. Kylläpä se näytti haasteelliselta. Siinä todella oli kolmoskepin jälkeen Aronin on pitänyt jäljestää 800m ilman kepinnousua, ei siis ihme, että se läähätti nelosella. Lisäksi kulmaa oli, mutta eihän siinä auttanut kuin vaan kävellä koiran perässä. Eli hyvä haaste ratamestarilta, että sekä alussa että lopussa 2 keppiä lähekkäin. Jäljen pituus oli suunnitelmassa 1.48 joten ihan kunnon kisajälki oli kyseessä.
Tosi moni kisassa ollut koira oli löytänyt kolme ensimmäistä keppiä ja sitten keppien nousu oli tyssännyt. Miinu ja Bertta löysivät omalta avoimen jäljeltään 3 keppiä ja olivat sitten harhautuneet jollekin väärälle jäljelle. Yksi koira Aronin lisäksi pääsi jäljellään loppuun asti, mutta Aron taisi olla ainoa, kenellä kaikki 6 keppiä. Olin niin tyytyväinen ja onnellinen. Selvästi ollaan edelleenkin treenattu näitä jälki-asioita ihan oikein. Janaa kehitetään tänä kesänä ja siihenkin minulla on treeni-idea mielessä.
Aron oli tosi puhki jäljestyksestä, mutta matkalla esineruutuun käytiin järvessä elpymässä.
Esineruutu oli samanlaisessa maastossa kuin meidän jälkikin, ihan unelmanäkyvyys ja melko tasainen pohja. Ruudussa oli ehkä yksi kaatunut puu ja näin hyvää ruutua ei olla koskaan edes päästy treenaamaan. Ensimmäisellä pistolla nousi heti esine, Aron toi iloisesti palan letkua. Toisella pistolla Aron eteni takarajalle saakka ja sieltä kääntyi oikeaan, melkein oikealla takanurkassa oli toinen esine, sellainen puukon tuppi. Kolmas pisto toi sitten esineen myös ja aikaa jäi ilmeisesti runsaasti. Tuomari antoi täydet pisteet työskentelystä ja naureskeli, että pätevää oli. Esineet siis 30 ja jäljeltä 160, yhteensä 190 pistettä.
Kaikkiaan vain yksi koirakko sai tuloksen, joten bc-rotumestaruuden voitti ansaitusti Katja Kiviaho ja Zen. Jossittelu on aina kivaa ja jos Aronin tottispisteet olisivat olleet koularin verran eli 2 pistettä enemmän, olisi mestaruus ollut meidän. Meillä oli enemmän lopullisia pisteitä, mutta näinhän se menee.
Hieno kokemus, entistä vahvempina ja täynnä itseluottamusta nyt näin maastoihin. Onneksi meidän ei ole mikään pakko kilpailla enempää tänä vuonna, joten jälkikokeet jäävät hetkeksi muistoihin. Tottelevaisuudelle on pakko keksiä jotakin ja maastoissa pitänee janoja treenata. Itse en osaa tottikselle tehdä oikein mitään, tarvitsen siihen ulkopuolisen ohjeita ja näkemyksiä. Ääntä ja levottumuutta on ihan liikaa. Tavoite on kuitenkin käyttövalion arvo ensi vuonna, joten sitä kohti mennään.
Kiitos Aronille tästäkin seikkailusta!
Onnea hienosta maastotuloksesta! Tuomari oli muuten Kimmo Simula.
VastaaPoistaOlen niin samaa mieltä tuosta Eeva Linnalasta (vaikka ei meidän tottis parasta ollut). Erittäin hyvä tuomari, joka kuuli ja näki kaiken ja huomautti pienistäkin virheistä. Hyvä niin