Esineitä ja jälkiä

Lee aloitti eilen esineruututreenit. Olin pohdiskellut tätä jo monta päivää ja suunnitelma oli valmis. Etsin sille kodin kaapeista mukavan esineen, lapsen rukkasen. Sitten naksuttelin rukkaseen tarttumista ja tosi äkkiä se homma lähti käyntiin. Pian Lee se kävi nostamassa rukkasen ilmaan, oikeastaan heti, kun se oli nielassut namin, se lähti uuten yritykseen. Kehuin sitä myös ihan hirveästi, ettei jäänyt epäselväksi, että se on sankari, kun nappaa rukkaseen kiinni hampaillaan ja kääntyy tuomaan sitä minulle. Noutoa ei tässä vaiheessa sen enempää, nosto riittää. 

Tämän jälkeen siirsin pikkurukkasen takapihalle ja huomasin, että se oli väritykseltään just hyvä. Se nimittäin maastoutui täydellisesti syksyn lehtien ja roskien sekaan, joten vaikka rukkanen oli ihan lähellä numikolla, Lee joutui käyttämään nenää löytääkseen sen. Sitten nakkasin rukkasen kukkapensaaseen ja laskin Leen irti. Sieltä se kävi etsimässä esineensä, nosti sen hampaillaan ilmaan ja kääntyi esine suussa minua kohti. Naks ja jee! 

Tänään testailin samalle esineelle vähän vauhtinoutotyyppisiä juttuja, joissa heitin rukkasen eteenpäin, nostin Leen syliin ja peruutin pari metriä ja laskin Leen maahan. Se lähti kuin nappi takista kohti esinettään, tarttui siihen hienosti ja vauhdin ansiosta juoksi esine suussa monta metriä minua kohti. Ai se näytti hyvältä. 

Jalostin tätä uutta opittua vielä niin, että otin rukkasen taskuuni mukaan. Kuljettiin Leen kanssa kahden metsäpolulla, tiputin rukkasen ja kierrettiin pieni silmukka ja tultiin uudestaan polulle. Lee meni edellä ja jännityksella tulin perässä seuraten, että reagoiko se mitenkään siihen rukkaseen, minkä äsken tiputin.  No huomasihan se rukkasen, ensin katsoi sitä ihmeissään haistaen, sitten heittäytyi maahan, sitten tarttui siihen ja kääntyi minua kohti rukkanen suussa. Tadaa, nyt on bileet!! Palkitsin ruhtinaallisesti. Tehtiin tämän päälle jokunen rukkasen nosto jakerran  heitin rukkasen mustikanvarpujen sekaan. Innokas Lee kävi sen sieltä hakemassa. Kivalta tuntui tämä. Voidaan jättää nyt esinejuttu hetkeksi hautumaan. 

Aronille kävin tekemässä tänään peltojälkiharjoituksen ja palasin koiran kanssa pellon reunaan kolme tuntia myöhemmin. Tänään teemana oli totuttaa se siihen, että jos jäljellä tulee jotakin vastaan (kuten nyt namipurkki, myöhemmin esine) tulee sen käydä maahan. Otin ensin usean toiston ilman jälkeä niin, että lähetin sen edessä olevalle namipurkille. Kun koira kohtasi purkin, sanoin maahan ja siihen se tipahti. Namia sai purkista ja syötin sen maassa makaavalle koiralle. Täytin purkin, vein sen 5m päähän eteenpäin ja lähetin koiran. Oisko ollut 5 toisto, että koira kävi maahan purkin eteen ilman mun käskyä. Hyvä.

Sitten itse jäljille. Olin tehnyt oikeastaan 3 harjoitusta. Ensimmäinen oli 50m suora, joka päättyi purkkiin. Tässä Aron nosti hienosti jäljen ja ajoi 3 tuntia vanhaa jälkeä tosi hyvin. Huomasin, että minun ei tarvitse olla liiasta vauhdista nyt huolissani. Kolme tuntia vanha jälki ja pehmeä savimainen pohja pitivät huolen, että koira ajoi rauhallisen tarkasti. Ruokapurkilla sanoin maahan, joten siihen Aron tipahti ja menin syöttelemään sitä purkista. Sitten noin 10m päästä lähti vasempaan suuntaan n. 30m suora, samanlainen kuin edellinen. Tämäkin päättyi namipurkkiin ja meni tosi hyvin.

 Sitten olin ajatellut, että kävelen sellaisten ryhmäpuutarhalänttien yli ja teen kolmannen jäljen sinne näiden toiselle puolen olevalle pellolle. Huomasin, että Aron lähti automaattisesti jäljestämään, joten seurasin vain perästä ja huomasin, että jälkikoira tietää mihin mennään. Sitä ei haitannut, että mentiin pätkä pitkin polkua, sitten jonkun salaattiviljelysten vierestä ja sitten ihan pitkän heinän kautta toiselle pellolle. Ja hetkeä myöhemmin oltiin 3.harjoituksen edessä. Siinä oli ehkä 50 metrin suora ja sitten kulma. Kulman jälkeen matkaa toiset 50m ja päässä namipurkki. Jälkiä tehdessä huomasin, että minulla ei ole namia taskussa kulmaa varten, mutta tein huolellisen tallauksen. Tein kulmaan paremmin painaen jälkeä ja kulman jälkeiset metrit tein vahvasti tampaten. Aron ajoi suoraa todella hyvin, mutta meni yli kulmasta. Meni aika pitkälle, palasi, ajettiin uudestaa yli kulmasta. Ajoi sen kolmatta kertaa, jälleen kulmassa oli vaikeuksia. Se ei vaan reagoinut mitenkään vasempaan lähtevälle suoralle, vaan meni aina suoraan vaan kulmasta yli. Päättelin koiran käytöksestä, että kulmani kohdalle oli varmaan sattunut joku harha, sillä niin pontevasti se ajoi jälkeä toiseen suuntaan. Ihan taatusti joku oli kävellyt siitä samasta kohtaa minun jälkeen.  Helpoksi hommaa ei tehnyt se, että vahingossa vielä tepastelin siinä kulmassa itsekin,kun ajettiin sitä kohtaa kolme kertaa, joten se kulma meni kyllä ihan poskelleen. Jotenkin vahingossa Aron nosti sen kulman jälkeisen suoran ulkokautta, ajoi sitä vähän epävarmasti, mutta ajoi kuitenkin namipurkille saakka. Siinä syötiin ja ihmeteltiin, että juu, olipas meillä jälkitreenit. Joten suunnitelmia täytyy tehdä seuraavaa kertaa varten.