Lauantai-aamu alkoi sillä, että oli Petran ja Rayn kisapäivä Tamskin agilitykisoissa. Olin ilmoittanut kaksikon kolmelle radalle, jolloin niillä olisi kolme mahdollisuutta tehdä nollarata. Sitähän Petra on kovasti yrittänyt, mutta meidän perheessä on sellainen karma, että helpolla ne ei tule. Ainakaan silloin, kun on kaksi nolla jo tehtynä luokan vaihtoa varten. Rayllä ja Petralla onkin takana tänä vuotena useampi hieno -5 virheen rata. Joko kontakti tai kepit. Mutta nyt oltiin Leen kanssa kannustamassa ja Petra tutustui itsekseen rataan. Äidin neuvoja ei tarvittu ja niin kaksikko lähti suoritusvarmoina radalle. Ja tekivät hyvin ja huolellisesti jokaisen kohdan radasta, joten nollarata oli siinä ja vielä voittonolla, kun kukaan muu ei tainnut saada nollaa tältä radalta. Joten lämpimät onnittelut Petra ja Ray! Agiserti ja siirto kakkosluokkaan. Voi sitä riemua.
Tämän jälkeen kävin viemässä Leen, Rayn ja Petran kotiin, kävin kaupassa ja keitin siinä välissä makkarakeiton perheelle. Sitten Aronin kanssa takaisin kisapaikalle ja edessä oli kolme rataa, joista ensimmäinen oli hyppyrata. Oltiin viimeksi toukokuussa äitienpäivänä kisattu, joten tunnelma oli kuin ensikertalaisella. Hyppyrata ei ollut mitenkään mahdottoman vaikea, mutta tein sillä ne kaikki klassiset virheet, joista olen jo vuosia sitten opetellut eroon. Kuten riman tiputtaminen ensimmäisellä ja viimeisellä esteellä. Huoh! Aron on siitä jännä, ettei se anna minulle yhtään armoa. Jos ohjaan epävarmasti tai hätäillen, se roiskaisee riman samantien. Joten tällä radalla tippui kolme rimaa, mutta hyllyyn se päätyi.
Seuraavalle radalle lähdin paremmin. Päätin ohjata tasaisesti ja olla häiritsemättä koiraa. Ja tajusin, että ei jumankekka, agility on urheilua. Tällä radalla on mielestäni pitkät estevälit ja koiran kanssa mentiin isolla ympyrällä olevia esteitä melkein koko radan ympäri. Tiesin, että nyt on juostava. Miksei mulla ole parempi kunto? Silmät oli pullistua päästä jo rataan tutustuessa.
Nyt tein radan alun maltilla ja eka rima pysyi, kepit meni hyvin, lähes kaikki meni ihan tosi hyvin, mutta Aron ohjautui täydestä vauhdista väärään päähän putkea ja hylly. Yleisö kertoi, että Aron oli lukinnut väärän pään putkea jo kaukaa. Aika lopussa muistaakseni ahtaassa paikassa ihan kaaduin, kun koira oli hukassa, mutta ei haitannut, äkkiä ylös vaan ja kunnialla rata loppuun. Radalla oli mm. viimeisenä esteenä okseri, jonka Aron hyppäsi puhtaasti ja olin siihen tosi tyytyväinen. Okseri on sille vaikea.
Kolmas rata oli mielestäni vaikein. Siinä oli meille haastavia kohtia ja me selvittiin niistä lähes kunnialla. Vain kerran juoksin koiran linjalle ja vain kerran juoksin vielä askeleen liian pitkälle niin, että piti sekunnin verran hakea, että missäs se seuraava este olikaan. Ja kun oln Aronin edessä, se tiputti riman siinä esteellä, jonka edessä olin ja sen seuraavan, kun ei tiennyt, että mihin me nyt ollaan menossa. Mutta hylkäävä virhe tehtiin ihan lopussa, kun vähän lipsahti muurille, joka nyt sattui olemaan siinä lähellä.
Joten aika sekavin tuntein menin loppukävelylle. Paljon oli hyvää, mutta rutiini puuttui. En edes tiedä saanko itsestäni puristettua vielä sitä kehittymisen halua, mitä tarvitaan agikolmosten radoilla. Vaatii kuitenkin säännöllistä harjoittelua ja heikkojen kohtien parantamista. Ja kisarutiinia. Toisaalta ollaan jo saavutettu agilityssä se tavoite, mitä olen toivonut (0-rata kolmosssa) ja ikääntyvän koiran kanssa olen päättänyt, että tämä on meidän viimeinen agitalvi. Mutta ehdottomasti kisaaminen Aronin kanssa oli kivaa ja elämyksellistä. Sen kanssa on niin huikeeta, kun se menee kovaa ja tiedän sen vahvuudet. Ja ollaanhan me aloitettu aikanaan ihan nollasta, kun kumpikaan ei tajuttu hommasta yhtään mitään.
Mutta agilityjen jälkeen ajoin kotiin ja koiran vaihto. Lähdettiin Leen kanssa meidän ensimmäiselle yhteiselle retkelle. Ja retken ensimmäinen etappi oli pellolla Pälkäneellä Leen kasvattajan ja muiden Myytin-ystävien kanssa. Katselin peltoja ympärillä auringon paistaessa ja ajattelin, että vau. Vain koiraharrastaja voi huokailla, että tämä on sitä elämää.
Pellolla pääsin seuraamaan kokeneiden jälkikoirien työskentelyä ja oli se opettavaista. Jessica ajoi Tulen kanssa koemaisen jäljen, joka oli vanhentunut 3 tuntia. Jäljelle oli tehty ihmisen toimesta tuoreita harhoja, mutta läheisen lehmätilan vapaana liikkuvat vasikat teki sellaisia lisää. Siinä ne sitten katseli vieressä, kun Tuli jäljesti. Yhdellä vasikalla jäi heinänkorsi suuhun pureskelmatta, kun se ihmetteli jälkiporukkaa. En tiedä huomasiko jäljestävä koira niitä vasikoita, mutta hyvin se ilmaisi esineen, vaikka vasikka seisoskeli noin 10 metrin päässä.
Tein Leelle peltojäljen, joka oli sellainen suora. Namia laitoin joka kantapään kohdalle, mutta tiesin, ettei se halua kyllä pysähtyä niitä syömään. Se on nimittäin ihan jälkihullu. Sitä saa mitä toivoo, mutta se on niin hullaantunut jäljestämiseen, että kauhun sekaisin tuntein niitä ajetaan. Sain Jessicalta hyviä neuvoja jatkoa ajatellen kuten syöttelen Leetä sen matkan, mitä kävellään autolta jäljen alkuun. Se haluaisi nimittäin jäljestää jo siitä autolta ja nostattaa mielentilaansa jo valmiiksi. Ja nyt huomattiin, ettei se edes haluaisi syödä mun sivulla mitään, kun se jälki kutsuu. Joten en päästä jäljelle, jos se ryysii sitä kohti. Ja syötellen edetään kohti aloituspistettä.
Lee ajoi jälkensä ehkä noin 30 sekunnissa, joten eipä siinä paljon ollut kerrottavaa. Seuraavan jäljen teen ison ympyrän muotoiseksi, joten suunnitelmat tästä jatkoa varten saatiin.
Ja Lee tapasi veljensä Hiron. Voi sitä painin määrää, kun kohtaa vertaisensa.
Peltojälkien jälkeen jatkettiin Pinjan luokse Hausjärvelle. Siellä meillä oli suuntana sunnuntain paimennuspäivä Myytin koirille, mutta saatiin mennä sinne yöksi jo edellisenä iltana. Oli jo pimeää, kun saavuttiin unelmien paimennuspaikan pihaan, mutta pimeässäkin tajuisin, että nyt ollaan perillä.
Pinjalla oli siellä 1928 rakennettu talo, joka oli kuin brittiläiseltä maaseudulta ja sisustus vähintään saman ajan henkinen.
Leelle olisi ollut oma nukkumapaikka, mutta hampaita vaihtava pentu joutui yöksi häkkiin, missä se nukkui hiljaa ja tyytyväisenä.
Toki sitä ennen piti tutkia kaikki paikat, vikitellä Liv-bordercollieta ja mudi Helmiä, käydä pissalla villamatolla ja uittaa tassunsa keittiön isossa koirien vesiastiassa.
Aamulla kun herättiin löysi Lee pallon. Paljon ei tarvita, että pikku bordercollie on onnellinen.
Aamulla sitten päästiin tutustumaan lampaisiin. Olipas ne jännittäviä. Paikalle tuli lisää Myytin koiria ja oli kiva jutella ja tutustua. Lee tapasi uusia ihmisiä, lapsia ja erilaisia koiria. Mikäs sen parempaa pennun kokemusten kartuttamista voisi olla, kuin ystävälliset ihmiset sekä koirat.
Lee pääsi paimentamaan kaksi kierrosta. Se pidettiin liinassa ja valjaissa, jotta tilanne olisi hallinnassa tarvittaessa. Se tukena oli Tuli ja aluksi Leen piti ihmetellä, että mitä Tuli tekee ja mitä lampaat tekee ja mitä ihanaa kuraa sekä kakkaa laitumella on. Mutta voi sitä ylpeyden määrää, kun se pieni pentu alkoi toimia niin kuin sen perimään on rakennettu. Se tuijotti lampaita keskittyneesti. Sitä kehuttiin rauhallisesti, kun se sai lampaat liikkeelle. Kerran se taisi kokeilla, että liikkuuko ne haukkumalla, mutta lampaat ei tästä värähtäneetkään. Lee alkoi keskittyä lampaisiin ihan täysin ja koko muu maailma unohtui meiltä.
Ruokatauko oli tietysti päivän kohokohta ja minä joka en tykkää sienistä, otti lisää suppilovahverokastikella muusin ja pulledporkin päälle. Jälkkärinä omenapiirakkaa ja olin taivaassa!
Pinjan ihana talo.
Ja kiltit lampaat
Kakkoskierroksella taidettiin päästä heti asiaan. Se halusi ihan itse edetä lampaita kohti ja saada be liikkumaan. Mun pikkuinen Lee , jolla ikää 15 viikkoa, näytti jo paimenkoiran ilmettä ja melkein onnen kyynelissä kiittelin Pinjaa ja Jessicaa päivän päätteeksi. En ole koskaan halunnut bordercollieta sillä tavalla, että paimennus olisi meidän harrastus, mutta halusin tarjota Leelle kokemusta tästä ja kyllähän se paimennus näytti niin kivalta, ettei tämä varmaan nyt tähän jää. Itse en tajua lajista oikeastaan mitään, mutta kyllähän siinä menee ihan kananlihalle, kun näki Messin, Heron tai Livin paimennusta. Oikeesti, oli upeeta! Kiitos kaikki mukana olleet!
Tältä se lopulta näytti. Kuvat Taina Laakso.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti