Ja olihan ne metsät mahtavat. Silmänkantamattomiin tasaista kangasmetsää sammaleella. Ohjaajalle niin helppokulkuista ja niin erilaista mihin ollaan totuttu kaikkien niiden ryteikköjälkien jälkeen, mitä me on tänä vuonna ajettu. Myös se oli hassua, että jälkeä tallatessa kenkä tuntui painavan sammaleeseen kunnon painuman, mutta kahden tunnin päästä ei voinut kyllä mitenkään omin silmin havaita askelia, sammal oli jo noussut ikään kuin takaisin ylös. Ja kun aluskasvillisuutta ei vaikka mustikanvarpumetsään verrattuna ollut juuri lainkaan, oli koiran jäljestettävä matalalla nenällä. Tuulisella säällä kuulemma vaikea paikka, nyt meidän onneksi keli oli mitä parhain.
Kiitos Seppo ja Kaarina kivoista jälkitreeneistä!
Oltiin aikaseen aamusta liikkeellä ja ennen klo 9 jäljet oli tallattu. Kävin vähän verryttelemässä Aronia ja sillä tuntui olevan virtaa kuin pienessä kylässä, olihan se saanut levätä kaksi kokonaista päivää tätä ennen.
Aloitettiin esineruudulla ja hemmetti, Aronin pk-valjaat ei olleet mun laukussa. Olinkohan jättänyt ne metsään edellisellä kerralla. No ei kai tää homma nyt ole yksistä valjaista kiinni, Aron kyllä virittyy esineille mun suullisista käskyistä. Vaan toisin kävi, ilmoittautumisen jälkeen lähetin ensimmäiselle pistolle ja Aron pisti kaasun pohjaan. Näkyvyyttä ja helppoa tasaista maastoa kun oli, se veti ihan miljoonaa sadan metrin päähän. Ei tietoakaan, että olis ollut esineitä etsimässä. Hetken sitä sen upeeta laukkasmista katsellessa kutsuin koirani pois ja totesin, että ne valjaat on olennainen osa suoritusta. Lainattiin Rasan liivit ja aloitettiin alusta. Nyt kolme esinettä nousi kisakokoisessa ruudussa sukkelaan. Viimeinen esineistä oli aika etureunassa ruutua kaatuneen puun takana. Jännitin, että haistaako Aron sitä, kun hyppää isosti puunrungon yli ja esine jää siihen sen alle. Vaan haistoi se ja hypättyään rungon yli se löi liinat kiinni ja etsi siitä sen esineen. Hieno Aron.
Koska oltiin lähdetty Sepon kanssa samaan aikaan tallaamaan meidän jälkiä, todettiin kahden tunnin päästä, että ajetaan ne myös samaan aikaan. Sellainen kisamainen ja mittainen treeni, jossa tiesin vain jananpaikan ja jäljen suunnan. Kaarina lähti vain kanssani katsomaan sen janan, muuten selviteltiin jälki Aronin kanssa kahden.
Jana oli Aronin vuoden paras, meni suoraan laukalla siihen suuntaan mihin lähetin ja nosti jäljen oikeaan suuntaan. Ensimmäisen suoran Aron ajoi enemmän kuin innoissaan ja menikin ekasta kulmasta yli. Huomasi sen kyllä melko pian ja teki itse lenkin takaisin päin, nosti siitä jäljen ja jatkettiin eteenpäin. Aron löysi kaikki kepit 6/6 ja työskenteli tuon yhden kulman jälkeen todella hyvin. Terävä kulma tuntui ihan terävältä ja pitkillä suorilla Aron meni tasaista vauhtia. Minulla ei ollut hätäpäivää kävellä siellä perässä. Lopussa oli myös haaste, kun tultiin hiekkatien varteen, jossa oli kulma ja vielä 100 m suora kohti viimeistä keppiä. Nenä kiinni sammaleessa se ajoi 1.6 km pitkän jäljen ja kun verrattiin Sepon kanssa sportsräkkerini kaavioita se oli täsmälleen sama. Miten loistavaa! Myös jälki minkä tein Sepolle js Rasalle oli sujunut hyvin ja myös he löysivät kaikki kepit.
Aron jäljestää siellä liinan päässäKotona käytiin iltapäivällä vielä Petran kanssa metsälenkillä, että Elvis ja Raykin pääsisivät hyvälle lenkille. Valokuvailtiin kärpässieniä ja mietittiin, että mikä on kaunein sieni. Valokuvaus jäi vähän kesken, kun havaittiin Aronin kiljahtelevan ja olevan hädässä. Se raukka oli mennyt porukan ensimmäisenä johonkin ampiaispesään. Niitä ampiaisia oli joka puolella sen turkissa. Ihan hirveetä! Poskesta sain poistettu pari, mutta sen takapuolessa niitä oli ainakin kymmenen. Juostiin Petran kanssa autolle ja siinä irroiteltiin eläviä ampiaisia vapisevan Aronin karvoista. Huh huh! Vielä kotona poistettiin sieltä karvojen keskeltä pari. Aron on nyt levoton ja kai ne pistot sitä pakottaa, hengissä kuitenkin.
Ampiaisista huolimatta metsän kärpässienet on kyllä somia vai mitä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti