Oili Huotarin koulutuksessa

Ei mitään järkeä ajattelin aamulla. Huoh ja tuska. Ja surkeus. Näillä mielin Oilin tokokoulutukseen Sdp-hallille. Matkalla tajusin, että luultavasti Pete Huotarin agilitykoulutus on siinä viereisellä kentällä, joten Aronin levikset repeää riemusta, kun joku huutaa putkee putkeen. Olin kaikesta huolimatta ajoissa paikalla, koira verryteltynä ja valmiina. Pääsin vielä,ensimmäisenä aloittamaan kun viereisellä kentällä tutustuttiin agilityrataan. 

Aron oli villinä, sellainen levottoman rauhaton. Kerroin Oilille meidän ääniongelmista ja tavoitteista, siis ettei varmaan ikinä mennä tokokokeeseen, mutta halutaan kehittyä tässä mielentilan hallinnassa. Siinäkin kun juttelin, käskin Aronin maata paikallaan meidän juttupaikan sivussa, mutta se poika innosta puhkuen nousi ainakin neljä kertaa siitä. Kuvaa siis Aronin asennetta, hei mä tulin treenaan mut ihan väärälle kentälle...Tarkkasilmäisenä Oili huomasi heti, että Aronin asenne on aivan liian korkealla. Se tulee häntä tötteröllä kentälle, oikein itseluottamusta puhkuen ja virettä. Sillä on aivan liian monta vaihtoehtoa mitä se voi tehdä ja sillä on sellainen omistaja, joka sallii sen. Se ääntelee kun asiat ei suju miten se tahtoisi. Oili sanoi, että asenteen pitäisi olla paljon nöyrempi. Sellainen, että koira ajattelee että tämä on mun omistajalle tärkee juttu, et me ollaan täällä kaksin ja et mä katon sitä koko ajan. Miten tähän päästään?

Jatkossa mun toimintaa pitää tulla paljon enemmän mustavalkoisuutta, vähemmän sitä harmaata. Jos käsken Aronin maata jossakin sillä aikaa kun juttelen kouluttajan kanssa, sen pitää maata. Se ei voi itse valita, et nyt mä lähden meneen. Jos se nousee vaikka on sanottu, että nyt maatan, haen sen ja vien takaisin samaan paikkaan. En suutu vaan olen päättäinen ja selkeä. Sama koskee nyt kaikkea meidän elämää. Se ei voi laukata itse treenileluille ja valkata minkä ottaa, vaan minä päätän. Aronilla on ihan liikaa kaikkea mistä se voi valita. Jos koiralta pyydetään, että se pitäisi katsekontaktia minuun esim 10 min treenatessa mun kanssa on se aika vähän pyydetty jos vertaa kuinka paljon itse teen koirani eteen. Ylipäätään Oili huomasi, että autan Aronia lähes kaikessa vaikka se on jo aikuinen koira, jolla pitäisi olla myös oma vastuunsa siitä miten se toimii. Eli asenne vaihtoon minulla. Kaikki mitä Aron saa jatkossa tulee minun päätösten kautta. Näin asemani Aronin silmissä nousee ja minusta tulee tavoiteltavampi.

Päästiin me treenaamaankin. Tehtiin perusasennossa sitä, että Aron pitää kontaktia minuun ja Oili häiritsi. Helposti oli häirittävissä siihen nähden kuinka paljon tänä syksynä olen palkannut kontaktista ja tehnyt töitä sen eteen. Tehtiin myös niin, että jätin koiran istumaan ja menin itse parin metrin päähän. Oili sai Aronin kanssaan seuraamaan ainakin kolmesti, yhtä monesti maahan ja vapaa-käskystä lähtemään. Oili seisoi vielä sillä tavalla edessä, ettei Aron pystynyt pitämään minuun kontaktia ja se yrittikin kurkkia sieltä minua. Lopulta Aron ei enää mennyt Oilin häiriöihin mukaan ja pääsin palkkaamaan koiraa siitä, että teki niinkuin käskin. 

Kaikella tällä tavoiteltiin sitä nöyryyttä, mitä Aron tarvitsee. Jos mä sanon että se istuu, pitää se noudattaa minun käskyä ympäristöstä välittämättä. 

Tässä kohtaa Aronin vire ja ääntely oli saatu jo aika hyvin laskemaan. 

Jatkettiin häiriötreenejä, jätin koiran seisomaan ja taas Oili häiritsi. Olipas vaikeeta. Aina palautettiin Aron paikalleen mihin olin sen jättänyt. Sille piti ihan sanoa lujasti, että nyt tottelet. Tässä kohtaa Aron seisoi eikä lähtenyt mihinkään Oilin harhoihin. Se todella keskittyi tekemään tehtävää mikä sen piti tehdä. Oili sanoi, että nyt se näyttää siltä miltä pitäisi. Häntä on sopivasti alhaalla ja vaan hännänpää pienesti vipattaa. Sen ilme on keskittynyt. Se ei ollut paineistunut, lähinnä järkyttynyt, että mitä hittoa. 

Jatkettiin seuraamisella, jossa Oili sai Aronin aluksi kolmesti maahan omalla käskyllään. Kun näistä sanoin huomauttaa Aronia, me alettiin onnistua ja tehtiin pitkä suora seuruuta ilman ainuttakaan ääntä. Palkattiin namein ja viimeisen pätkän jälkeen Oili sanoi, että nyt palkkaa ensinsosiaalisella palkalla ja sitten vasta namilla. Aron vastasi iloisesti sosiaaliseen palkkaan ja Oilin mielestä se oli riittävä. Ilme oli sellainen mitä pitääkin eli koira tavoittelee ohjaajaa eikä päinvastoin.

Höh ja meidän aika loppui. Mä olisin niin halunnut tätä lisää! Kiitos Oili!

Oilin kanssa juteltiin, että kun on koiralleen selkeä, pidän säännöistä kiinni jne alkaa Aron arvostaa sitä, että se saa tehdä kanssani. Koira ikään kuin ajattelee, että tää on mun mammalle tärkee et mä teen näin, mä haluun tehdä niin kun se haluaa, tää on hyvä juttu meille. Jatkossa yritän kiinnittää kotona kaikkeen sellaiseen käytökseen huomiota, missä tulee ääni ja pyrin, että äänellä ei saavuta mitään. Me on viime viikolla treenattukin kotona sellaista missä on lähes aina tullut ääni. Jos Aron istuu edessäni ja sanon takaa ( mikä tarkoittaa, että kierrä takakautta sivulle) tulee siihen lähes aina pieni piip, kun se lähtee siitä edestä suorittamaan. Päätin kitkeä sen pois ja aina kun se lähti äänen kanssa, keskeytin suorituksen. Aron lakkaa tosi äkkiä yrittämässä tässä kohtaa, mutta en ole vajonnut siihen, vaan vienyt sen kädellä avustaen selkäni takaa ja sitten suullisella kehulla kertonut, että näin on hyvä. Muutaman treenikerran jälkeen se tekee sen nyt ääneti, no keittiössä. Saan rääkäistä ihan kunnolla käskyn takaa ja Aron tekee ääneti, ihan kuin se ajattelisi, että tätä mä en nyt sit mokaa. 

Tästä Oili sanoi, että kotona turvallisessa ympäristössä voin näitä treenejä tehdä, mutta epäreilua on tulla hallille vaikeampiin olosuhteisiin niitä vaatimaan. Ylipäätään jos koira suoritusta joudutaan auttamaan, ei palkata siitä muuta kuin suullisin kehuin, jos koira on yritteliäs ja tekee tämän jälkeen ilman apuja jonkun hyvin, se saa superpalkan.

Loogista!

Olipa siis onni, että osallistuttiin. Sain niin paljon taas ajateltavaa, ettei kohta blogi riitä. Ollaan Aronin kanssa siis matkalla entistä parempaa ja hallitumpaa yhteistyötä. Ihana, että se on mun harrastuskoira. Niin älyttömän opettavaista, kun huomaa syyt ja seuraukset.