Onnistumisen hetkiä

Loppiaispäivän iloksi olisi ollut paljon vaihtoehtoja mitä koiraharrastusta voi tehdä. Päädyttiin kuitenkin Petran kanssa lähtemään Koirakoutsiareenalle mätsäriin. Ja niin olinpari muutakin tyyppiä päättänyt. Jono ilmoittautumisiin oli piiitkä. 

Ray on nyt tänään 10 kk vanha ja sen turkki on siinä vaiheessa, että pentukarva irtoaa pois ja kun pesin sen eilen, tuntui, että ilma oli täynnä valkoista haituvaa. Eihän sitä nyt likaisena näytille viety. Petra ja Ray ilmoittautuivat pienten pentujen luokkaan, pennuksi riitti alle 12kk ikä. Edellisenä iltana mitattiin, että Ray olisi 36 cm, joten pienestä se menee. Tulevaisuudessa medi-kokoinen agilitykoira. 

Mätsärissä oli kuitenkin semmoiset 60 pientä pentua, näiden lisäksi isot pennut, isot ja pienet aikuiset, veteraanit ja seropit. Ja porukkaa siis oli. Ray sai kilpakumppanikseen borderterrierin, joka sai sitten punaisen nauhan. Petraa ensin vähän harmitti, lapsi kun ajattelee, että nyt ei tuomari tykännyt yhtään. Riemulla ei kuitenkaan ollut rajaa, kun kaikkien sinisen saaneiden joukosta Petra ja Ray pääsivät neljän parhaan sakkiin ja lopulta voittivat sen luokan. Luokkavoittajana pääsi sitten loppukehään saakka ja se jos mikä oli onnellista Petran ja Rayn puolesta, vaikka loppusijoitusta ei siellä tullutkaan. Arvokasta kokemusta kuitenkin nuorelle parille.

Mätsärireissun jälkeen kävin kotona vaihtamassa koiran autoon ja kohti tavoitteellisten tokotreenejä. Olinkin hirveen paljon miettinyt Oili Huotarin puheita. Olen ihan Aronin kotiutumisesta saakka aina pohtinut omaa linjaani koirankouluttamiseen. Uskon vahvasti, että positiivisen vahvistamisen voimaan. Että jos riittävästi palkitsee oikeaa käytöstä, jää se ei toivottu pois. Tai jos koira on riittävän motivoitunut tehtävään, se tekee parasta. Motivaatioon vaikuttaa, että koira tahtoo osata. Tämän pohjalta minun on hirveän vaikea puuttua siihen ei toivottuun alueeseen, että se jotenkin veisi pohjaa siitä motivaatiosta. No enhän näillä uskoillani ihan hirveän pitkälle ole päässyt.

Olen nähnyt paljon myös sitä, että koira viedään tai laitetaan johonkin, siis pannasta siirretään. Tämä on aina sotinut sitä omaa ajattelua vastaan, jossa koira on aktiivinen tai yritteliäs. Minun silmissä se on näyttänyt koiran nöyryttämiseltä, jos koira viedään ihmisen johdosta jonnekin, mihin sen piti mennä mutta se ei mennyt. Oili taas kumosi näitä minun sitkeässä olleita ajatuksia ja huomauttikin minulle siellä koulutuksessa, että " sinun on hirveän vaikea koskea koiraasi". No niin on. Oili puhui paljon siitä mustavalkoisuudesta ja siitä, ettei harmaata aluetta saa olla. Jos koira tekee väärin, on kohtuullista huomauttaa siitä, ei olla vihainen vaan päättäväinen, että näin tämä tehdään. Sen sijaan että koira yrittää uudestaan ja uudestaan tehden ehkä väärin, sille näytetään kerran, että tässä on se ruudun paras paikka, tässä on hyvä.  Jos koira ei istu paikallaan, se laitetaan istumaan sinne mistä se omin luvin lähti. Nöyryttämistä tai ei, oikeassahan se oli, että Aron kaipaisi vähän nöyryyttä. Jos on liikaa valintoja, ei tiedä mihin keskittyä. 

Ja sitä, että sille kerrotaan mikä on hyvä ja mikä ei. Jos olen selkeä koiralleni, on sen paljon helpompi olla kanssani. Ja todellakin, jos ulkoilutan, syötän, käytän fyssarilla, on pomppaan ja bottia, lelua ja valjaita eli koirallani on kuitenkin aika paljon, että se voisi hyvin. Eikö se oli vähintä mitä se voi tehdä vastapalvelukseksi on, että kun treenataan, tehdään se kunnolla ja hyvin? Keskitytään olennaiseen, koska minulle se on tärkeää. Jos minä keskityn suunnitelmallisesti, olen päättäväinen, näkyy se myös koirassa. Kaikki mitä koirani saa, tulee minun kautta. Minun kanssa olemisesta tulee tärkeää.

Oili puhui myös siitä, että bordercollieista tulee helposti ylimielisiä, kun ne aika helposti oppivat evl:n liikkeet. Ylimielisyydellä ne osoittavat sitä, että ne tietää miten nää jutut kuuluu hoitaa ja liikkeet tehdä. Viimeistään tässä kohtaa bordercollien ohjaajan on jo sekoitettava pakkaa. Ja kun pakkaa sekoitetaan, jää ylimielisyys pois ja tilalle tulee keskittynyt kuuntelevainen koira, kuunteluharjoituksissa juuri siihen tähdätään. Treenamisesta tylsyys ja ennakoitavuus jää pois. Kun koira oppii kuuntelemaan, se yrittää myös täysillä. 

Oili kertoi tokon treenamisesta myös luennolla. Siitä että pitää hirveän tarkkaan miettiä mitä tekee. Suurin osa tokosta tehdään kotisohvalla. Ihmisen pitää tietää mihin pyrkii ja miltä ihannesuoritus näyttää. Ensin koiralle opetetaan kaikki asiat nimeltä. Koiralle pitää olla kanttia kertoa mitä ollaan menossa tekemään. Treenataan palaset, sitten kokonaisuudet ja lopuksi häiriöt. Häiriöissä testataan miten hyvin koira asiat osaa. Näiden jälkeen kokeessa ei tule mitään vastaan, mitä koirasi ei osaisi. Mikään ulkopuolinen asia tai liikkurin moka ei saa koiraa järkyttymään.

Tänään Aronin treenit alkoivat Oilin tavalla. Jätin Aronin seisomaan yhden seiso-käskyn saattamana ja menin parin metrin päähän. Marika ja Jenni saivat häiriköidä sitä, yrittivät saada Aronin liikkumaan pois paikaltaan. Aron muisti heti, mikä on pelin idea. Se tuijotti tiiviisti ja hiljaa minua, eikä mennyt yhteenkään harhaan mukaan. Vau! Sitten sama istu-käskyn kanssa. Jumankekka, se istui ja tyypit teki vaikka mitä. Marika seisoi meidän välissä ettei voitu nähdä toisiamme ja Jenni käveli Aronin sivulle ja pyysi kanssaan seuraamaan, ei lähtenyt. Jes! Aron oli keskittynyt tehtävään ja hipihiljaa. Sitten tehtiin seuraamista. Tää ei ollut ihan niin hyvä, en oikein uskalla puuttua siinä väärään käytökseen, mutta aina häiriköintien kohdalla Aron piti tiiviimmin kontaktia minuun.

Toisella kierroksella jatkettiin, että Aron makasi ruudussa ja erilaisin käskyn Jenni ja Marika yrittivät saada Aronin nousemaan. Kahdesti tehtiin, että kävelin kohti koiraa mars, käännös vasempaan ja kohti lähtöpaikkaa. Sitten huutelivat vapaa tai ruutuun, Aron pysyi kuin patsas. Kolmannella kerralla lopulta kutsuin sen seuraamaan, tuli todella hyvin sivulleni vasta minun käskystä. Hyvä Aron.

Sitten kaukot häirittynä. Tehtiin liikkuroitu aloitus ja Marika teki mielikuvituskoiran kanssa kaukoja siinä vieressä. Aluksi Aron meinasi tehdä Marikan käskyjen mukaisia juttuja, mutta muutaman hetken jälkeen noudatti vain minun käskyjä. Viimeinen maasta istumaan oli vielä niin täpäkkä ylösnousu, oikein se unelma, missä koira vetää kuin iskusta etupään ylös ja samaan aikaan etujalat mahan alle. Voitte kuvitella varmaan. Superhienoo!

Sitten normi tunnari liikkuroituna. En tiedä mikä tuli, mutta ensimmäinen tunnari oli surku. Jo siinä sivulla istuessa tuli jotain häröä, lähti väärin kapuloille ja toi väärän. Jenni sanoi hyvä ajatuksen, että voisin tässä kohtaa pysäyttää liikkeen, jos näen, että nyt menee väärin kapuloille. Uusittiin liike ja nyt oli alusta asti paljon parempi, toi myös oikean. Aronista näkee heti, miten se lähtee sinne kapuloille, meneekö korvat hörössä pienellä laukalla vai epävarmasti ravilla.

Kun aikaa oli tein itsekseni vielä erikseen parit tunnarit, joissa itse vein  a-esteen juureen kapulat. Hyvin kävi Aron haistelemassa ja toi oikean. Vaikeutin vielä ja laitoin kapulat nojaamaan a-estettä vasten. Tässä Aron haisteli pidempään, mutta toi oikean lopult?

Sitten työstin seuruuta. Tein pitkät pätkät ja lopulta kun sosiaalisesti palkkasin, tuli Aronista iso äännähdys että molemmat säikähdettiin. Onneksi Oili oli sanonut mitä tässä kohtaa teen, otan homman uudestaan ja seuraavassa sosiaalisessa palkkauksessa vähän hillitymmin niinettei tule ääntä, mutta voidaan iloita. Nyt se onnistui ja tuntui helpottavalta. Ja vieläkin jatkettiin paikalla tönöttäen ja kontakti täytyi pitää. Aron oli mielentilaltaan upea. Hiljainen, varma ja keskittynyt. Se ei piippaillut ja uskalsin tehdä kolme pitkää pätkää eri puolin hallia samaan aikaan kun Liisa treenasi, sain samalla hyviä liikkurin häiriöitä. Aron pystyi vaivatta tuijottamaan minua ja itse uskoin, että koska tämä on minusta tärkeää, näin me nyt tehdään. 

Mä pystyin siis vaikuttamaan Aronin mielentilaan vaan keskittymällä itse!

Ihan loppuun otettiin muutamat paikallamakuiden alut ja loput. Uutts minua oli se, että sain yhden harmaan alueen pois meiltä. Siinä kohtaa kun tullaan pois kehästä, olen antanut Aronin yleensä humputella ja se on laukkaillut lelukassilleen tai jotain muuta vapaata. Nyt tultiin yhdessä kehästä ulos. Ehkä näin me päästään jatkossa myös yhdessä kehään?

Uskomatonta onnistua!