Leena Piira bongasi kuitenkin äkkiä meidän ongelmat siinä kun juteltiin ja kerroin meidän elämästä. Aronin selkäranka oli mutkalla ja kun se istui selkä Leenaa kohti, hän näytti miten eri korkeudella tämän vuoksi Aronin polvet oli. Koirani oli myös kovin etupainoitteisessa tilassa, takapäänlihaksisto oli heikentynyt ja etupään voimistunut. Lisäksi sen lihaksisto tuntui kireältä.
Jos liikunta on kuvan kaltaista eli etupäävetoista
Jää takapää heikommalle.
Kun siinä lisää juteltiin, että Aron on huono kulkemaan vetämättä. Siksi enimmäkseen se saa juosta vapaana. Kuljetaan metsissä ja Aron laukkaa minusta kaukanakin. Laukkaa halki kallioiden ja ryteikköjen. Tähän asti vapaana laukkaavan koiran liikkuminen on ollut hyvä juttu.
Ei ikinä missään tilanteessa kävele kanssani, vaikka kuljettaisiin koko päivä. Eli tuolla laukka-askelluksella se vetää myös itseään etupääpainoitteisesti ylös ja eteenpäin. Hihnakäytöstä toki olisi kannattanut opetella enemmänkin, mutta onhan se niin ärsyttävää. Ja koomista, sillä tiedän useita bordercollieita, jotka eivät siihen kauniiseen hihnakävelyyn asetu, mutta ovat tasokkaita harrastuskoiria. Aron haluaa olla aina ensimmäinen, koskee se sitten ovesta ulosmenoa tai hihnalenkkeilyä. Elvis taas luonnostaan kulkee sivullani, hihna löysällä ja tykkää kävellä ihmisen vauhtia. Aron taas ei koskaan eikä ikinä. Leena puhui rennosta ravilenkkeilystä ja kävelystä, hmmm meidän ravilenkit on joustava vetohihna tiukalla vetotilanteessa koko matkan. Tämä koko tilanne näkyi Aronin kehossa kiristyneenä tilanteena.
Siinä kun Aronia hoidettiin, se ei kestänyt yhtään sitä, että sitä työstettiin. Se sanoi moneen kertaan että iik ja nyt kyllä lähden tästä pois. Leena päivitteli Aronille, ettei voi uskoa sen olevan yli neljä, luulisi että olet malttamaton alle vuotias koira. Aron ei halunnut tuntea yhtään epämiellyttävää hetkeä ja tätä se on tehnyt liikkumisessaan, laittanut lisää kaasua, jolloin ei tarvitse tuntea. Ja tätä tilaa on vaikea havaita Aronin kaltaisesta koirasta, joka ei millään halua sitä paljastaa. Nyt kuitenkin siinä Piiran sormien alla siitä paljastui superherkkä koira.
Ohjeeksi sain oikeastaan koko meidän elämäntavan muutoksen. Sellainen rauhoittuminen ja hidastaminen on keskeistä. Aronhan elää sellaisessa lellilapsen asemassa, että jos se ei jostain tykkää ei sen tarvitse. Nyt Piiran ohjeilla tämän suunnan on aika muuttua ja oman ajatteluni myös. Aikuinen bordercollieni saa tottua siihen, että se kulkee ihmisen kanssa yhdessä ihmisen vauhtia. Ja ryysiminen ovissa ja lenkillä loppuu tähän.
Aronin lihaskunnon tasapainoa haetaan nyt sellaisessa metsäkävelyssä, missä me kuljetaan rauhallista käyntiä poluttomissa metsissä. Koira kytkettynä ja askel kerrallaan. Näin sen on pakko kävellä ja käyttää jokaista jalkaansa yhtä paljon samalla kertaa. Mennään rinteitä ja sorakuopan ylämäkiä jne. Näiden lisäksi rentouttavia ravilenkkejä vähintään 30min kerrallaan. Näissäkään Aron ei saisi vetää vaan ravata rennosti kanssani. Näillä ohjeilla Aronin lihaskunto pitäisi saada taas takaisin siihen tasapainoon, mitä meillä on ollutkin.
No miten me tähän päästään? Ensinnäkin aloin miettiä mitä paimentaja tekee lammaslaitumella, jos koira menee liian lähelle lampaita, käyttää paimennussauvaansa, useimmiten aurauskeppiä. Se mitä ei haluta osoitetaan muistuttamalla käyttäen keppiä. No päätin, että jos alan nyt pelata hienosti hihnassa leikkiä, (jossa ei edetä, kun hihna kiristyy, vaan koira pääsisi eteenpäin vasta painetta vastaan myötäämällä) me ei päästä kiinni siihen yhdessä kävelyyn. Parempi ratkaisuni oli se, että minulla on pieni keppi tai sauvakävelysauvat mukana. Pelin sääntö on yksinkertainen, minua ei ohiteta missään tilanteessa, jos yritetään, napautan sauvalla maata siihen koiran eteen. Siinä kulkee meidän kuvitteellinen raja, jota ei saa ylittää. Koiralla on rauha liikkua sivullani ja takanani, mutta eteeni en sitä päästä. Ja näin me on nyt liikuttu ja yllättävän nöyrästi Aron tähän mukautuu. Ja miten rentouttavaa nyt on, kun koira ei vedä mua sinne tai tänne, vaan sen hihna on hymynaamalla ja koira kulkee kanssani. Ja nyt kun kävellään metsässä rauhallisella tempolla sammaleisia rinteitä, miten Aronin tekis niin mieli sinkasta sieltä sivultani hornan tuuttiin, vaan ei käy. Se joutuu kävelemään. Sanoisin, että oli jo aikakin. Sivutuotteena se saa nyt ylimääräistä b-vitamiinia ja Leena suositteli kuukauden agitaukoa. Se jos mikä on kiihdyttävää ja kaasu pohjassa meininkiä. Toki muuten saadaan hallitusti reenata, tokoilla ja jäljestää. Mihinkään vuodelepoon ei jouduttu, mutta sellaiseen rentoon elämänasenteen hakemiskuurille jouduttiin.
Että semmonen osteopaattireissu!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti