Olimme keskiviikko-iltaa viettämässä Koivumäessä ja Pipsa tallasi Leelle 300m pitkän jäljen. Siinä oli kaksi keppiä, joista ensimmäinen 50m päässä ja se toinen jäljen lopussa.
Jana oli Leen toistaiseksi paras jana. Se oli tallattu niin, että siitä kohtaa, mistä lähetän Leen jäljelle on noin 5m tyhjää, sitten se törmää jälkeen joka jatkuu janansuuntaisesti suoraan eteenpäin. Toivoin Pipsalta juuri tälläistä janaa, koska sillä saan opetettua Leelle, että jäljelle lähtiessä mennään aina eteenpäin kunnes se kohtaa jäljen ja samalla myös sitä, että jään itse seisomaan lähetyspaikkaan ja lähden Leen perään vasta kun tulee liinan pään tullessa käsiini. Näin totutan Leetä siihen, että sen tulee toimia itsenäisesti ja se tottuu siihen, että kokeessakin saan lähteä sen perään vasta, kun 10 m liinanmitta tulee täyteen.
Ja Lee lähti tosi hyvin, innokkaasti. Se nosti hienosti jäljen ja lähti ajamaan sitä kuin kone. Ja löysi kepin siitä vähänmatkan päästä ja sai palkinnon hyvästä jäljen nostosta.
Sitten jatkettiin. Tuntui, että ekan kerran Leellä oli todellista imua jälkeen. Jouduin kävelemään sen perässä jo tosi reipasta kävelyvauhtia ja tuntui, että Lee ajaa vieraan tekemää jälkeä paremmin kuin minun tekemääni. Hyvä juttu siis. Kannataakohan mun enää itse sille edes jälkiä tehdäkään?
Jäljellä oli kaksi kulmaa ja en ole vielä mitenkään aloittanut kulmien opettamista Leelle, joten ensimmäisessä se hukkasi jäljen ja joutui hetken sitä etsimään. Toisen kulman kohdalla se jo tajusi, että miten se jälki käyttäytyy ja ajoi sen kulman niin, että itse pystyin perässä tallatessa toteamaan, että tässä oli kulma.
Lopussa oli tosi jännää, sillä tajusin, että jälki lähestyy Koivumäen metsän keskipolkua. Olimme sopineet, että tehdään jäljet polun molemmille puolille ja palataan metsästä sitten keskipolkua pitkin pois. No Pipsa oli jälkeä tehdessään yhtäkkiä huomannut olevansa keskipolun vieressä ja matkaakin oli vasta 200 m takana, joten jatkoi takaisin metsään siinä kohdin. Jännityksellä mietin, että Lee voi olla vielä niin alokasluokan koira, että se voi äkkiä vaihtaa reittinsä siihen polulle mitä minä olin hetki sitten kulkenut, kun palasin Pipsan koiran jäljen tallauksesta. Lee hoiteli kuitenkin upeasti homman, sillä käytiin polun reunassa jäljen tallauksen mukaisesti ja sitten jatkettiin takaisin metsään.
Harmiksi ihan siellä jäljen lopussa Lee meni puoli metriä sivusuun loppukepiltä. Paikka oli semmoista melko korkeaa mustikanvarpua, joten se saattoi ajaa siinä kohdin vähän korkealla nenällä. Ja kun se meni siitä ohi, tultiinkin sille keskipolulle ja ei voinut kuin kehua koiraa, että ajoit tosi hienon jäljen, mutta loppupalkan ohi nyt kuljit. No Lee oli kuitenkin hassun onnellinen.
Tästä jäljestä oppineena tehtiinkin loppuviikosta pari erillistä kepinilmaisutreeniä kotipihan nurmella ja treenailin vielä tosi pienillä kepin palasilla. Kepin ilmaisuja pitää ilmeisesti vielä vahvistaa ja rakentaa vahvaa motivaatiota niihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti