Teemana jälki

Koska tämä viikko piti ottaa melko rennosti ilman kovemman luokan treeniä, päätin panostaa meidän jälkiharrastukseen. Pähkäilin, että mitä pitää treenata. Ykkösenä tuli mieleen kepit. Motivaatio niiden löytämiseen saisi olla paljon parempi. Kepit pitää olla se ykkösjuttu! Sitten mietin, että miksi nyt ei ole näin? Onko jäljestys koiran silmissä jo aina samaa? Pitäisikö olla enemmän vaihtelua ja sitä, että koira on itsekin enemmän, että mitäs tänään löytyy? Mietin myös, että on palkan laatu kepistä oikea ja onko mun kissanruuan syöttelyt sittenkin jo nähty juttu.

Joten järjestin keskiviikkona vaihtelua. Kävin tekemässä Aronille 500m pitkän jäljen frispiigolf-radalle. 4 kepin lisäksi tiputtelin sinne pari Ikean lyijykynää, yhden esineen ja pallon loppuun. Tein jäljen heti aamusta, sillä tiesin hyvän ilman vetevän niitä frispiin heittelijöitäkin puoleensa ja näin jäljelle tulee äkkiä turhan paljon harhoja. Ostin myös kaupasta kissan ruuan tilalle pedigree-koiranmakkaraa. Koskaan aikaisemmin en ole mitään koiranmakkaroita ostanut, mutta haisevät lähes yhtä ällölle ja niistä sai Tupperware-astiaan kauniita viipaleita. ( Asia mitä Aron varmasti arvostaa). Keli oli kaunis ja jäljen vanhetessa tehtiin läheisellä hiekkakentällä vähän rallitokoliikkeitä.

Ja sitten jäljelle.

Ja ekalla suoralla.

Kunnes Aron olisi jatkanut vaan suoraan vaikka kulmassa oltiin. Ja loppujälki ei sitten enää oikeastaan onnistunutkaan sitten mitenkään. Onnistumisen toivossa vein Aronin puhtaampaan paikkaan ja pyysin sitä etsimään jäljen. Kovasti se teki hommia, ajoittain tuntui, että no nyt lähti, mutta ei. Ilmavainulla bongasi yhden Ikean lyijykynän ja yhden kepin. Samoin ilmaisi yhden frispiiheittäjän frispiin. Siinä kaikki. Minua otti niin päähän, että miten surkea esitys. Oletin vähän parempaa. Myöhemmin tajusin, että sen oli pakko olla ihan älyvaikea Aronille, jos siinä jäljen päällä oli mennyt monenlaista kulkijaa. Ja jos se olikin siinä alussa ihan eri ihmisen jäljellä ja minä en antanut sen jäljestää sitä, minkä se ensimmäisenä poimi. Vähemmästäkin voi mennä herne nenään. Töitä se kyllä teki ja läähätti kieli pitkällä. Silti mua ärsytti ihan rutkasti.

No koulukiireitä piti sitten torstain ja perjantain, joten lauantaina seuraavan kerran jälkeä. Olin bongannut erään hyljätyn pellon, jolla ei ikinä kukaan juuri kulje eikä sitä mitenkään viljellä. Kunhan ruoho kasvaa siellä. Joten kävin tekemässä astetta helpomman jäljen pitkään ruohoon, mutta koko ajan pellolle. Keppejä oli 5 ja ekstraa pari lyijykynää. 

Jäljennosto oli vaikeaa. Aloin jo miettiä, että mitä jos Aronilla on joku nenäpunkki, kun pähkäili niin kauan. Ekalla suoralla oli keppi, jonka yli mentiin ja eka kulmakin aivan todella surkean näköistä touhua. Aron selvästi ilis halunnut jatkaa pellolta metsään, mutta jälki kulki nyt valitettavasti kokonaan pellolla. Selvitti lopulta kulman ja työskentely vähän parani. Kakkoskeppikin jäi johonkin. Ei hemmetin hemmetti. Miten se voi olla noin surkea? Kunnes kolmonen nousi ja tästä saatiin selvästi potkua, kun nelonenkin nousi. 

Nyt jäljesti hyvin. 

Hetkeä ennen viimeistä keppiä hukkui jälki. Aron teki isoo lenkkiä pellolla ja itse seisoin paikallani. En häirinnyt enkä puuttunut mitenkään. Meni ainakin 5 min, kunnes lopulta löysi sen jäljen ja hetimiten viidennen kepin sieltä jäljen päästä. Joten isoja vaikeuksia oli tälläkin jäljellä, vaikka pääsin jo palkkaamaankin vähän enemmän.

Viimeisellä kepillä

Sunnuntaille oli sovittu Miinun kanssa jälkitreenit metsään. Jännityksellä mietin, että kuinkahan nyt käy. Käytiin lenkillä ja Aronista oli ihanaa mennä Bertan kanssa kaksin. Ja iloitsin, että sain vuodattaa Miinulle, että nyt ollaan jälkikriisissä, että tästä ei tule enää yhtään mitään. Miinu teki Aronille reilu 500m ja kuusi keppiä. Eka keppi oli normia isompi ja osittain irti maasta. Pyysin jäljestä niin helpon, että Aron onnistuisi ja muistaisi, että mistä sitä onnen tunnetta tulee, kun löytää kepin omalta jäljeltään. Tarvitaan nyt molemmat onnistumisen tunnetta.

Jana oli myös helppo, oltiin sovittu, että 20m janaa riittää tänään.

Janalla Aron lähti luotisuoraan, nosti jäljen täydellisesti ja lähti kiitämään oikeaan suuntaan. Eka keppi oli hyvin pian tällä suoralla ja sen nosti. Samoin kakkoskepin. Vähänkös hienoa. Aron jäljesti ihan intonpiukassa ja mentiin hyvää vauhtia. Kolmoskepin se palautti minulle laukalla, samoin nelosen. Jes Aronin kadonnut jäljestystaito oli palannut. Panostin palkkaamiseen ja Miinu sanoi, että Aronille on hyvin tärkeää, että olen siihen tyytyväinen. Se on palkkaushetkissä niin onnellinen, leikkii kanssani kepillä, syö herkkua eikä sillä Miinun tarkkailun mukaan ole mikään kiire jatkaa sitä jälkeä. Eli viihtyy kanssani siinä löytyneen kepin luona. 

Kyllä metsässä on parasta

Loppusuoralla tuli sitten taas joku kämmi, sillä Aron viiletti ohi vitosen ja kutosen. Ja kun keppien yli oli menty, todettiin Miinun kanssa, että sori Aron. Teit hyvää työtä, mutta palkkaa irtoaa vaan kepeistä. Uutta mahdollisuutta ei sille suotu, joten siitä autolle. 

Joten jatkossa teen joka toisen jäljen hyväksi havaitsemalleni pellolle ja joka toinen metsään. Panostaan palkkaamiseen ja yritän kertoa entistä enemmän, että kepit on kultaakin arvokkaampia. 

Esineillä tehtiin meidän mielestä helppo treeni, kun valittiin sähkölinjojen alta luonnon kapea kaistale. Esineet olivat kolme peräkkäin ja kolmas oli ruudun takarajalla. Ei menty ns. metsän puolelle lainkaan vaan esineruutumme oli matalalla heinällä. Tallaattiin hyvin reunat ja siksakksia keskusta ja Aron sai aloittaa. Päätin, että olen tarkempi esineen luovutuksessa, etten itse yritä kahmia sitä esinettä. Jos ruutu on helppo, niin panostetaan siihen, että luovutukset tehdään huolellisesti.

Vaan ruutu olikin vaikea. Miten kivasti Aron olisi mennyt meidän kaistalta sinne metsän puolelle, kävikin tarkistamassa, että jos sittenkin ruutu menisi siellä. Kahden esineen nostoon meni jo useampi pisto ja takarajan esine oli edelleen takarajalla sellaisessa tiheämmässä kuusenvarpukohdassa. Huomasin, että Aron alkaa väsyä, joten helpotettiin. Aron istui sivullani ja Miinu kävi koskemassa esinettä. Miinun tullessa pois ruudusta lähetin Aronin ruutuun ja sinne lähti kohti takarajaa. Melko pian kirmasi esine suussa luokseni. Jes viimeinen pisto oli paras. 

Ruutu oli myös vaikea Bertalle. Kuvassa Bertta on siellä esineruudussa ja Miinu ihmettelee, että miten tämä on nyt niin vaikea. 

Ilma oli tuulinen, eikä me sitten tiedetty, että miten ne hajut koiran nenään käyttäytyi, mutta opittiin se, että se mikä ihmisestä tuntuu helpolta, voi olla koiralle paljon vaikeampi.