Vetohiihtoo

Tänään me vihdoinkin päästiin elämämme ensimmäisiin vetohiihtotreeneihin. Keli oli mitä parhain, pikku pakkanen ja hyvä lumi maassa. Mua jännitti jo matkalla, että mitähän tästä oikein tulee. Ollaan Aronin kanssa hiihdetty aina keskenämme ja tiedän, että Aron kyllä pistää täyttä vauhtia eteenpäin. Ollut siis kivaa, kun kukaan ei näe. Vauhdilla on kuitenkin puolensa, sillä mun hallinta koiraan vähenee ja Aron kun ei ole mikään kukkanen silloin, kun se vetää hullun vauhdilla eteenpäin ja vieraiden koirien ohittaminen ei ole mikään meidän bravuuri.

No paikanpäällä käytiin ensin Aronin kanssa kävelyllä ja kun olimme lämmitelleet, mentiin lähtöpaikalle. Mun onneksi koko hiihtoporukka menee aina samaan suuntaan, joten vastaantulevia koiria ei pitäisi olla odotettavissa. Kun sain sukset jalkaan, ei Aronia paljon tarvinnut käskeä. Se nimittäin näki, että nolla-hiihtäjä Miko lähti meidän edestä jo vauhdilla reitille ja näkölähtönä sitten vaan perään. Aron veti laukkaa ja minä yritin jotakin hiihdon tapaista siinä perässä. Saavutettiin Miko jossain vaiheessa ja tästä hienosti ohi. Jukka tuli kaiken aikaa meidän perässä nuorella sakemannillaan ja saavuttikin meidät sitten ensimmäisessä mäessä. Annoin latua, mutta Jukan koira ei sitten halunnut enää juosta meidän edessä, joten vaihdettiin paikkoja ja taas mentiin laukalla. Yhdessä ylämäessä mun hiihtotekniikka kyllä petti ja Aron lähinnä kiskoi mut ylös, alamäet meni odotettua paremmin. Ihan lopussa ohitettiin yksi koira ja Miko oli siinä koiran kohdalla varmuuden vuoksi ja itse kannustin vaan Aronia ohi ja jatkaman laukkaa. Ja niin vaan tultiin maaliin kumpikin läähättäen. Miten se 2.5 km kierros menkin näin äkkiä. Lisää!!

Koiraa säästellen jätin kuitenkin sukset parkkipaikalle ja lähdettiin loppukävelylle. Siinä mietiskelin, että Aron veti mua tosi hyvin ja laukkasi ihan riittävän lujaa. En vain tiedä kuinka se tästä rasittuu, joten parempi näin ensimmäiseksi kerraksi jättää siihen. Kävelyn jälkeen kävin itse vielä hiihtämässä kierroksen ihan luisteluhiihdon harjoittamiseksi ja huh huh, että nyt kierros mennytkään ihan hujauksessa. Hiihdin melkein vartin tuota rundia ilman koiraa. Ylämäissä en tiedä yhtään, että miten ne hiihdetään ylös, tasanen latu sujuu luistelutekniikalla. Lämmin tuli ja posket innosta hehkuen ei voi kuin todeta, että meidän on päästävä kyllä sunnuntaina uudestaan, oli niin jännää ja vauhdikasta. Ai että mä nautin omistaa monipuolisen bordercollien, jonka kanssa nyt tämäkin laji tempaisee meidät mukaansa.