Leen kasvu isoksi :)

Otettiin tavaksi ottaa Leestä sivukuva tasaisn väliajoin. Nyt niistä näkee, miten se on kasvanut. Kuvissa handleri on aina sama....

Leen ensimmäinen "pönötys" 3 kk:n iässä (18.9.17)

4 kk (13.10.17)

5 kk (8.11.17)

6 kk (11.12.17)

Lee 8 kk (18.2.18)

8 kk Lee ja ihan vapaasti räpsättynä.

Rayn kokeenomainen toko

Eilen varattiin pienellä porukalla ja iltamyöhällä hallilta kaksi kenttää, otettiin väliaidat pois ja tadaa, saatiin iso tokokehä käyttöön. Liikkuroitiin toinen toisiamme ja yritettiin tehdä koemaisesti sekä tehokaasti. Sain videolle Rayn treenit, joten mikäs sen parempaa kuin käydä videolta läpi hyvät ja huonot kohdat ja laatia niiden pohjalta treenisuunnitelma jatkoa ajatellen. 

Kehäänmeno: seurasi kivasti mukana, mutta tämä vaatii vielä harjoitusta. Ensimmäiseen perusasentoon riitti vielä sähläystä ja Ray asettui aluksi oikealle puolelleni istumaan, mikä kertoo vain siitä, että se on vielä vähän hukassa. Palkkasin sen yhdellä namilla, kun istui sivullani. Sitten aloitettiin koemaisesti. 

Seuraaminen: nyt oli kyllä hyvä seuruu. Toki mahtui pieniä virheitä, mutta se asenne. Hitaassa kävelyssä edisti, jossakin puolessa välissä tuli pomppu, mutta muuten Ray antoi kaikkensa seuruuseen. 

Siitä siirtyminen hypylle, siirtymässä haukahtaa kerran, sosiaalinen palkkani oli vähän liian innostava, mutta liike alkaa ja siitä eteenpäin on kokonaisuutena tosi hyvä. Lopun perusasento oli vajaa. 

Siirtymä hypyn jälkeen luoksetulon aloituspaikkaan hyvä. Ray on aktiivisesti kanssani. 

Luoksetulo: tosi hyvä, mutta haukahtaa kerran ihan lopussa, ihan hetkeä ennen kuin vauhdista siirtyy sivulleni. Luoksetulo on Raystä niin kiva liike. 

Siirtymä kaukojen alkuun, kulkee hyvin mukana, mutta kolme haukahdusta. On vähän liian vireessä.

Kaukoissa käy maahan ekasta käskystä, mutta huomaan, että minulla on siinä vähän vartalo-apua käskyn vahvistukseksi. Menee maahan, mutta pomppaa sieltä ylös, autan kädellä takaisin alas ja jää nyt hyvin. Kaukoissa nousee ekalla hyvn ylös, mutta niin liikkuu takapuolikin, reipas siirtymä eteenpäin. Kun palaan koiran viereen, tulee istu-käskyn jälkeen haukahdus. Nousee ylös, mutta yksi hau. 

Siirtymä, aika pitkä sellainen, siinä jää hetkeksi haistelemaan maata, mutta saan sen mukaani. Mukavasti kulkee kanssani, hyvä perusasento siihen, mistä alkaa liikkeestä maahanmeno.

Liikkestä maahan. Nyt seuraaminen ei niin hyvää, kun osaa, ei käy ekalla käskyllä maahan, toisella onnistuu. Jää hyvin, palaan koiran viereen, nousee hyvin ekalla käskyllä ylös ja vastaa sosiaaliseen palkkaan oikealla ilmeellä, ei hauku. 

Kokonaisuutena tosi lupaavaa. Kapulan pitoa en halunnut tähän kokonaisuuteen ottaa, hinkutettiin sitä aikaisemmin kotona erikseen aika paljon ja argh kun se on ärsyttävä liike. Siinä on vielä monta pientä palasta, mitä pitää parantaa. Yritin mm. kotona semmosta, että annan Raylle kapulan suuhun ja pyydän kapula suussa siirtymään sivulle, mutta ihan on mahdoton juttu. 

Paikallaolot meni hyvin. Autoin heti ekalla käskyllä koiran maahan, ettei tule tähän nyt mitään epäonnistumisen ilmapiiriä. Jäi hyvin, pysyi kun tatti sen minuutin, nousi hyvin ylös. 

Jatkossa: 

- kehään tuloja ja ekasta perusasennosta palkka

- maahanmenoihin pitää saada lisää motivaatiota. Täytyy tehdä kuurina erilaisia maahanmenoja, niin liikkeestä kuin sivulla.

- sosiaalinen palkka vähän miedommaksi

- kaukoissa en ole pitänyt itse tekniikasta kiinni, tavoitteena on vain ollut, että menee maahan ekalla käskyllä ja nousee istumaan ekalla käskyllä. Koska tavoitteena ei ole täydet 200 pistettä, niin tässä olen päättänyt, että ykköstuloksen saa, kun tekee asennonvaihdon. Nyt alan pähkäillä, että otanko sittenkin jatkossa erikseen syyniin tekniikan. Pitää miettiä.

Hyvät treenit oli!

5 päivää operaatiosta

Tänään on viides päivä Aronin polvioperaation jälkeen. Toipilas alkaa olemaan mahdoton ja villi.....

Kaikki on sujunut toistaiseksi todella hyvin. Etukäteen pelkäsin kipuja, mutta Aron on osoittanut, ettei se ole kipeä. Sen takajalassa oli Durogesic-kipulaastari ja Metacamia sille annostellaan aamuruuan sekaan. Laastari on nyt poistettu ja ilmeisesti sen vuoksi Aron alkaa virkistyä, kun opiaatit poistuvat kehosta. Se on nukkunut kaikki yönsä aivan rauhassa, tosin tänä aamuna heräsin siihen, että se pomppasi sänkyyn viereeni nukkumaan. Eikä saisi pomppia! Se myös astuu jalalleen, nostaa koipeaan niin, että paino on sillä leikatulla jalalla. Haava on siisti, mutta turvotusta jalassa on. Tästä eläinlääkäri puhuikin, että turvotusta tulee ja se laskeutuu sinne kintereen seudulle. Ensimmäisinä päivinä pidin kylmäpakkausta pieniä aikoja ja se selvästi laski sitä turvotusta. 

Ruoka on maistunut kaiken aikaa. Varmuuden vuoksi ensimmäiset päivät annoin eläinlääkäristä saatavia purkkiruokia. Niitä sellaisia, missä on ravinto-arvot kohdallaan, imeytyy nopeasti eikä ärsytä vatsaa. Yksi etukäteinen pelko oli, että jos Aron voi pahoin tai ripuloi antibiootista johtuen, niin ollaan pulassa. Vatsa voi kuitenkin hyvin. Ulkona käydään asioilla kolmasti päivässä ja Aronilla olisi jo kovat menohalut. Yritän toppuutella sitä, mutta Aronin isoin vaikeus on, ettei se haluaisi kakata maantasalle, vaan kiipeisi lumipenkalle ja siitä ojaan. Ollaan juteltu, että nyt tilapäisesti sen pitää vaan joustaa, nyt ei vielä kiipeillä lumikasoilla. 

Eniten Aronia nyt harmittaa, että pitää olla omassa sviitissään. Aron kun ei saisi juosta eikä riehua, saatika liukastella. En uskalla ottaa riskiä, että ovikello soi -> kaikki juoksee eteiseen katsomaan kuka tuli. Tässä kohtaa Aron ei olisi vielä niin ketterä, että hallitsisi jalkansa porukassa.  Parempi olla nyt rauhassa, ettei leikattuun jalkaan tule takapakkeja. Olen laittanut sille yksiön makuuhuoneeseen. Lattialla matot, ettei se vaan missään tilanteessa liukastu. Makuuhuoneen ovi on auki, että se näkee muun perheen ja porttina ovella on kevythäkki. Tämä kevythäkki houkuttelee puoleensa perheen muut koirat, jotka ihan kilpailevat siitä kuka saa mennä häkkiin nukkumaan.

Aronin kuntoutumisen tukena on Nutrolinin nivel-pillerit ja öljy. Fyssarille olen ottanut yhteyttä ja mennään ensi käynnille heti, kun tikit on pois. Sitten saa aloittaa varsinaisen kuntoutuksen. Keväälle on ohjelmassa mm. vesikävelyä. Mitähän vielä voisi tehdä Aronin hyväksi. Taidan mennä nyt pitämään sille seuraa sen sviittiin :).

Aron ja polven ristiside

Tammikuun alussa oltiin ihan tavallisena tiistaina Aronin kanssa agitreeneissä. Meitä oli sillä kerralla vaan kaksi treenaamassa, joten treeni-aikaa oli hurjasti. Tehtiin kaksi kierrosta ja treenattiin semmosta hankalaa rataa. Tai ehkä se ei ollut niin hirveän hankala, mutta kun herää aamulla klo 5 aamuvuoroon töihin, tekee älyttömän kiireisen vuoron, painaa kaasupohjassa kotiin, ei ehdi syömään, on kouluttamassa klo 17 ja omaa agivuoroa odotellessa lenkkeilee tunnin metsässä, on jo kaikkeinsa antanut, kun oma treenivuoro alkaa. Joten pitkän päivän ja treenin jälkeen olin väsynyt, harmittelin, kun olin hidas ja en osannut ohjata koiraa. Aronilla on hirveän siistiä, mutta itse ajattelin, että kyllä juna meni jo meidän agilitytouhuissa. Kävelin iltamyöhässä loppukävelyt ja siitä kotiin nukkumaan. Josko agility olisi taas kiva laji huomenna? 

Seuraavana aamuna heräsin siihen, että joku koirista tassuttelee kolmella jalalla. Kuka? Se oli Aron. Se ontui ihan selkeästi. Ei ottanut takajalalle painoa, astui jalalla ihan kevyesti varpaalla. Taivuttelin varpaita, kinnertä, lonkkaa jne. enkä löytänyt mitään erityistä kohtaa. Onneksi Susanna K. oli jo muutenkin sovittuna, että tulee hieromaan Aronia. Susannan kanssa käytiin läpi Aronin kehoa ja Susanna löysi vasemmasta takajalasta akillesjänteen kohdalta turvotusta. Ajateltiin yhdessä, että joku revähdys takajalassa. Aron aloitti siitä huilaamisen, niin että käytiin vain ulkona korttelikierros tarpeiden tekemisten vuoksi. Lihasvamma varmasti, mutta hitaastihan ne paranee. Annoin ekat päivät tulehduskipulääkettä ja harmitti, kun Aron piti jättää kotiin lenkeiltä. 

Meni viikko ja Susanna tuli katsomaan tilannetta. Nyt akillesjänteen kohdalla oli vähemmän turvotusta, ontuminen vielä näkyvissä, mutta ehkä ei niin paha. Jatkettiin levolla.

Kolmannen viikon kohdalla aloin pikkusen pidentää korttelikierroksia ja Petra kuvasi kännykällä, kun juoksutin Aronia. Ontuuko se vai ei. Kyllä se ontui. Ei isosti, sillä reippaassa ravissa ontumaa ei näkynyt, hitaassa käynnissä kyllä. Kaiken aikaa Aron oli tosi reipas, ei valittanut mistään. Ainoa poikkeava juttu oli se, että kun se kävi istumaan, se siirsi vasemman takajalkansa pois vatsan alta. Jalka sojotti sivulla eri suuntaan kuin muu keho. Googlettelin oireita ja niin, varpailla kävely ja jalan svuttainen asento olivat klassisia polven ristisiteen repeämän oireita. 

Päästiin Katriina osteopaatin luokse peruutusajalle ja kyllä, Katriina paikallisti murheen vasempaan takajalan polveen. Se turvotus, minkä Susanna oli tuntenut ekoilla viikoilla, oli varmasti lähtöisin sieltä polvesta. Katriinakin huomasi, että Aron ei astu täydellä painolla takajalalle. Juteltiin polven ristisiteiden hoitolinjoista, sillä siihen kaikki nyt viittasi.  Voi kun ei tarvitsisi mennä operaatioon! Etsin kuumeisesti mahdollisuuksia konservatiiviseen hoitolinjaan. 

Katriinan vinkistä varasin ajan Timo Talviolle Helsinkiin. Hän jos kuka tietäisi sanoa, että saataisiinko Aronin mahdollinen polven ristisiteen repeämä tai venähdys hoidettua konservatiivisesti. Kaksi päivää ennen Timon aikaa tulikin mutkia matkaan, työvuorot ja jne. Myös sille torstaille oli luvassa hirveä lumimyrsky, joten tuntui hurjalta lähteä yksin ajamaan Helsinkiin myrskyyn, josta piti ehtiä vielä töihin samana päivänä. Aika oli pakko perua ja päästiin nopeasti Reviiriin Pipsan tutkittavaksi.

Olin jo viikkoja surrut Aronin jalkaa. Olinko tehnyt väärin, etten heti vienyt sitä lääkäriin. Olisiko Aron jo kunnossa, jos olisin tehnyt jotain toisin. Aron parka, kun sillä on niin huono omistaja. Kuinkahan kipeä se edes on, se kun ei näytä kipujaan. Murhe Aronin jalasta oli ihan sietämätön. 

Reviirissä ihana Pipsa kuunteli meidän tarinaa siitä, että 8 vuotta on liikuttu ja harrastettu. On menty koko elämä täysillä lajista toiseen. Pipsa sanoi, että tuolla historialla on ihme, ettei aikaisemmin ole jo tullut esiin mitään isoja loukkaantumisia. Aron tunnusteltiin päästä varpaisiin. Katsottiin sen liikettä, taiviteltiin, käänneltiin ja väänneltiin. Lopuksi laitettiin uneen ja Pipsa otti siitä rtg-kuvia joka suunnasta. Ison tietokoneruudun ääressä Pipsa selitti joka ikisen kuva ja kohdan läpi. Selkä ja lanneranka ihan priimaa. Lonkat kuin 2-vuotiaalla, tiiviit ja siistit pallot reisiluiden päässä. Kintereissä ei mitään, varpaissa ei murtumia. Pipsa ihmetteli, että näin paljon harrastanut koira ja miten voi olla näin hyvässä kunnossa? 

Sitten päästiin polveen. Rtg-kuvan äärilaidoilla näkyi koiran lihasten ääriviivat. Vasemmassa reidessä oli puolet pienemmät lihakset kuin oikeassa. Vasemman polven nivelessä näkyi nivelnestettä puolet enemmän kuin oikeassa. Vasemman polven nuljuluiden päissä näkyi "suttua" ja toiseen nuljuluuhun oli muodostunut terävä nokka. Kun samaa luuta katsottiin terveestä jalasta, sen luun pää oli pyöreä. Vasemman jalan sisäpuolelle oli kasvanut paksuuntumaa, mikä kertoi siitä, että keho yrittää näin kompensoida polven liikettä. Kaikkiaan Pipsa oli sitä mieltä, että prosessi polvessa etenee, jollei tehdä mitään. Nivelrikko tulee lisääntymään, tuoden lisää kipua ja tulehdustilaa polveen. Polvessa olisi näiden merkkien mukaan mahdollisesti osittainen repeämä ristisiteissä, mutta varmuus siitä saataisiin vasta, kun ortopedi avaa polven silmiensä eteen. Pipsa suositteli lämpimästi operaatiota ja kertoi paikoista, missä se voitaisiin tehdä. Yhdessä päädyttiin Toijalan Ortopettiin Hanna-Leena Terhoselle ja Aronin rtg-kuvat lähtivät saman tien hänen sähköpostiinsa. Juttelivat puhelimitse niistä ja yhdessä päädyttiin, että kyllä, Aron operoidaan. Tulokset ovat kuulemma hyviä ja polvi on korjattavissa. Ja varsinkin, kun Aron on täysin perusterve koira. 

Sovittiin seuraavalle viikolle operaatiopäivä ja Aron sai tulehduskipulääkkeet kotiin mukaan. Taisi olla jo neljäs vai viides viikko menossa, että käytiin hihnassa ulkona kävelemässä. Ohjeina oli, että Aron ei saa päästä missään liukastumaan. Silloin osittaisesta ristisiderepeämästä voisi tulla täydellinen ristisiderepeämä. Joten pelon sekaisin tuntein vaan mentiin päivä kerrallaan. Valmistauduin operaatioon opiskelemalla mahdollisimman paljon ko aiheesta ja löysin paljon lopputöitä mm. ristisideleikattujen koirien kuntoutuksesta. Tutkimusten valossa homma vaikutti lupaavalta, sillä koiria oli saatu kuntoutettua entiseen malliin liikkuviksi ja operaatiohon tyytyväisiä koiranomistajia oli enemmän kuin niitä pettyneitä.

Ja niin koitti operaatiopäivä. Aron oli pirteä itsensä, mutta minulla oli fiilikset kuin veisin koiran lopetettavaksi. Yhä uudestaan kysyin itseltäni, että teenkö oikein. Toisaalta hoitamatta jättäminen ei olisi vaihtoehto, Aronin jalka pitää hoitaa, jos se vain on mahdollista. Operaatio on kallis ja se tietää sitä, että kaikesta muusta pitää luopua kuukausiksi, että saan maksettua leikkauksesta ja kuntoutuksesta aiheutuvat kulut. Mutta sydän sanoi, että Aronin vuoksi näin pitää toimia. 

Ennen operaatiota käytiin vielä pienellä lenkillä ja annoin Aronin hetken aikaa laukata vapaana. Se oli oli niin onnellinen. Itse tiesin, että tämän päivän jälkeen ei laukata vapaana pitkään aikaan.

Aron Toijalassa

Hanna-Leena Terhonen oli sydämellinen lääkäri. Tutki Aronin takajalat käsikopelolla ja löysi heti murheen paikan. Juteltiin, että hän katsoo polvea ensin tekemällä siihen pienen reiän. Joissakin tapauksissa ristiside polvessä on vain venähtänyt. Silloin ei polvea operoida, vaan peruuttaa pois ja hoito jatkuu pitkäkestoisella kuntoutuksella. Jos ristiside on jostakin repeytynyt, jatkaa leikkausta ja polvi korjataan tta-menetelmällä. Ja näin Aron sai esilääkkeet ja jäi sinne. Itse lähdin kuluttamaan aikaa Ideaparkkiin ja tuntui niin lopulliselta. 

Hanna-Leena vastaanottohuoneessa Aron oli valmis valokuviin, se on kyllä aina.

Kolmen tunnin päästä tuli puhelu, että Aron on hereillä, voin tulla sen hakemaan. Kaikki on kuulemma ihan hyvin. Ja niin sydän pamppaillen Aronin luokse miettien, että mikähän siellä polvessa oli. Ja kyllä, ristiside oli repeytynyt osittain ylälinjastaan. Polvi oli nyt korjattu niin, ettei jatkossa polvi tarvitse enää sitä ristisidettä. Aron oli ihan lääkepöölyissä, mutta heilutti reippaana häntää. Ortopetin henkilökunta oli haltioissaan, sillä Aron oli ollut unelmien potilas, herramieshän se on. 

Saatiin antibiootit, maitohappobakteerit, kipulääkkeet ja helposti sulavaa ruokaa ensimmäisiksi päiviksi. Aronilla oli Durocesic-laastari jalassa hoitamassa kipua ensimmäisten päivien ajalle. Jes ja Metacam kipulääkkeenä. Olin jo varautunut selittämään, että Tramalia tippoina en kyllä ota. Ohjeita tuleville päiville saatiin, mutta seuraava kohta on 8 päivä leikkauksesta, jolloin poistan tikit haavasta. Sen jälkeen voidaan aloittaa kuntoutuminen ja seuraavaksi täytyy varata fyssarin käynnit/vesikävelyajat keväälle. 8 viikon kohdalla jalka kuvataan ja varmistetaan, että homma on mennyt oikeaan suuntaan. Lääkäri antoi uskoa siihen, että Aron on kesällä entisensä. Eihän me nyt enää mitään agiratatreenejä haaveilla, mutta toive on päästä normaaliin liikuntaan kesällä ja peltojälki-treeneihin, mikä on ihan parasta treeniä Aronin päänupille. 

Nyt olen istunut illan Aronin vieressä, kun se nukkuu. Silitän ja rapsutan, että se tietää ettei tarvitse olla yksin. Pienen ruoka-annoksen se jo söi, kakkasikin takapihalle. Ensimmäisen kylmäpakkauksen pidin sen polven seudulla estääkseni turvotusta ja kaikki vaikuttaa olosuhteisiin nähden hyvältä. Aron on eristetty makuuhuoneeseen ja erityisesti Leetä harmittaa, kun se ei saa nyt osallistua sairaanhoitoon. Joten tästä se lähtee, toipuminen päivä kerrallaan.

Lee 8 kk

Huomenna Lee täyttää 8 kk. Aika rientää ja Lee kasvaa. Viikko sitten Lee mitattiin Myytin pentutapaamispäivässä 55.5 cm korkeaksi, joten se on jo Aronia ja Elvistä korkeampi. 8 kk:n ikä kuitenkin antaa luvan jo hiukan huokaista ocd-pelon suhteen. Ehkä kriittisin aika saada se, ainakaan näkyväksi, on ohi. Leen neljä veljeä on operoitu ja toipuvat parhaillaan hyvin kuulemani mukaan leikkauksista. Mutta oliko se mustavalkoisuusgeeni, kohtalo vai sattumaa, mutta Lee ei ole ontunut. Liikuntaa se on saanut samaan tapaan kuin kaikki muutkin meillä kasvaneet koirat. Päivittäin liikutaan ja yritän mahdollisimman paljon liikuttaa sitä vapaana metsässä. Mutta järkevästi. Lee on kasvattanut aika moiset muskelit jo takareisiin, mikä ei ole ihan tyypillistä noin nuorelle koiralle, mutta se painelee niillä pitkillä kintuilla aika lailla.

Viikko sitten Lee tapasi Tamskin hallilla pentuesisaruksiaan, äitiään sekä sisko että veli-puolia Nirrin aikaisemmasta pentueesta. Kyllä ne tunnisti kaikki, että samaa heimoa ollaan.

Leen kanssa sain treeneihin vinkkiä mm. tötterön kiertoihin. On järkevää jatkossa opettaa tötterön kierto molempiin suuntiin ja pari päivää sitä pähkäilin. Nyt ollaan kotona naksuteltu, että "kierrä" tarkoittaa tötterön kiertämistä myötäpäivään ja "ympäri" vastapäivään. Pienellä etäisyydellä eteisessä Leen aivot raksuttaa ja ensiksi opittu kierrä on sille helppo. Ympäri-käskyn erotteluun autan vielä käsimerkillä, että oikea käteni antaa vihjeen lähteä oikean kautta kiertämään.

Toissapäivänä vein treenin halliolosuhteisiin ja se onnistui sielläkin. Olen tosi varovaisesti yhdistänyt tähän vauhtia, sillä en halua kuormittaa nuoren koiran kehoa sillä turhaan, mutta tein huomion, että kun otettiin lelun kanssa vauhdikkaammin, oli se ensiksi opittu kierrä vahvempi.

Pentupäivänä tehtiin myös kivaa ruutu-treeniä. Lee irtoaa tosi kivasti kentän toisessa päässä olevaan ruutuun, jonne käytiin jättämässä pallo. Se hiukan haluaa koomailla perusasennossa tuijottamalla ruutua ja sitä palloa siellä, mutta tässä kohtaa on kriteerinä, että pitää katsoa minua saadakseen luvan lähteä ruutuun. Ja pian se oppi tämän kriteerin. Pentupäivässä vietiin treeniä eteenpäin kahden ruudun treenissä, että pallo vietiinkin jo valmiiksi ruutuun sillä välin, kun leikittiin edellisessä. Saatiin hyviä suoraan ruutuun laukkoja jo niin, ettei oltu itse käyty Leen kanssa katsomassa, että onko se pallo siellä.

Tällä viikolla ajattelin, että aloitan kosketusalustan avulla opettamaan Leelle sitä ruudun oikeaa paikkaa ja taas tein monenlaisia huomioita. Aronin kanssa kun on vuosia treenannut, on sitä jo unohtanut, että monet treenaamiseen liittyvät perusasiat on pitänyt opetella ensin eikä sitä edes tajua, ettei se nuori koira ole opetellut niitä kaikkia. Kuten Lee meni alustalle ruudun keskelle ja heitin pallon sille palkaksi. Se oli ihan ihmeissään siitä ja minä olin myös ihan ihmeissäni, kunnes oivalsin, että Lee on leikkinyt kädessä olevalla lelulla tai juossut kuolleelle lelulle, mutta olenko heittänyt Leelle koskaan palloa palkaksi? No en. Entä pitäisikö heitettävälle palkalle olla oma palkkasana?

Eilen tehtiin myös ihan ihka ensimmäiset hyppytekniikka-treenit hallilla. Perussarja, ei rimoja vaan semmoset pumpperit siiveikkeiden välissä. Lelu hyppysuoran päässä ja ole hyvä-käskyllä sai luvan suorittaa. Olipas siinäkin treenissä paljon kohtia, mitä pitää itse itsestäänselvyyksinä, mutta opetellahan ne pitää. Kuten se, että sarjalle saa lähteä, kun katsoo eteenpäin ja leluun. Eli ihan vastakkainen juttu kuin ruututreeneissä. Saatiin kuitenkin hyvään alkuun tämänkin osalaji ja jatkossa teetän pikku hiljaa lisää näitä hyppysarjoja. Tavoitteena on, että tekniikka olisi oikea sitten aikuisena metristä estettä lähestyttäessä.

Kaikenlaisia piperryksiä ollaan Leen kanssa tehty, mutta eniten sen kouluttaminen on ollut omaa ajatustyötä. On pitänyt miettiä, että rakennetaanko luoksetulot eteen vai sivulle, noudot eteen vai sivulle, seuraamisessa, että kumman jalan mukaan se saa lähteä seuraamaan jne. Olin viime viikolla kuuntelemassa Sari Kärnän luentoa "Kouluta tehokkaamin" ja sieltä tuli muistutuksena, että suunnittelen treenit kotona paperille valmiiksi ja hallille mentäessä pitäydyn suunnitelmassa. Nuorelle koiralle ei liikaa uusia asioita per viikko, tämäkin on hyvä muistaa.

Leen kanssa ollaan ulkoitu tosi paljon kaksin ja olen yrittänyt kasvattaa meidän kahden keskistä yhteistyötä. Olen vahvistanut katsekontaktia/ sivulla kulkemista niin vastaantulijoita kohdatessa kuin ilman niitä. Ollaan leikitty koulun pihassa, haettu kokemuksia hiihtoladun laidalta, jääkiekkokentän nurkilta, päiväkodin kupeesta jne. Lee on vilkas koira ja se kuulee/näkee kaiken ympärillä liikkuvan. Ja selvästi olen saanut vahvistettua sitä oikeaa käyttäytymistä, kun niitä ympäristön yllättäviä juttuja tulee vastaan, sillä useimmiten se ottaa katsekontakin minuun, kun se näkee ympäristössä jotakin. Ja jos tuntuu, ettei se automaattisesti ota, sanon sen nimen, jolloin se katsoo minua ja pääsen palkkaamaan siitä. Kotipihassa tuntui, että siinä liikkuvat naapurit saivat sen haukkumaan ihan hurjana, mutta kadulla vastaantulevat taas ei. Mitä lie kotipihan vartiointia, mutta päätin puuttua siihen järeällä kädellä ja kielsin/keskeytin toiminnon ihan kunnolla. Tein selväksi, että tämä ei vaan sovi ja yhtäkkiä ongelmaa ei olekaan. Tämä sama täytyisi tehdä nyt myös eräänlaisen "napsimis-käytöksen suhteen". Se kovin mielellään napsii Raytä tai jopa Elvistä, jos liikkuvat vilahtaen tai nopeasti sen ohi. Tähän on hankala puuttua, jos ovat esim vapaana minusta kauempana. Lee laukkaa suu auki ja saattaa tehdä nopean syöksyn Raytä kohti, mikä ei ole meistä yhtään kivaa. Samaa käytöstä esiintyy myös muitakin leikkikavereita kohtaan. Tähän työstän nyt suunnitelmaa ja tiukempaa ehdotonta puuttumista asian kitkemiseksi pois.

Eilen oltiin Tainan ja Heron kanssa retkellä ja kylläpä auringon paiste hemmotteli meitä. Lumi, aurinko ja pakkanen: ihanuutta. Makkarat ja kuumat juotavat mukana.
Taina Laakson upeat kuvat kertokoon osaltaan, miten kaunista oli.

Rayn kanssa tokokokeessa

Joulukuun viimeisinä päivinä huomasin facessa ilmoituksen, että Tamskin tokokeessa on tilaa. Samalle päivälle oli kalenterissa tehty tilaa rallyn mes-luokan kokeeseen, mutta kumpaan on enemmän työtä, tokon alokas-luokkaan vai rallyn mestariin. Muistelin, että olin kisannut tokossa vuonna 2012 viimeksi ja uudet säännöt on vain suunnilleen tiedossa, mutta pikaisesti katsellen tokon alokasluokka on helpompi nyt kuin vanhoilla säännöillä. Ja otin haasteen vastaan. Mitä treenataan Rayn kanssa kuukausi, että se selviää kunnialla tokokokeesta?

Säännöistä löytyi kaksi asiaa, mitä se ei osannut lainkaan; kapulanpito ja kaukokäskyt. Kapulan pidosta neuvoteltiinkin melkein joka ilta, sillä hänen korkeutensa olisi halunnut pitää sitä suussa omilla säännöillä. Ja kun kerroin minun sääntöjä sanoi Ray, että pidä ihan itse kapulaasi. Neuvottelut jatkuivat sillä, että söin itse palkinnon tai sanoin Raylle, että voit poistua, otan toisen kapulan pitäjän tilalle. Ja kateus on valtavan hyvä voima, sillä homma eteni. 

Kaukoissakin edettiin, mutta jos etäisyys oli Rayn mielestä liian iso meidän välillä, teki se istumaan nousun minua kohti edeten. Viikkoa ennen koetta päätin, että riittää, jos se nousee edes istumaan. 

Lisäksi kuukauden aikana saatiin kahdet liikkuroidut treenit ja jokunen paikallaolo ryhmässä. Eli tosi vähän kuitenkin sellaista kokemusta, mitä tarvitaan onnistumiseen. Haaste oli silti kiva, koska kokeen jälkeen tajusin monta juttua, mitä minun pitää ottaa huomioon mm. Leen toko-uraa mietittäessä ja miten muokkaan omaa toimintaani kilpailijana. 

Kisapäivänä Ray oli loistavassa vireessä, ainoastaan se ei halunnut mennä sivulla maahan. Joku ihme ajatuskatkos tai jumi. Otin maahanmenoja vaikka kuinka monta ennen kehään menoa ja palkkasin jokaisen. Tuomarina oli Vesa Kallio ja liikkurina Hanna-Mari Ikonen, joka oli tehnyt kehästä loistavasti alokkaille sopivaksi. Jokainen liike jatkui siitä, mihin edellinen loppui. Ei mitään siirtymiä kehän päästä toiseen. Näin yksilösuoritus meni todella nopeasti. Liikkurointi oli sujuvaa ja ystävällistä, samoin tuomarointi. 

Mutta seuruulla aloitettiin. Lähdin hienosti seurauttamaan Raytä kehään, mutta heti aloituspaikkaan siirryttäessä tuli takkuja matkaan. Ray ihmetteli, että miten on näin iso kenttä eikä yhtään esteitä. Ja mikä ihmeen teipin pala oli matossa lähtöpaikalla. Ja ketä ne kaksintyyppiä olisi siinä lähdössä myös. Joten seuruussa ehkä viimeinen suora hidasta käyntiä mars, oli sitä mitä Ray osaa. Se hukkui taakseni monta kertaa matkan aikana. Viimeinen perusasento oli täydellinen, mutta kaikki alku meni ihmettelyyn. Seuraaminen 6.

Maahanmeno seuraamisen yhteydessä 7.

Luoksetulo 8.5. Lopun perusasento taisi olla vino, jäi istumaan hyvin ja tuli lujaa luokse. 

Nouto-esineenpitäminen 5. Kapula tippui jännittyneistä sormistani maahan ennekuin se tavoitti koiran suun. Nostin sen maasta ja saatiin pidettyä kapulaa edes jotenkin.

Kauko-ohjaus 0. Ei mennyt siinä alussa maahan, istui vain vieressäni kuin tatti. Kun tiesin liikkeen tulleen nollatuksi, vein koiran kädellä maahan ja saatiin tehtyä liike, mikä sujui sitten hyvin. Ray kuitenkin ihmetteli takana olevaa liikkuria, joten luulen, että sen vuoksi ei pystynyt tekemään. 

Estehyppy 9.5. Tän se osaa, varmaan lopun perusasento oli pikkasen vino. 

Paikalla-olo 6. Ei mennyt maahan kun oli sen aika. Autoin koiraa heti ja vein kädellä + suullinen käsky. Näin saatiin siitä eteenpäin onnistunut paikalla-olo ryhmässä. Pysyi hyvin ja nousi hyvin istumaan, kun oli aika. 

Kokonaisvaikutus 8.5 

Yht 127.5 pistettä. Kolmostulos.

Ray oli kuitenkin yhtä hymyä. Ja näin iso kenttä vain yhdelle koiralle :-)

Olipa opettavaista. Tajusin, että paljon enemmän pitäisi olla historiaa ja kokemusta ennen koekäyntiä. Yritin olla liikkeiden välissä Raytä tukemassa, en jättänyt sitä yksin vaan palkkasin sosiaalisesti jokaisen liikkeen jälkeen. 

Kokeenomaisia treenejä tulisi tehdä lisää, yllätyspalkkauksia, kokonaisia juttuja. Yksittäisten temppujen hallinta hyvälle tasolle. Siinä sitä olisi reseptiä jatkoon. 

Kouluttajan rooli

Perjantai-ilta meni mukavasti Tamskin hallilla kouluttajien kokouksessa. Meitä Tamskin kouluttajia hemmoteltiin ihanalla pikku iltapalalla: salaatteja, patonkia, tuorejuustoja, rahkaa, suklaata jne. Ja sen jälkeen kysyttiin, että mikä motivoi kouluttamaan? Se onkin hyvä kysymys. Itse koulutan tunnin viikossa agilityä ja varmaan eniten sen vuoksi, että sillä takaa omatoimitreenioikeuden ja mahdollisuuden varata hallilta omiin treeneihin kenttä aina tunniksi kerrallaan. Se etu on todella luksusta, sillä on ihan eri asia koulutella koiraa valoisassa ja hyvällä pohjalla olevalla kentällä, kuin ulkona säiden armolla. Eikä siitä ole edes montaa vuotta, kun treenattiin kesät ja talvet pihalla. Tehtiin treenitreffejä milloin millekin parkkipaikalle ja treeniympäristö vaihteli viikottain. Oli siinä siis hyvätkin puolensa. 

Kouluttajien illassa puhuttiin kouluttajien etuisuuksista. Jatkossa omatoimitreenioikeus tulee säilymään, mutta muuttaa vaan nimeään. Oliko joku varausoikeusmahdollisuus tms. Kouluttamisesta on saatu myös vuosittain lahjakortteja seuran omiin kisoihin, mikä on ollut myös kiva etu. Nyt jatkossa lahjakortit tullaan muuttamaan euromääräisiksi, kun tähän asti ne on olleet "oikeus osallistua yhteen agilitystarttiin". Lisäksi kouluttamisesta on saanut oikeuden päästä johonkin treeniryhmään maksutta, joten jokaista kouluttamaa tuntia kohti siis on voinut treenata ohjatusti. Minun mielestä kouluttajilla on siis Tamskissa hyvät edut. Illallisella puhuttiin vielä kilometrikorvausten nostamisen mahdollisuudesta, mikä on tähän asti ollutkin, mutta jos kaikki kouluttajat nostattaisivat ne, ei seuralle jäisi juuri mitään tuloja säännöllisistä ryhmistä. Itse olen ratkaissut tämän niin, että treenit on samana iltana kuin kouluttamani ryhmä, joten yhdellä ajolla tulee monta hyötyä.

Jatkossa joudun silti miettimään, että jatkanko agilitykouluttajana. Kouluttaminen on ollut aina kivaa ja nykyisessäkin ryhmässä kaikki ryhmäläset ovat ihanan motivoituneita ja ennen kaikkea niiden taidot agilityssä kehittyy kerta kerralta. Ihan parasta päästä seuraamaan sitä vierestä. Kuitenkin Aronin kanssa päätin meidän vuosien agilityharrastuksen nyt tammikuun alkuun. Sen takajalan polvesta on mennyt ristisiteet ja voisin kirjoittaa siitä oman surullisen päivityksen, mutta jätän sen väliin. Päätös luopua agilitystä on olemassa ja näin ollen agiltyn kouluttaminen tuntuu tulevaisuudessa asialta, josta luovun. Laji on semmoinen, että ajan hermolla olisi oltava, että voi tarjota koulutettavilleen jotakin. Leen kanssa päätin, että agilty ei ole harrastuksissa ykkösenä tai mietitään sitä sitten vuoden vanhan koiran kanssa onko, jos luustokuvaukset näyttäisivät priimaa. Lupasin myös Petralle Leen agilityoikeudet, jos koira on luustoltaan sellainen, että se kestäisi agilityn haasteita. Leen tavoitteet kanssani tulevat olemaan toivottavasti toko ja rally-kentillä sekä pk-puolella jäljellä. Jos se oppii uimaan, niin tarjoilen sille kesäksi vepen ihanuuden ja talvisin vetohiihto olisi toinen vaihtoehto. Olen jo kerran esitellyt Leelle sukset, joten toivoa on. 

Tämän vuoden uutena haastena heitin itselleni, että voisin laajentaa koetoimitsijan oikeuksiani. Kangasallla on rallytokon koetoimari kurssi maaliskuussa ja sain Tamskin puollon osallistua sinne. Tällä hetkellä koetoimitsijoita rallyyn on vähän ja niitä kustannetaan Tamskille ulkopuolisista seuroista. Koetoimitsijana oleminen voisi olla hyvä uusi tapa talkoilla seuran eteen. Joten ehkä jatkossa koulutan niitä lajeja, joita itsekin harrastan, mutta aika näyttää miten tässä edetään. 

Hyviä ja huonoja uutisia

Vuosi on lähtenyt alkuun vauhdikkaasti. Ensimmäisenä kivana ja hyvänä juttuna kerron, että me käytiin Leen kanssa sytyttelemässä paimennusvaistoja viime viikolla. Varsinaisesti paimennus ei ole se juttu, minkä harrastamisesta haaveilen, mutta entä jos mulla on käsissä sellainen koira, jonka kanssa sitä voisi tehdä. Hieman huvittuneena olen seurannut facebookissa bordercollie-foorumin keskusteluja, missä julistetaan, että miksi kukaan ottaa bordercollien, jos ei aio paimentaa ja miksi bordercollieita jalostetaan sellaisista vanhemmista, joilla ei ole koskaan paimennettu? Niin, onhan tuossa koirajalostuksessa kasvattajilla aikas monia muitakin mietittäviä juttuja/kompromisseja, mutta käytännössä hyvin harvalla on mahdollisuus viedä koiraansa lampaille. Aika harva toivoo koiraltaan paimennusviettiä. Itse toivon ihan ensin vain terveyttä, sitten sellaista luonnetta, että koiran kanssa on helppo elää meidän yhteiskunnassa.

Lee pääsi nyt Ninan lampaille ja ensin se vaan haukkui. Lampaat seisoivat paikallaan tuijottaen Leetä eivätkä korvaansa väräyttäneet. Sitten Lee kokeili syöksymällä, että mitäs nyt tapahtuu. Lampaat juoksivat luonnollisesti alta pois ja Leelle sanottiin, että tämä ei ole soveliasta. Siinä se Lee sitten kuumeisesti mietti, että mitähän tässä pitäisi tehdä. Lampaat kiinnosti kovasti, mutta kyllä se mietti, söi vähän lampaankkakkaa, tarjoili minulle katsekontaktia ja sivulle tuloa jne. Se teki kaikki ne jutut mitä se osaa. Sitten mentiin Ninan kanssa lammaslauman keskelle. Kun Lee lähestyi rauhassa häntä alhaalla lampaita, sitä kehuttii. Jos se yritti syöksyä, meni Nina siihen eteen kertomaan, että näin ei tehdä. Ja sieltä se sitten tuli, pieni paimenkoira, joka kiersi lampaita, pyrki niiden pääpuolelle ja oli ihmeissään siitä, että lampaat lähtivät rauhassa liikkumaan, kun niitä lähestyi.

Äitiii, mitä mun pitää tehdä?

Pidettiin yksi tauko päivä välissä ja katsottiin, että mitä Lee oli lampaista miettinyt. Nyt jäin itse portille ja Lee sai lähteä Ninan kanssa katsomaan lampaita. Se lähtikin ja näytti ihanalta. Se pitää lampaisiin hyvää etäisyyttä, se lähestyi niitä rauhallisesti ja se kiersi niitä laukaten ympäri. Ei vaadittu Leeltä suunnan vaihtoja tai mitään muuta kuin, että se on kiinnostunut ja rauhallinen lampaiden kanssa. Riitti, että se kiersi lampaita yhteen suuntaan ja halusi vaikuttaa niiden kulkemiseen. Vielä ei varsinaisesta syttymisestä voida puhua, mutta ehdottomasti oli kiva kokemus. Suunniteltiin, että mennään Leen kanssa vielä kerran ja sitten jätetään asia hautumaan. Keväällä/kesällä sitten miettien, että olisiko Lee sellainen, mitä voisi oikeasti kouluttaa avuksi lampaiden hoitoon. Aika näyttää.

Lee täytti myös 7 kuukautta ja se ei edelleenkään onnu. Se on nyt pentueensa ainoa uros, jolla ei ole vielä ocd:tä. Saa nähdä nyt kuinka tässäkin käy. Se on kasvunsa lisäksi kehittänyt aika moiset lihakset takajalkoihinsa ja painelee niillä melkoista vauhtia. Ollaan edelleen liikuttu paljon vapaana metsissä ja yritän olla järkevä tämän kasvavan nuoren miehen kanssa. Metsälenkkejä varten hommasin Leelle kunnolliset liivit, tykkään nähdä missä pitkoipi juoksee.

 Tokojuttuja on tehty maltilla. Kotona ihan perusasentoa, sivulle tulemista ja kapulan pitoa. 

Se on ihan älyttömän kiva koulutettava. Hallilla on tehty matolla paikalla-olemista ja Lee on ollut jo monta kertaa ryhmäpaikallaoloissa omalla matollaan maaten. Ollaan tehty myös sellaista treeniä, että se on omalla matollaan ja samaan aikaan toinen koirakko tekee sen nähden omaan treeniään. Hyvin on malttanut tehdä omaa juttuaan, vaikka sitä suorittavaa koiraa on kehuttu/palkattu jne. 

Leen kouluttaminen on niin hurmaavaa, mielenkiintoista ja kuin huumetta. Yritän olla maltillinen, mutta niin maltillinen olin, että viime viikolla Lee sai laukata ekan kerran ruutuun, jonne oltiin jätetty lelu valmiiksi. Ja sehän irtosi sinne pitkillä koivillaan samantien ja sen mielestä se oli ihan valtavan hauskaa. Luoksetulotkin on ihan valtavan hauskoja juttuja ja niihin olen yhditänyt sosiaalista palkkaa, jolloin olen saanut sille loistavan ilmeen esiin. No näistä Leen koulutuksista ja pienistä päivittäisistä kohokohdista voisi kirjoittaa vaikka kirjan.

Sitten niihin huonoihin uutisiin. Aron on ollut jo viikon sairaslomalla. Viime viikon agitreenien jälkeen se oli kolmijalkainen. Jos miettii, että ontuuko mun koira vai eikö se onnu, niin tässä tapauksessa ontumisen näki heti kahdessa sekunnissa. Vasen takajalka oli kyseessä, eikä,se ottanut sille painoa. Jos pyysi Aronin istumaan, se istui, mutta heitti sen jalan altaan pois ihan sivusuuntaan. Taivuttelin jakääntelin  jalkaa, varpaissa ei mitään, kintereessä ei mitään, polvi liikkuu, lonkka liikkuu. Sen selkä oli vaan ihan kivikova. Susanna Kirjavan kanssa oltiinkin jo sovittu, että tulee käymään ja nyt olikin tarvetta. Susannan mielestä takajalasta löytyi turvotusta akillesjänteen yläosasasta ja päätyi samaan kuin minä, että lihasvamma. Mitään ei varsinaisesti olisi rikki, mutta jonkinlainen akillesjänteen venähdys oli tullut. Selkä oli tosi jumissa eikä yhdellä käsittelyllä saatu kaikkia paikkoja edes auki. Nyt Aron on ollut viikon täysin levossa. Ollaan käyty vain talon päässä pissalla, muutama korttelikieros on kävelty joka pissamerkki haistellen. Luita Aron on nakerrellut, mutta on se lepo kurjaa. 

Eilen Susanna kävi tarkistamassa tilannetta ja todettiin, että viikossa oli paraneminen lähtenyt jo hyvin käyntiin. Ravissa ontumaa ei huomaa, mutta hitaassa käynnissä sen näkee. Turvotus akillesjänteen yläosassa oli vähentynyt, mutta ei vielä täysin poissa. Jatketaan lepoa.

Päätin kuitenkin, että kyllä agility on nyt meidän kohdalla päättynyt. Jos saan Aronin tästä vielä kuntoon, en lähde sitä enää agilityllä kuormittamaan. Se täyttää kesällä 9 vee, ei hiljennä esteiden kohdalla yhtään vaan painaa raivolla eteenpäin. Agilityvietti vie sitä lujempaa kuin keho kestää. Aronin kanssa on kyllä lajeja ja harrastuksia vielä muitakin, mutta just nyt se agilty ei tunnu sille enää hyvältä valinnalta. 

Voitasko tehdä jotain kysyy Aron.

Vuosi 2017

Kulunut vuosi oli meille monella tapaa hyvin poikkeuksellinen ja rikas.....

Henkilökohtaisessa elämässä saavutin monien vuosien tavoitteen ja valmistuin sairaanhoitajaksi keväällä. Sen myötä vaihdoin työpaikkaa ja miten uskomatonta, että pääsin heti sairaanhoitajan työhön erikoissairaanhoitoon. Tietysti työpaikan vaihdois ja kaikki sen mukana tuleva uusi ja opettavainen arki on kuormittavaa, mutta samalla tavalla tosi antoisaa. Olen oppinut vuodessa alaltani enemmän kuin koskaan. Vuosi on kuitenkin porskutettu ilman lomia ja työhön sitoutuen, joten toivon ensi vuodelta edes pientä kesälomaa.

Partacollie Elviksen kanssa vuosi kului mukavasti. Sillä on kaksi kynttä irronnut vuoden sisällä (kannuskynnet) ja slo-sairaus antoi melko hyvin olla Elviksen rauhassa. Elvis täytti 11-vuotta ja se oli mukavaa. Käytökseltään se on edelleen kun 1-vuotias. Haukutaan, laukataan täysillä, rymytään ja silti se osaa olla kotioloissa hyvn huomaamaton. Ruoka-ajat siltä ei mene koskaan ohi ja edelleen se pitää koko lauman johtajuuden itsellään. 

Aronin kanssa saavutettiin tänä vuonna monta sellaista juttua, mistä olin uneksinut. Kevättalvella se sai agilityn kakkosluokista viimeisen luvan ja siirryttiin kolmosiin.

Tavoitteena olin pitänyt sille, että voi kun me tehtäisiin joskus nolla kolmosluokassa ja niinhän me tehtiinkin heti toukokuussa Jyväskylässä sellainen. Ai kun oli kivaa. 

Sitten jotenkin oma asenne agilityyn vähän lässähti. Saavutettiin se mitä olin jo vuosia toivonut. Ja huomasin, että pärjätäkseen kolmosissa olisi tehtävä sen eteen kovasti töitä. Pitäisi olla teknisesti aina vaan taitavampi ja nopeampi. Kisattiin muutamat kisat syksyllä ja aina niihin ratoihin mahtui upeita pätkiä, mutta myös niitä, missä olin koiran edessä tai en vaan osannut kertoa sille mihin mennään. Myös tietoisuus siitä, että Aron on 8-vuotias, sai jarruttamaan tahtia. Selvittiin koko vuosi ilman isompia sairasteluita, mutta vuoden lopussa Aron oli päästä häntään ihan jumissa. Katriinan hyppysissä käytiin purkamassa jumituksen kuormaa, mutta tuntui itsestään selvältä, että kevennän Aronin elämää agilityn osalta. Osa tätä päätöstä tuli jo aikaisin syksyltä, kun otin Aronille enää puolikkaan paikan meidän kehari-agilityryhmään. 

Kesälle saatiin ensimmäinen ja aktiivinen veperyhmä. Kiitos Reijo, Jari, Pekka ja Taina: teidän kanssa treenattiin veden äärellä paljon. Aron kilpaili vepessä avoimessa luokassa kolme kertaa saaden kaksi ykköstulosta ja yhden kakkostuloksen. Näihin kisahetkiin sisältyi paljon jännitystä ja tarkkaa valmistautumista. Kilpaileminen oli tosi kivaa ja harmi, että vepekausi on meillä suomessa niin lyhyt.  Vepe saa kuitenkin niin hymyn huulille, kuten alla olevassa kuvassa, kun ollaan viimeisen koeliikkeen jälkeen loppupalkalla.

Syksyllä hurahdettiin Aronin kanssa peltojälkeen. Aronin vahvuus on sen intohimoinen asenne jäljestykseen. Se kestää sen, että nyt ei voi enää mennä jälkiä laukalla eikä jäljen esineitä voi napsauttaa suuhun ja tuoda laukalla minulle. Opeteltiin uutta tapaa jäljestää ja ilmaista esineitä. Koettiin ilon ja oivalluksen hetkiä. Toivottavasti sama jatkuu vielä ensi vuonnakin. Tarkoitus olisi mennä kilpailemaan fh-kokeeseen ja saada sieltä koulari. Onneksi siihen tavoitteeseen riittäisi se 70 pistettä sadasta eli täydellinen ei tarvitse olla. 

Kuvassa onnellinen pari hyvin menneen peltojäljen jälkeen. Kiitos Tuija!

Pikku-Ray, meidän intohimoisella luonteella varustettu japaninpystykorva piti koko vuoden huolen, ettei sitä unohdeta. Agilityssä Ray ja Petra osallistuivat maaliskuussa nuorten agilityn sm-kisoihin Kuopiossa sijoittuen kahden radan pisteillä medeissä viidenneksi. Loistava sijoitus ensi kertalaisilta. 

Siitä Petra sai lisää intoa treenata itseään ja koiraansa paremmaksi ja vuoden aikana tekivät 9 nollarataa agikisoissa nousten ykkösluokasta kolmosiin. Lämpimät kiitokset tästä Räsäsen Minnalle. 

Näyttelypuolella Petra ja Ray kävivät kolme kertaa kehissä ja saivat toukokuussa Tampere kv:stä viimesen tarvittavan cacibin. Näin Raystä tuli kansainvälinen muotovalio ja meistä tuntui siltä, että nyt on hyvä aika vähentää näyttelyjuttuja ja keskittyä enemmän muuhun harrastamiseen.

Ray Tampere Kv:ssä toukokuussa 2017

Rally-tokossa Ray kilpaili kanssani neljä kertaa ja kolme viimeistä kisakäyntiä poiki hyväksytyt tulokset ja koularin RTK3. Olin hirmu tyytyväinen tähän. Rally-tokoa treenataan tässä kaiken muun ohella melko epäsäännöllisesti ja ensi vuoden tavoite olisi tehdä sitä säännöllisemmin ja kisata Rayn kanssa mestariluokassa. Nyt vuoden loppu me vietetään tokoa treenaten. Ilmoitin Rayn kanssani tokon alo-luokkaan tammikuulle ja on tässä vielä pari juttua treenattavana. 

Rally-toko palkinnoilla Jyväskylässä

Sitten meille muutti uusi perheenjäsen Lee. Pennun tuleminen muutti arjen koko perheessä ja neljän koiran huoltajuus ei ole pikkujuttu. Lee oli pentueessa koira, joka vaan kolahti ihan ensimmäisellä tapaamisella. Se oli myös pentueen ainoa mustavalkoinen ja olisihan siinä ollut ruskeaakin pentua mistä valita. Mutta Seiska eli Lee oli se meidän valittu.
Ensimmäinen yhteiskuva otettiin Leen ollessa 5 viikkoa vanha.

Leen kanssa on nyt eletty yhdessä ensimmäinen puoli vuotta ja jännityksellä olen seurannut sen kasvua. Eläinlääkärit sanoivat heti ensimmäsestä rokotuksesta lähtien, että tästä tulee sitten iso. Ja niin siitä on tullutkin. Se on nyt takakorkea kapea luikku, jonka etupää oli 52 cm korkea marraskuussa. Se on sellainen honkkeli tällä hetkellä, ettei siitä tiedä, kuuluko taka ja etupää samaan koiraan. Se on siis silmälle hyvin erilainen, kuin mikään muu meillä ollut koira. Ja vähiten karvainen. 

Leen sydän on täyttä kultaa ja se rakastaa perhettään yli kaiken. Se rakastaa olla lähellä ja herään usein aamulla siihen, että me nukutaan päät samalla tyynyllä. 

Petterin vieressä

Lee tykkää juosta lujaa sen pitkillä koivilla ja sille tulee olemaan metrisen esteen hyppääminen helppoa. Sillä on meinaan ponnua. 

Lee ja Aron metsälenkillä

Huolentonta aikaa me ei olla kuitenkaan vietetty ja se valitettavasti varjostaa tätä ensimmäistä vuotta yhdessä. Leen neljä veljeä on nyt lyhyessä ajassa saaneet ocd-diagnoosit. Olen kovin pahoillani kaikkien veljesten puolesta ja ajattelen, että yksi riskitekijä ocd:n syntyyn on yhteydessä nopeaan kasvuun. Kaikki pentueen koirat on kasvaneet vauhdilla korkeutta, erityisesti urokset. En ole kuvauttanut Leetä eikä se onnu, mutta ei ole päivääkään, ettei sen liikettä seuraisi. Tarkkailen sen etupäätä ja sitä, että ottaako se painoa molemmille etutassuille. Samalla sitä miettii, että mitä voi tehdä estääkseen ocd:n tulemisen, kun selkeä geneettinen riski siihen nyt on. Uskon niin vahvasti, että hyvä luusto rakennetaan metsälenkeillä ja vapaana liikkumisella. Vastapainona olisi pumpulissa pitäminen, mutta näin aktiiviselle ja liikuntaa rakastavalle pitkäsäärelle se on kiusantekoa. Sen olin jo heti alussa päättänyt, että agilityä ei  Leellä tehdä yhtään ennen vuoden ikää, sillä tieten tahtoen en halua aiheuttaa murheita. Ja nyt me yritetään viettää ihan normaalia nuoren bordercollien elämää, mutta jokaisen lenkin jälkeen mietin, että oliko tämä nyt viimeinen lenkki, jos se huomenna ontuukin. Joten ainoa asia, mitä me ensi vuodeksi Leen kohdalta toivotaan on terveys. Kaikki muu on ihan yhdentekevää sen rinnalla. 

Toivotan siis oikein hyvää uutta vuotta kaikille. Toivotaan, että ensi vuodesta tulee hyvä ja onnellinen. Kiitos kaikki ystävät ja tuttavat tästä vuodesta. Ollaan saatu paljon myös uusia tuttavuuksia ympäri suomea, kiitos tästä vuodesta teillekin. Kiitos kaikki blogiani lukeneet, aika monta vuotta on näitä koiraharrastuksen kohokohtia tullut kirjoiteltua. 

Ja kohti uutta vuotta.....

Sosiaalinen palkka

Eilen Marjan tokotunnilla oli teemana sosiaalinen palkka. Tosi hyvä, kun asiaa käytiin läpi. Omatunto on nimittäin kolkutellut, että tämäkin pitäisi muistaa ottaa Leen koulutukseen joka viikolle mukaan. Marja kertoi, että sosiaalinen palkka voidaan jakaa kolmeen osaan: Kehu, liike ja kosketus. Ja käytiin kaikki osat läpi tsekaten, missä tilassa nämä ovat.

Ensimmäisenä oli kehu. Asetuin kentälle ja odotettiin Leen tekevän jotakin, mistä voin kehua sitä. No kilttinä poikana se kiepsahti sivulleni ja sain kehua sitä ääneen. Liikkua ei saanut, vain suullinen kehu. Siinä hetken kehuin sitä ja huomattiin, etten saanut kehuillani koirassa minkäänlaista reaktiota aikaan. Se vain istui vieressä tuijottaen minua. Ihan kuin se olisi ajatellut, että koskahan toi loppuu. 

Joten tästä pystyi päättelemään, ettei Lee ilahdu/väistä/reagoi kehuihini. 

Sitten liike. Taas Leen piti tehdä jokin asia, mistä pystyin sen sosiaalisesti palkkaamaan. Ja lähdin liikkeelle, taputtelin iloisesti käsiäni ja taisin muistaakseni kehua sitä myös ääneen. No nyt saatiin häntä heilumaan ja pilkettä koirankin silmään. 

Kolmantena silittely. Tästä Lee ensin vetäytyi kauemmaksi, vaikka se rakastaa kotona lähellä olemista. Samoin se kerjää silityksiä tai tulee ihan röyhkenä syliin ollen silityksiä vailla. Mutta treenikentällä silitykset ja rapsuttelut, yök. Pienen vetäytymisen jälkeen se antoi silitellä itseään ja Marja sanoi, että ihan kuin se olisi jopa tykännyt siitä. 

Eli huomattiin, että todellakin näille jutuille olisi syytä tehdä jotain. 

Seuraavalla kierroksella treenattiin. Yhdistettiin suullinen kehu vauhdikkaaseen liikkeeseen ja saatiin sen kautta reaktio koiraan. Tehtiin siis luoksetulo, josta Lee tykkää ja kun oli luonani, sain kehua. Ja häntähän siinä heilui, joten sen päälle lelupalkka. Eli haettiin sitä, että kun saan koiran kehuillani reagoimaan, palkkaan sen leluun. 

Liikettä treenattiin niin, että kun Lee teki jotakin oikein, lähdin liikkumaan koirasta poispäin ja kun koira tuli aktiivisesti mukaani, se palkattiin. 

Silittelyyn saatiin kullan arvoinen vinkki. Lee kun rakastaa silittelyä ja hyväilyä alan kotioloissa yhdistämään tähän vihjesanaa. Täytyy vaan keksiä joku hyvä. Sitten tuoda sitä samaa sanaa ja silittelyä esim kentän laidalle ja joskus myöhemmin ihan treenikentälle. Tällä tavoin opetan koiralle, että se saa vihjeen, että se tietää, että silittelen sitä. Varmasti hyödyllinen juttu kokeessa tai esim pk-tottiksessa, missä en liikkeiden välissä voi vapauttaa koiraa kanssani leikkimään vaan meidän tulee olla perusasennossa odottamassa tuomarin lupaa jatkaa. Joten olen ihan innoissani tästä. Me voidaan opetella tämä ja tuoda sitä kautta itsevarmuutta kokeisiin, kun voin kertoa koiralleni, että olen todella tyytyväinen sinuun, jatketaan samaan malliin. 

Aronille jäi aikanaan sosiaalinen palkka täysin opettamatta. Sillä oli paljon liikkeitä tai liikkeen paloja, joissa sen mielestä piti saada palkka. Hyvä esimerkki on vaikka nouto. Esineen luovutuksen jälkeen se odotti/odottaa aina palkkaa, erityisesti lelua, joilla se oli vauhdikkaasta liikkeestä palkattu. Kun palkkauksen sijaan pyysinkin sen sivulle, tuli pettymyksestä turhautunut ääni. Yhdestä turhaumasta seurasi toinen ja noidankehä oli valmis.

Rayn kanssa olen tietoisesti pyrkinyt kiinnittämään tähän huomiota, että aina kehun sitä ensin ja vasta sitten menee käsi taskuun hakeakseen nakkia. Sitten olen tietoisesti lähes aina treenatessa ruokkinut sitä, että kehun/liikun ja taputtelen käsiäni. Ja en tiedä onko se vaan pienen pystykorvan luonteessa vai onnistunutta koulutusta, mutta se vastaa kehuihin ja taputteluihin olemalla tosi innostuneen näköinen. Rally-tokossa en kylttien väleissä ennätä sitä juurikaan kehua. Välimatkat on lyhyet ja tarkkana niissä pitää olla. Mutta ihan aina toistan sosiaalisen riemupalkan viimeisen kyltin jälkeen, sillä sen turvin saan Rayn vietyä käytösruutuun ja keskittymään vielä siihen ennen lopullista kehästä poistumista.

Viimeisen kyltin jälkeen:

Joten nyt itseänikin ihan ihmetyttää, että miksi tämän käytöksen vieminen on ollut vaikeeta viedä Leen treeneihin. Ehkä tämän vuoksi kirjoitin tämän postauksen, että tulee paremmin mietittyä tätä. 

Joulukuinen perjantai-ilta

Kuluneella viikolla ollaan keskitytty Leen kanssa käytöstapoihin ja hihnassa kulkemiseen. Mitään vallan suuria ongelmia ei meillä vielä tässä ole. Petra kuitenkin huomautti, että Lee oli jonakin päivänä haukkunut useamman vastaan tulevan ihmisen. Myös selvästi vieraat koirat ovat alkaneet vähän enemmän kiinnostamaan ja haluaisin opettaa käytösmallia, ettei niistä kannata mitenkään kiinnostua. Ja vältän nyt kaikin keinoin lenkkeilyä perheen neljän koiran kanssa samaan aikaan, sillä niissä tilanteissa Leen ajatukset lähtee ihan lapasesta. Se seuraa hirveästi mitä lauman muu väki tekee vouhkaten siinä seassa ja näissä tilanteissa keskittyy viimeisimpänä minuun. Joten parempi, että panostan kulkemiseen kanssani mahdollisimman paljon ja sitä kautta yritän saada Leen oppimaan, miten pitää olla sitten porukasta huolimatta. 

Maanantai-iltana koko idea tuntui turhalta, sillä pimeä, sateinen, musta marraskuu piti huolen, että ihmiset vetäytyivät koteihinsa peittojen alle ja käveltiin kuraista katua pitkin Leen kanssa kaksin. Mennään mekin kotiin, sanoin Leelle. 

Tiistaina vähän tsempattiin ja oltiin Linnainmaan prisman nurkilla. Nyt satoi vettä ja räntää, joten ei voinut kyllä sanoa nauttivansa siitä. Ilahduin kuitenkin, että kokonainen jalkapallojoukkue hölkkäsi meidän ohi ja eikä se aiheuttanut Leessä mitään isompaa reaktiota. Ehkä se vähän kummissaan ihmetteli, että mitä porukkaa tulee pimeessä vastaan. 

Lopulta mentiin Leen kanssa kuivattelemaan Prismaan sisälle ja sieltä löytyikin kiva paikka; liukuportaat.  Ihmiset kulki näitä pitkin alas parkkihalliin, joten ohi vilisti ihmisiä lapsineen ja kauppakärryineen. Lee oli kanssani tosi maltillinen ja tarjosi perusasentoa ja katsekontaktia. Siitä tietysti kehuja ja namia palkaksi. Ajeltiin niillä rullaportaillakin ja alun ihmettelyn jälkeen alla liukuva alusta ei ollut yhtään mitään. 

Kiva treeni loppui vaan siihen, että vartija tuli ajamaan meidät ulos kaupasta kysyen, että tiesinkö, ettei täällä saa olla koiran kanssa.....

Keskiviikkona ulkoitiin päivänvalolla kotitaajamassa, mutta vähänlaisesti tuli ihmisiä silloinkaan vastaan.

Torstaina ei liikuttu oikeastaan missään. Olin ollut yövuoroissa enkä päässyt päivällä vauhtiin oikeastaan ollenkaan. Pimeetä oli töihin mennessä ja sieltä tullessa. Päivänvaloa oli saattanut näkyä silloin kun nukuin.

Perjantaina meidän perheen miesväki lähti kaupunkiin elokuviin. Hypättiin Leen kanssa kyytiin menomatkalle ja kerroin elokuviin menijöille, että me tullaan sitten bussilla kotiin omia aikojamme. Taskut oli täynnä makupaloja, Leellä hyvät heijastinvaljaat päällä ja itsella bussiraha taskussa. Puolessa välissä matkaa tajusin, että voi kääk, eihän minulla ole Leelle mitään hihnaa mukana. Se kun loikkasi vain autoon ja unohdin koko hihnan. Onneksi kiltti puoliso suostui pysähtymään lähimmän koiratarvikeliikkeen eteen, josta kävin hakemassa 2 min ennen sen sulkemisaikaa "jonkun halvan hihnanpätkän vaan". Kaupasta löytyi kokonaan heijastava uusi hihna, mikä oli sitten pakko saada. Heijastintuotteethan on halpoja henkivakuutuksia :-).

Ihanasti juuri sinä iltana satoi lunta maahan, joka teki kaupungista paljon valoisamman. Ja ne kaupungin valot, oih mitä terapiaa pimeydessä vaeltaneelle. Oli tosi kaunista.

Tallinpihalla

Näsinneulan valaistus oli hieno, sääli ei sitä saanut kännyn kameralla näkyviin 

Ja takaisin kohti keskustaa

Joulutori aukeaa huomenna, vink vink

Tampereen keskustassa oli niin kaunista, mutta myös hiljaista

Lopulta tultiin bussilla kotiin, mikä oli Leen elämän ensimmäinen bussikerta. Perjantai-ilta ja kaikkialla pikkujoulut. Se tietysti tarkoitti sitä, että bussi oli ihan ääriään myöten täynnä ihmisiä. Lee sulautui ihmisten väliin tosi hyvin, eikä arkaillut yhtään. Se hyppäsi reippaasti kanssani bussiin, matkusti ahtaassa tilassa katsoen minuun, että miksi me täällä ollaan. Niin sitä minäkin siinä mietin. Onnellisina sitten lopulta kotona.

Miks me mennään tämmösellä?

Lähempänä kotia mahtui jo ottamaan enemmän rennosti