Jälki nro 6.

Ihana Äitienpäivä! Nukuin pitkään, lenkkeilin aamupäivällä Kyötikkälän kentälle, hyppyytin Aronia kotipihassa ja illaksi vielä jälkimetsään. Kaiken tämän mahdollisti se, että vietettiin äitienpäivää oikeastaan jo eilen mökillä Sastamalassa. Mökkikeikka tehtiin ihan päiväseltään ja Ray reppulikin sai nyt matkustaa isojen poikien kanssa Fordin takaosassa. Mikä ero on seurakoiralla ja bordercolliella?Bordercollie huutaa helposti tunnin takaosassa, että haluun pois täältä ja nyt tulen, mutta seurakoira jaksaa ehkä vartin ja alkaa nukkua tyytyen kohtaloonsa. Jännä reissu oli kaikille, sillä mökillä oli mieheni siskon Ranskanbuldogit Emmi ja Hulda, jotka ovat taas ihan erilaisia. Me ihmiset syötiin hyvin ja koirat temmelsi mökin pihalla. Kuusi lasta, monta koiraa ja elämää. Rauhallista porukkaa oli siis illalla kotona.

Mutta takaisin tähän päivään ja Kyötikkälän kentälle. Tein vain naksutellen seuraamista, kontaktin pitämisessä olisi parantamisen varaa. Varsinkin ensimmäisellä suoralla vanha tapa kyylätä kaikkea ja sitä mihin eteenmeno tehtäisiin. Tänään tehtiin vain seuruuta ja naks kontaktista. Lopuksi hauskanpitoa jäävien asentojen kanssa, ne sujuu hyvin.

Kotipihassa viritin esteeni kuntoon ja rakensin siitä okserin, joka suoritetaan edestakaisin. Muistin, että ollaan treenattu hypyissä vain yhteen suuntaaan menoa. Nyt namkippo esteentaakse ja koiran pitää hypätä sinne ja takaisin. Paluussa saa lelupalkan. Hypyt oli hyviä mennessä, huonompia tullessa. Esteenkorkeus nousi 90 cm ja siinä kosketus esteeseen juuri paluuhypyn kohdalla. En jäänyt hinkkaamaan korkeutta, sillä se voi syödä itsevarmuutta. Viimeisimmät hypyt 60 cm korkealla esteellä, mutta levensin sitä. Halusin että koira venyttää kunnolla itseään. Tässäkin yksi paluuhyppy epäonnistui, Aron arvioi etäisyyden kerran ihan väärin. Uusinnalla oli tosi tarkka. Ja lopetin siihen
hyvään tarkkaan hyppyyn.

Sitten jälkimetsään illalla. Oli yllättävän lämmin +17. Vesisadetta ei ole tainnut olla pariin päivään ja metsä oli kuivakka. Ääliö minä unohdin vesipullon kotiin, joten Miinun vesillä oltiin liikenteessä.
Koiralle vettä riitti, mutta syytä olisi kyllä ollut itsellekin varata.

Liikuntaa tuli kyllä, sillä treenattiin tulevan jälkikokeen maastoissa. Ensin tallasin Bertalle kilometrin jäljen. Sitten tehtiin puolentoistatunnin metsälenkki, kun käveltiin koirien kanssa korjaamaan yksi koejäljen kohta. Tämän jälkeen ajettiin Bertan jälki ja käveltiin sieltä autoille. Huh, liikuntaa jo melkein parin tunnin edestä. Kumisaappailla lompsin menemään ja nyt kaipasin vaelluslenkkareitani, jotka ovat Maijan hyvässä hallussa, kun unohdin ne aluevalkkutreeneihin kerran.

Sitten Aronin jäljelle, joka ehti vanheta 2.5 tuntiseksi. Hyvä treenata vähän vanhempaakin jälkeä, jos tulevissa kokeissa ei aikataulut ihan tarkkaan pidäkään. Jana oli aukealla kohtaa ja siinä olikin ongelmia. En saanut Aronia etenemään suoraan, vaan se heti poikkesi janalta vasemmalle ihan alussa. Ei käy ja otin koiran takaisin. Uusinnalla ei taaskaan suoraa vaan tuikkasi heti oikeaan. Kolmas kerta vei koiraa pidemmälle, mutta nyt nappasi takajäljelle. Sählinki tuossa alussa ilmeisesti vaikutti sen verran, että lähtikin väärään suuntaan. En halunnut millään lailla tukea väärää suuntaa enkä aiheuttaa enempää painetta, joten laskin liinasta irti ja annoin koiran mennä menojaan. Jäljesti itsensä tielle takaisin, mistä kutsuin sen luokseni. Pidin pienen hengähdyksen jutellen Aronille, että janalla mennään aina suoraan ja lähdetään oikeaan suuntaan, olisko helppoa jos tekisit niin. Sitten koiran kanssa kävelin puhtaampaan kohtaan ja lähetin sen kohti jälkeä. Tyhmähän se olisi, jos nyt lähtisi taas takajäljelle. Nyt meni suoraan kohti jälkeä ja tiukasti oikeaan suuntaan. Jes, jäljenajo vihdoin alkoi.
Jälki oli hieno, mentiin yli suopursujen, kiivettiin kalliolle, ajettiin jäkäläsammaleissa, takaisin metsään jne. Kaikki 6 keppiä nousi, vaikka ne oli normia pienemmät. Kakkoskepillä oli vähän
jännitystä sillä Aron tuli kalliolta alas varvikkoon ja siellä oli se kakkoskeppi. Tuli aika vauhdikkaasti alas ja meni noin 3 m yli kepistä, kunnes sai hajun ja kääntyi takaisin tarkentamaan hajua. Henkeä pidätellen seurasin, että nouseeko. Jes pienenpieni tikku sieltä nousi.
Matkaa oli 1 km ja lämpimästä keliolosuhteista johtuen Aron läähätti jo kovasti neloskepin kohdalla. Vitosen jälkeen minä olin jo puhki. Ihan reipasta tahtia oltiin tultu ja mietin, että ei hemmetti, jos
tämä jälki olisi koepituinen. Viimeinen pätkä tältä viitoskepiltä kutoselle ei ollut meiltä kyllä parasta. Jostakin syystä Aron siksakkasi jäljen päällä viimeisen suoran. Koska en jaksanut itse siksakkailla sen perässä, laskin irti liinasta ja suhasin suoraa reittiä Aronin perässä. Ylipäätään työstän jatkuvasti sitä, kuinka paljon mun pitää jarruttaa liinasta ja pitääkö, joten ihan uusi juttu minults, että lasken kokonaan irti liinasta. Tämä ehkä lisäsi Aronin siksakkia, sillä nyt en ikäänkuin tukenut sitä koiran jäljestystä. Viimeinen keppi nousi kyllä hyvin, mutta silti jäin miettimään, että miksi Aron ei tässä kohtaa jäljestänyt suoraan sitä jälkeä. No ei voi tietää, mutta hyvä oppi itselle, että en saa itse väsyä...Todella positiivista kuitenkin hyvä kepinnosto prosentti. Kyllä se taitaa olla vaan niin, että mitä kokeneempi koira on, sen paremmin alkaa kepitkin nousta. Näin hyvää onnistumista ei ollut vielä viime vuonna. Kivaa!