Elämäni ensimmäinen jälkikokeen ratamestarin-pesti on nyt onnistuneesti hoidettu. Aika paljon siinä sai kyllä miettiä, että miten jäljet maastoon sijoittuu, missä järjestyksessä ne kisapäivänä kävellään, kuka kävelee ja miten kilpailijat tuodaan janoilleen. Tuomarin etukäteen toive oli, että janat on hyvillä paikoilla, sillä tämä helpottaa janan arvostelua, kun selkeässä maastossa sitä pystyy seuraamaan. Ei siis janoja ryteikköön. Onnistuin janapaikoissa, sillä kaikissa näki koirakon menon. Oli myös mielenkiintoista seurata, miten herkästi ohjaaja päättelee, että jälki menee varmasti tuohon suuntaan ja kuinka helposti se oli joistakin ohjaajista luettavissa.
Jälkien pituudet olivat aika tarkkaan kisamittaiset. Kuulinkin, kuinka yleensä voittajaluokan jäljet eivät ole läheskään kisapituiset, mutta nyt ne oli. Mitattiin kahdella eri vehkeellä. Lisäksi mielestäni jäljillä pitää olla pieniä haasteita, varsinkin voittajaluokan jäljen kriteerit pitää sisällään vähintään yhden piikin. Olinkin suunnitellut voittajien jäljille pienet ansat; neljän kepin jälkeen tullaan kohti tietä, selkeästi ennen tietä on piikki ja piikiltä jos koira lähtee oikein, saa se hetken päästä palkaksi nostaa keppi nro 5 ja sen jälkeen 200 m ja siellä jäljen viimeinen ja se tärkein keppi. Toinen voittajanjäljillä ollut koirakko toi maastosta vain 4 keppiä. Kun haastattelin kilpailijaa, olivat ilmeisesti juuri harhautuneet tuossa kohtaa. Kilpailija sanoi, että koira hyöri ja pyöri, se olisi lähtenyt sinne takaisinpäin. Niinpä, koira yleensä tietää paremmin missä jälki kulkee ja yleensä piikeissä koira kulkee ikäänkuin takaisinpäin. Toisten suorituksia ja kokemuksia kuunnellessa tulin entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että kaikissa treeneissä pitää vain tähdätä siihen, että se koira hoitaa homman ja itse vaikuttaa siihen mahdollisimman vähän.
Nyt olenkin suunnannut ajatukset Aronin tuleviin jälkikokeisiin ja tulevat treenit keskittyvät eniten tottiksen treenailuun. Tänään otin kaksi eri settiä, joissa huomasin, että se kahden kilon kapula alkaa tulla aika hyvin luovutustilanteeseen vauhtinoudoissa. Mitä jos pidän vaan näitä vauhtinoutoja yllä.
Ja seuraaminen on himputin haastavaa, sillä edistäminen tulee älyhelposti Aronilla esiin. Pysähdyin tänään joka kerta, kun paikka siirtyi eteen, pysähdyksessä koiran on pakko pakittaa sille oikealle paikalle. Tai jos edisti, lähdin kävelemään taaksepäin, jolloin koira ei saavuta mitään hyvää itselleen siitä edistämisestä. Oikeassa paikassa olosta naks ja namia. Myös jäävät kertasin palkatta vieraassa paikassa ja asennot on hyvät. Eteenmenoja tehtiin myös, mutta ei ainuttakaan maahanmenoa niissä, koska ennakointi on niin kulman takana.
Yritän myös treenata niin, että Aron pysyisi itse aktiivisena, joten teen paljon perusasentoja, joissa palkka tulee, kun itse tulee sivulleni ja tarjoaa kontaktia.
Koko tottis tuntuu mielessäni ahdistavalta, mutta teen kaikkeni, etten ajattele niin. Positiivisesti vahvistaen yritän vaan pitää hyvää fiilistä yllä. Jos meidän taidot ei riitä, että päästäisiin maastoon, niin sitten ne ei riitä, yritetään kuitenkin :-)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti