Valoa kohti

Ehkä maailman ankein aamu oli tänään, sysi pimeää, vettä satoi ihan kunnolla ja koko maailma harmaa. Ei mitenkään surkeempaa voi enää olla. Surkeasta kelistä huolimatta ajelin koirieni kanssa jo ennen klo 9 kohti Eteläpuistoa, missä meillä oli tapaaminen. Ennen sitä tein vajaan tunnin hihnalenkin ja yritin piristyä kiipeämällä kohti Pyynikin näkötornia. Mitään ruuhkaa ei sunnuntai-aamuna ollut siellä nurkilla.

Sitten siihen tapaamiseen, treffattiin nimittäin Elina Kuokkanen, bc Pixin ja Nokin omistaja ja Outin kaveri. Outi oli jo pitkään kertonut, miten paljon Elina oli työstänyt Pixin kanssa ääntely-asioita ja Outi kertoi, että Elinalla voisi olla meille jotakin annettavaa. Ja todellakin oli!

Ensimmäinen mistä juteltiin, oli meidän tulevaisuuden tavoitteet, Aron on ollut nyt syksyn tokotauolla, sillä ajatuksissani olin jo luovuttanut tokon suhteen. Vaikkakin elokuussa päästiin tva-tavoitteeseen, oli se tietysti hienoa, mutta todellisuudessa tiedän evl-seuraamisen olevan ihan mahdoton tehtävä meille ja ylipäätään ääntelyn hallitsemisen. Kun on kerran tai kaksi esittänyt aivan alaarvoista ja ääntelyn kera olevaa seuraamista, ei siihen ihan ehdoin tahdoin halua mennä uudestaan. Silti mulla on ihan hirveä ikävä merkkitreenejä, ruutuun lähettämisiä, ohjattuja noutoja ettei tosikaan, mutta silti jostain syystä ajatus on itänyt, että ei meistä ole valitettavasti tämän parempaan. Kaunis ykköstulos on normituomarilla mahdoton tuon äänen vuoksi ja miten paljon pk-puolella sitä katsotaan sormien välistä.  Elina kuitenkin käänsi meidän tilsnteen aivan uuteen valoon, sellaiseen mikä tuo lähes kyyneleet silmiin. Toko voi olla meidän treenilaji tva:sta huolimatta, sellainen laji, jonka liikkeissä ja kisoissa harjoittelen Aronin kanssa mielentilan ja vireenhallintaa. Sillä karu fakta on, että ääntely lisääntyy. Seuraaminen pahenee, jollen muuta suuntaa ja pelkän pk-tottiksen treenaaminen pitää virettä korkealla ja koirani treenikapasiteettia aika kovilla. Siksi me treenattaisiin eniten tokoa ja pk-puolesta erikseen telineitä. Tällä nykyisellä seuraamisella kun ei päästä puusta pitemmälle ja jo pelkkä tuomarille ilmoittautuminen nostaa ajatuksia siitä, että kohta alkaa se Seuraaminen, joka on niin kauheaa kuin ajatuksen pitäisi olla niin, että kiva päästä ilmoittautumaan tuomarille, että päästään seuraamisen alkuun. Joten toko palasi meidän elämään takaisin. Se tuntui niin helpottavalta, kun joku ulkopuolinen kertoi ja näki tämän asian niin hienosti. Missä on mun merkit ja tunnarit??? Ja mennä kokeeseen harjoittelemaan virettä ja sen nostoa/ laskua? Wau!

Meidän ongelman ytimessä on monta yksityiskohtaa, joihin Elina oli pureutunut. Fakta oli kuitenkin saada minut ymmärtämään, että nyt on hyvä aika vuodesta työstää tätä ongelmaa ja sitä voi vielä työstää. Ensimmäisenä Elina kannusti minut miettimään temppuja, joissa Aron joutuu keskittymään, kehonhallintatempuilla siis, Aronhan ei ääntele mm. Kaukoissa, koska ne vaatii sen keskittyvän asenteen. Ja kun meillä on hallussa x määrä temppuja, jotka vaativat matalaa virettä, voin käyttää niitä vaikka juuri ennen omaa vuoroa, kun pitäisi mennä kehään. Lasken niiden avulla virettä. Eli treeniohjelmaan tulee temppu "liikkumatta" ja tämä koskee myös häntää sekä nosta vasenta takajalkaa käskystä :-)

Tavoittelen Aronin olemukseen siis keskittyvää asennetta, sellaista missä kuunnellaan ohjaajan käskyjä. Aronin ääntely liittyy myös kovasti oletusarvoihin ja palkkaamattomuuteen, siksi Elina markkinoi meille riko evl-ketjuja paloiksi ja niiden kanssa harjoittelen sitä keskittymistä ja samalla myös palkattomuutta. Tehtiinkin sellainen pätkä, missä liikkeestä seisominen, jatkoin matkaani eteenpäin, pysähdyin ja kaukokäskyjen seisomasta maahan ( onnistui muuten täydellisesti) ja siitä kutsuin luokse. Eli kolmesta liikkeestä palat. Näissä Aron todella keskittyi ja ainoastaan siinä liikettä lopetettaessa tein käsiäni levittelevän kehupalkan, josta Elina heti sanoi, että Aron nousi sillä taivaisiin. Miten voisin kehua/ kisapalkata vähän hillitymmin ja silti kertoa koiralle, että olitpa taitava?

Työstettiin myös sitä seuraamista ja palkka tulee jatkossa nyt apuohjaajalta, työstettiin erilaisia pätkiä
niin minun liikkuessa kuin pelkässä perusasennossa, vapaa-sanasta koira saa laukata namikipolle ja namin syötyään palaa luokseni tarjoamaan uutta perusasentoa tai seuraamista liikkeeseen. Aronista
tämä oli hurjan hauskaa ja näin sellainen ahdistus/epävarmuus saadaan laukeamaan. Paljon toistoja/ palkkaa ja koiran asenne on se olla aktiivinen osapuoli, meikä on passiivinen.
Mitä enemmän saan koiran haluamaan itse seurata, sitä helpompaa minulla on. Erikseen tässä treenissä tehtiin myös liikkurin ääniä, sillä ne nostavat Aronin mielentilaa.
Lisäksi tehtiin sellaista tuomarille ilmoittautumista, missä palkka tuli tuomarilta, eli jos kulki sivullani tuomarin eteen istumaan ja piti siinä hetken kontaktia minuun ääneti, tulikin vapaa-käsky ja tuomari antoi namin koiralle. Hitsi kun olikin Aronista kiva juttu. Tehtiin myös yhtenä erillesenä treeniä häiriöitä, joissa Elina häiritsi ja vapaa-sanasta koira sai irroittautua kontaktista namin hakuun. Aron paransi asennettaan kuin sika juoksuaan, se ero on aikaisempiin, etten sano vääristä kontaktinmenetyksistä mitään, aikaisemmin olen huomauttanut, mutta näistä se epävarma mielentila on koiralle kasvanut. Se mitä Elina halusi meille opettaa oli uusi ajattelumalli tuohon ääntelyyn. Kun koirani ääntelee, se kertoo viestiä minulle: olen väärässä mielentilassa, tunnen tilanteen epämukavaksi, sanoo Aron minulle. Minun tehtävä on kuulla tämä viesti ja miettiä, miten muutan mielentilaa sillä hetkellä.

Huh tässä on ehkä murto-osa kaikesta siitä mistä me sateisena ja kylmänä aamuna puhuttiin, mutta mikä pelastava enkeli Elina olikaan. Olin nimittäin koko viikon murehtinut meidän seuraamista ja sitä, miten olen kaiken pilannut. On niin vaikeaa muistaa pyrkiä äänettömyyteen. Ihan yhtä vaikeaa on ollut agilityssä rima-haasteet, mutta nyt kun on lähdetty niitä oikeasti miettimään ja työstämään, voin kertoa, että mm. Tiistain kehariryhmän treeneissä Aron tsemppasi ihan tosi paljon jo niiden rimojen kanssa.Siksi kaikki ongelmat pitää vaan ottaa työstöön, sillä se on ainoatie eteenpäin.Toinen vaihtoehto on antaa olla niiden sellaisenaan ja käytännössä ne sitten vain kasvavat. Ja kuka haluaa rimojen lentävän tai äänien lisääntyvän, en minä ainakaan.

Kiitos Elina siis kaikesta ajasta ja vaivasta, teit meistä Aronin kanssa taas yhdessä kohti parempaa yhteistyötä tavoittelevan parin. Heti huomenna treenit jatkukoon!