Hauskanpitoa vedessä

Kuva kertoo missä oltiin viikonloppuna. Matkaan lähdettiin jo perjantai-iltapäivällä ja hauskanpitoon lähti kaveriksi Anna ja Aronin sisko Pipsa. Suuntasimme kohti Inkoota ja Action dogs- yhdistyksen järjestämää leiriä, joka alkoi perjantai-iltana luennolla. Kouluttajina meillä oli kyllä taitavat tyypit; Bettina Salmelin ja Peter Levin. Kumpikin oli kansainvälisesti kouluttautunut ja omasivat paljon kokemusta vedenvaraan joutuneiden pelastamisesta. Peter oli vesipelastuksen ylituomari, mutta myös työskenteli ymmärtääkseni Englannissa sellaisessa ambulanssiyksikössä, joka oli erikoistunut vesipelastukseen. Luonnollisesti koiran apu on myös tässä hommassa korvaamaton.

Inkoon luennon jälkeen ajoimme yöpymään Hankoon isäni luokse ja kyllä Hanko on aina niin ihana paikka. Lenkkiolosuhteet on kovin kauniit.

Hyvin nukutun yön jälkeen aamulla jatkettiin lisää Baywacht tyyppistä aamulenkkeilyä.

Aron ja Pipsa tykkäsivät kovasti.

Sitten koirat autoon ja Fiskarssiin uimaan. Meidän ryhmässä oli 5 koiraa ja tehtiin vesiharjoituksia kaksi eri treenikertaa.

Huomattiin Annan kanssa heti, että luento ja käytännön treenit eivät millään tapaa vastanneet toisiaan. Kun luennolla puhuttiin liikkeiden pilkkomisesta, treeneissä käytiin nyt vaan suoraan asiaan. Siinä oli turha selitellä, että oltaisiin ihan aloittelevia tässä hommassa.

Joten ensimmäisissä vepetreeneissä Aron veti jo venettä, veneessä kouluttaja Pete ja itse lähetin Aronin rannasta veneelle.

Lisäksi Aronin piti hakea erilaisia esineitä järveltä kuten pelastusliivit tai muovinen ihmishahmo. Kiltisti haki kun pyysin.

Veneeseen Aron hyppäsi kiltisti kanssani ja niin sitä yritin sopertaa huonolla englannilla, että ollaan muuten ekaa kertaa veneessä koiran kanssa. Sieltä pitikin hypätä yhdessä koiran kanssa veteen ja uida hukkuvan luo. Itseäni jännitti kyllä mokoma loikkiminen, mutta siinä tuli se talviturkki kastettua. Lisäksi rannasta piti uida yhdessä hukkuvan luo ja koira piti saada vetämään hukkuva rantaan. Ja Aron teki työtä käskettyä.

Omaa vuoroa odotellessa Aron seurasi toisten treenejä...

Ja harmittelu itsekseen sitä, miksei saanut olla jokaisessa treenissä mukana.

Tässä kuvassa Aron nostaa veteen uponnutta esinettä Petelle, aluksi esine oli ihan rannassa ja sitten se vietiin vähän syvempään veteen.

Kakkoskierroksella tehtiin lisää veneestä hyppyjä, uitiin yhdessä koiran kanssa rannasta hukkuvan luo, hinattiin hukkuvaa rantaan ja vaikka mitä. Jo alkoi monen tunnin uintien jälkeen bordercollienkin silmät lupsahdella väsymyksestä. Treenit eivät keskittyneet mutenkään erityisesti vepekokeen liikkeiden treenaamiseen vaan enemmänkin juuri hukkuvan pelastamiseen. Sen lisäksi pidettiin oikein hauskaa, sillä päivän viimeinen vesitehtävä oli Aronilla ja Pipsalla samaan aikaan. Pete seisoi syvemmällä vedessä käsissään pelastusliivit, koirat piti lähettää rannasta yhtä aikaa ja Aronin piti hakea vasemman puoleiset liivit Peteltä. Helppoa ohjatunnoudon taitaville tokokoirille, käskin hakea ja sanoin vasen.  Hienosti sisarukset hakuvat meille oikeat liivit.

Ihana kokemus ja mahtavaa, että Aronin kanssa voi tehdä mitä vaan. Väsyneinä ja onnellisina tultiin la-iltana kotiin miettien, että olipas meillä loistavaa vaihtelua nyt vesitreenien merkeissä. Kiitos Anna ja Pipsa hyvästä seurasta!

Mielenhallintaa

Tänäänkin Kyötikkälässä, reppu selässä lenkkeillen sinne ja takaisin. Treeniseurana Miinu ja Bertta. 

Aronin kanssa treenataan nyt mieltä :-)

Aloitimme kivalla jutulla eli ruudulla kokonaisena liikkeenä. Aronin ruutu oli itseasiassa meidän mittapuulla täydellinen. Ei ääntelyä, innokas mutta täsmällinen suoritus.

Tämän jälkeen Miinun liikkuroima tunnari, joka helppo, vain kolme kapulaa. Hyvin Aron teki ja hyvällä mielentilalla toi oman, vaikka kävi kova tuuli. Ihan älyttömän upeeta.

Nyt mielentila oli kohdillaan, joten perusasennossa kontaktia ja Miinu puuhasteli siinä vähän häiriköiden, muttei pahasti. Näin pääsin palkkaamaan Aronia ja sitten liikkeelle. Hyvää ja rentoa seuraamista ilman ääntä tai painetta. Vasemmalle käännöksissä kontakti erityisesti tipahtaa, mutta kun valmistelin käännöksen paremmin, suoriutui koirakin.

Kakkoskierros alkoi Aronin kohdalla kaukoilla kokeenomaisesti. Näistä Aron suoriutui ihan käsittämättömän hyvin, toki kun katsoin edestä päin, ei silmä näe ihan kaikkea. Mutta se keskittynyt asenne ja maltti Aronilla, se oli kuin rahaa sataisi taivaalta.

Loppuun vielä seuraamista, missä jostakin syystä tulikin ääntä. Se on niin pienestä kiinni. Aloin ilmeisesti ajatella, että tehdään seuraamista ja näin ollen tulin kireäksi. Tästä levottomuus. Kun kävelen rennosti, liikkuu myös Aron rennosti pitäen kontaktin ja paikan hyvin. Mun saatava lisää tätä mielentilaa, olen niin innoissani. 

Elvis kertasi tänään avoimen luokan hyppyä ja teki liikkuroidusti hypyn että kaukot. Sanoisinko että intoa oli enemmän kuin tarkkuutta, mutta ei se ple onneksi niin vakavaa, sillä tässäkin kohtaa mielentila oli hyvällä mallilla. 

Tokottelua

Aron on ollut nyt kolme päivää treenaamatta mitään. Ei treenin treeniä eikä tempun temppua. Ei helppoa ole ollut, sillä Aronin kanssa on niin kiva tehdä erilaisia juttuja. Nyt vain taas tajusin, että lepopäivien määrä on tärkeä. Lisäksi huomasin, että takapään venyttely on jäänyt nyt viikonlopun aikana pois arjesta, joten syytä olla huolissaan. Senkin puolesta on sitten pidetty kevennettyä elämää. Fyssariin pääsee vasta elokuussa, joten apuun on hälytetty Susanna.
Eilen tosin käytiin mustikassa ja koska Ray naamio itsensä ninjakura-mutantiksi, oli pakko käyttää koko porukka uimassa mustikkametsän päälle.

Tämän näköisenä Ray oli menossa treenihalliin viime viikolla....

Mutta tämä kuorrutus oli jo kaiken huippu

Tänään lenkkeilin kuitenkin Kyötikkälän kentälle Aronin ja Elviksen kanssa. Elviksen kanssa on muisteltu avoimen luokan liikkeitä, josko sitä yrittäisi syksyn piirinmestaruuksiin, kun ne tässä meidän nurkalla järjestetään.

Päivän teema oli seuraamisen kontakti, mutta aloitettiin Aronin kanssa hauskanpidolla; merkkitreenillä. Laitoin keskelle kenttää lähetyspisteen ja sen jokaiselle sivulle 10m päähän tötteröt, joita oli 4 kpl eri suunnissa. Leikin nimi oli, että mennään sille, mikä on meidän edessä. Aron osasi oikein hyvin tämän.
Sitten yksi tunnari, mikä varmasti onnistuu eli vain kaksi kapulaa tyrkyllä yli pitkällä nurmikentällä. Löysi oikean ja sai pallon palkaksi.
Kun oltiin tehty nyt pohjaksi mukavaa, viritin tötteröt sikin sokin ja päätin, että kontakti on se juttu. Aluksi oli vaikeeta, koira kulki sivullani, mutta tötteröt veti puoleensa. Otin tiheän palkkauksen mallin ja tykitin naksulla. Parani huomattavasti.

Otin myös videointivälineen mukaan ja tallensin seuruut. Ehkä sitä kautta pääsen paremmin kiinni, miltä se näyttää ja kuinka järjettömästi itse toimin. Jos otan nyt järjestäin seuraamiset videolle, näkee kyllä mihin suuntaan homma etenee.
Ikuisesti mietin sitä, pitääkö virheitä mainita vai onko parempi vain vahvistaa onnistumisia. Molempiin koulukuntiin löytyy kyllä kannattajia. Päädyin kuitenkin siihen, että en nipota, palkkaan vain niistä oikeista hetkistä. Se että huomauttelen Aronille asioista, saa sen ahdistumaan ja seuruu ei tod. sille ole se liike, mitä tehdään yhdessä. Jos mietin taksikuskia, jolle sanon joka tien haarassa, että ei sinne eikä tänne, kuinka monta kertaa taksikuski mahtaa sitten viidennessä risteyksessä yrittää jotakin reittiä. Luultavasti auto pysähtyy ja kuski kysyy, että mihin mennään! Joten
pitäydytään positiivisessa vahvistamisessa ja näin ollen epävarmuus ja ahdistusmielentila ei pääse valloilleen. Tänään ei tarvinnut ääntelyä nimittäin ressata, hiljainen oli koira.

Seuruuvideo

Elviksen kanssa vahvistin naminyrkillä seuraamisen paikkaa ja noudon luovutusta olen jo viikon verran vaihtanut suoraan sivulle tuloksi. Myös vauhtia noutokapulan tuontiin olen tehnyt, mutta Elvis ei tykkää sellaisista vauhtiluoksareista kuin Aron. Sen mielestä lelut on pelottavia, joten namipalkalla pitänee edetä.

Aron teki myös myöhemmin tunnarin 5 kapulalla, mutta siinä vanhat epävarmuudet löi pintaan. Kävi nappaamassa ensim,äisen mikä tuli vastaan, ei haistellut kaikkia kapuloita. Tosin parempi tehdä tätä jonkun kaverin kanssa, sillä kapulat olivat uusia ja pitkään olleet ulkolelulaatikossa. Luulisin, että Aronin on helpompi löytää se oikea, jos kaikki muut haisevat vieraalle ihmiselle ja vain yksi on se oikea oma.

Lopuksi tein vielä Aronin kanssa luoksetuloja merkkiviidakon läpi. Hyvin laukkaa eikä ajatellutkaan merkkejä. Myös stoppi oli perus Aronin stoppi, samoin maahanmenon osasi.
Näiden jälkeen olikin jo syytä lähteä kotiin, meidänhän piti ottaa kevyesti.

Osaa se; metsässä!

Herätyskello soimassa, mihinkäs muualle kuin metsätreeneihin. Jälki ja esineet mielessä kohti Ruutanan Laureeninkallioita ja siellä Ojasen pariskunta odottikin.

Jälkien vanhetessa tallasimme esineruudun sellaiseen paikkaan, missä oli hyvä näkyvyys ja ruudun oikea laita nousi kalliolle, vasen puoli taas kulki pehmeällä ja tasaisella rahkasammaleella. Ruutu ei taaskaan täysleveä, mutta syvä kyllä. Ruudussa meitä ennen Rasa ja esineiksi valitsin Ojasten kassista sellaista, mitä itsellä ei ole.

Eli pala polkupyörän kumia, kännykkäkotelo ja penaali. Ei mitään pientä eikä epävarmuutta tuovaa, mutta jotakin uuttakin kuten tuo polkupyörän kumin pala.

Aron vietti ruudussa aikaa 2.30 hakien takanurkista ja keskeltä esineet. Sujui kyllä varsin mukavasti, motivaatio on kyllä kohdillaan.

Aronin jälki oli 1.3 km pitkä ja Seppo on kyllä taitava tekemään jälkiä. Ne on koe-ohjeen mukaisia, täynnä haasteita ja Seppo uskaltaa käyttää koko metsää pelkäämättä eksymistä.  Sepolla on käytössä kompassi ja sporträkkeriä parempi vehje. Näin ollen tuon pituiselle jäljelle tulee runsaasti maastonvaihtelua; ensin perusmetsää, jossa  ylitettiin isoja polkuja ( muita kulkijoita meni näillä varmasti) ylitettiin ojia, sukellettiin ryteikköön, oli mustikanvarpua ja sitten taas metsäistä heinikkoa jne. Todella paljon vaihtelua. Aron ajoi varsinkin alkumatkasta jälkeä tosi vauhdikkaasti. Siinä
perässä kulkiessa on täysi työ pysyä perässä. Kun vauhti matkan myötä tasaantui, oli sitten taas ihan
inhimillistä kulkea perässä.

Keppejä nousi tänään 5/6. Ykköskeppi jäi metsään. Aron oli ilmeisesti aika innoissaan jäljestään, kun eka keppi nyt jäi. Seppo sanoi, että mentiin ihan tarkasti jäljen päällä, että sen puolesta kepin olisi pitänyt löytyä. Ekan suoran jälkeen tuli kulma ja keppi oli hetken matkaa kulmasta. Seppoa vaivasi metsään jäänyt keppi ja lähtikin katsomaan sitä meidän suorituksen jälkeen,
mutta ei itsekkään  enää löytänyt sitä. Haluttiin uskoa, että joku muu oli
ottanut sen kepin. Ehkä se olisi mahdollista, sillä meidän jäljet kulki monen koiranulkoiluttajan suosimissa paikoissa. Hyvin Aron kuitenkin suoritti jälkensä, mitä nyt janalla vähän mutkaa ja takajälki.

Nyt on hirveä polte sinne jälkikokeisiin, mutta en ole päässyt tottiksen mihinkään suuntaan. On ahdistavaa, kun en tiedä miten saisin virheet korjattua. Levottoman mielentilan haluaisin rauhallisemmaksi, mutta miten se tehdään, siinä pulma!

Illalla meillä oli vielä keharitreenit, jotka olivat kyllä liikaa. Keppien avokulma oli tosi vaikea meille tänään, ei vaan osata sitä. Lisäksi Aronin hypyissä näkyi väsymys ja rimoja tippui tänään luvattoman paljon. Tehtiin hirmu kivaa rataa, mutta Aron kulki hypyille aina lyhyintä mahdollista reittiä, jolloin sen on myös vaikea hypätä tiputtamatta rimaa. No eipä se Aronin syy ole, että sen ohjaaja ajatteli sen vielä jaksavan yhdet treenit. Kotiin kun tultiin, heitin bot-loimen sille niskaan ja lupaan Aronille pari täysin vapaapäivää treeneistä. Sen se on enemmän kuin ansainnut!

Agility koukuttaa

Kolmatta päivää peräkkäin agilityä, huh huh.

Sunnuntaina pääsimme osallistumaan Agirotuun. Siellähän olisi ollut varmasti kivoja ykkösluokan startteja jo perjantaina että lauantaina, mutta työnantajani oli jo hyvissä ajoin päättänyt, mitä teen juuri sinä viikonloppuna. Sunnuntaina edessä oli yövuoro, joten oli koko päivä aikaa harrastaa. Ja me päästiin ihan joukkueeseenkin kilpailemaan. Bertta-bordercollie sisaruksineen kasasi  Covateco-kennelin joukkuetta ja kaipasivat vielä yhtä jäsentä. Melkein Covateco :-) Joten joukkueemme oli sitten Covateco x-men ja Aron. Kiitos Miinulle kun kysyi meidät mukaan.

Sunnuntaina paistoi aurinko ja kisapaikkana Teivo on kyllä loistava. Tosi hyvät lenkkimaastot jäi ihan kutsumaan, harmi kun tulee niin vähän liikuttua siellä puolen Pirkanmaata. Lapset ja Ray lähtivät mukaan katsomaan agilityhurmosta ja rahaa saatiin kulumaan makkaraan.

Kilpailevien maxien rata oli vaikea, mutta ihan mahdollinen. Olin vaan kovin surkea ja onnistuin heti lähdössä ohjaamaan Aronin kakkosesteen ohi, sitten matkan varrella tippui joku rima, kepit tehtiin kahteen kertaan ja yhdellä pimeällä putken suulla oli vaikeuksia. Maaliin päästiin kuitenkin ja radan viimeiset 4 estettä sujuivat puhtaasti. Pienistä asioista on vaan iloittava. Ensi vuodeksi voitaisiin totisesti parantaa suoritusta.

Maanantaina oli aluevalkkutreenit. Yleensä en yövuorojen välissä pysty suoriutumaan kuin pakollisista elämää ylläpitävistä asioista, mutta niin sitä vaan olin reippaana koiraa verryttelemässä Niihaman metsissä. Päivän treenien teemana oli serpentiini ja aina Jarin ratatreeneissä on niitä kohtia, että juostaan täpöö jotakin suoraa, jonka viimeinen este tehdään takaa. Niin oli nytkin. Serpentiini meiltä sujuu jo pääsääntöisesti ihan hyvin, mutta kotiläksyksi saatiin nyt sellaista, että rakennan jonkinlaisen suoran, jonka päähän pari hyppyä, joille pitää ehtiä valssaamaan. Minä nimittäin pystyn vielä juoksemaan koiran kanssa, mutta siinä täydessä vauhdissa multa sitten hukkuu ne esteet.
Hyvä mieli jäi kuitenkin näistä treeneistä, sillä Jari jaksaa pitkämielisesti neuvoa, selittää ja kannustaa eteenpäin.

Treenien jälkeen ei enää ehtinyt nukkumaan, joten lähes suorilta sitten yöksi töihin.

Tänään olikin sitten Tamskin iltakisat ykkösille. On kyllä kivoja tälläiset iltakisat. Sujuvat ripeästi eteenpäin ja yleisöä ei ole ruuhkaksi asti. Tuomarina Sari Mikkilä ja muistelin, että sehän teki silloin keväällä ihan sikahelpot radat. Joten toiveikkaana ja vain 3 tuntia aamulla nukkuneena kisaamaan. Radat olikin sitten ihan haastavat, joten nollaa ei tänäänkään.

Ensimmäinen oli agirata, ei mitään sujuvia suoria, vaan kaartaen mentiin lähes joka suuntaan. Ohjasin Aronia rauhallisesti ja jouduin vähän kalastelemaankin sitä muutaman esteen välissä. Hyppyllä nro 12 tippui rima ja ihan lopussa Aron pääsi pujahtamaan väärään päähän putkea, siitä hyl. Onnellisina kuitenkin maalissa, sillä kontaktit ja kepit onnistuivat tällä radalla hyvin.

Hyppyradalle jouduin jo psyykkaamaan itseäni. Väsytti ja rata näytti vaikealta. Otin itseäni niskasta kiinni ja toistelin, että ohjaa koiraa koko ajan, katso koiraa, muista hallinta, siitähän se Jarikin sanoi eilen, liiku ja ajoita valssi oikeaan kohtaan. Tällä radalla juostiin kaarevaa uraa mennen muurilta hypylle. Hypyn takana oli putken suu tyrkyllä ja tähän kohtaan piti olla valssi valmiina, että voin kertoa koiralle mihin ollaan menossa. Enhän minä sitä sitten täydestä vauhdista osannut ja valssini kun tulee myöhässä koiran ollessa juuri esteen päällä tippuu rima :-( No ei mennyt kuitenkaan yhdellekään väärälle esteelle, joten siinä mielessä tiukempi ohjaaminen oli parempi, mutta lopputuloksena oli kaksi tippunutta rimaa, joten 10 tulos saalina tältä radalta.

Kotimatkalla Annan kanssa juttutuokio puhelimessa ja sain tämän jälkeen taas positiivisia ajatuksia tästä meidän agilityharrastamisesta. Pisteet siitä, että pystyin pari yötä valvoneena suorittamaan. Pisteet myös kisakokemuksen ja rutiinin kartuttamisesta, tätä ei kuulemma muuten opi kuin kisaamalla. Pisteet kontakteista ja kepeistä. Aron tykkää kuin hullu puurosta tästä hommasta ja etenee vauhdikkaasti. Eli jatkamme toivoa täynnä kohti seuraavia kisoja. Kaipa se jonain päivänä meiltäkin vielä yksi nollarata onnistuu.

The Jälkikoira

Tänään metsätreenailtiin Ojasen Sepon, Kaarinan ja Rasan kanssa. Treenipaikkana Laureeninkallion metsät. Aikaiseen aamuun kun sopii treffit, ehtii ennen pahempaa kuumuutta pois metsästä. Lämmin tuli silti.

Jälkien vanhetessa tehtiin esineruutu sellaiselle paikalle soiseen mäntymetsään, mitä olin jo pitkään himoinnut. Ruudussa oli pieni rinne alaspäin ja ruutu oli suurimmaksi osaksi suopursuista suon pohjaa. Tehtiin kuten eilenkin puolikas ruutu, mutta täys syvä. Ilmoittauduin Sepolle ja lähetin Aronin ruutuun. Tänään esineet olivat kaikki takarajalla, sillä halusin vahvistaa suoraan menoa ja taakse uppoamista. Aron osoitti, että naurettavan helppoa, kaksi pistoa ja kaksi esinettä. Aron irtosi hyvin ja varsinkin kakkospisto oli luotisuora kohti takarajaa. Kolmatta en tänään halunnut nostattaa, sillä oli hyvä, että Aronille jäi voittajan mielikuva.

Aronin jälki taisi olla reilusti yli kaksi tuntinen, sillä ajoimme Rasan jäljen ensin. Jana oltiin tehty helpoksi, ettei takajäljen kanssa tarvitsisi nyt takuta. Jälki kulki janan poikki ikään kuin viistottain. Aron lähti hyvin suoraan ja eteni oikeaan suuntaan jäljellä. Pituutta oli koejäljen verran. Haasteita enemmän kuin koskaan. Maastopohja vaihteli, hypättiin monta kertaa ojan yli, kiivettiin ja laskeuduttiin. Ainakin kolme kertaa pyysin Aronia odottamaan, että pääsin kivikoissa laskeutumaan. Ylitettiin suota ja suopursuja. Kuljettiin hirvien uraa pitkin ja katselin hirven peetä. Mentiin ryteikköön ja tultiin metsäiseen heinikkoon. Aron jäljesti mahtavasti. Sillä oli koko ajan reipas vauhti, niin että neloskepin kohdalla tunsin jo maitohapot jaloissa ja hiki virtasi. Aron löysi kaikki kepit ja oli hurjan pätevä. Se läähätti lopussa kyllä melko tavalla ja itse oli punainen kuin possu. Metsässä oli kuuma ja mua ihan pyörrytti. Kotiin tultaessa me lähes kompastuttiin eteiseen kumpikin, sillä nyt meillä ei ollut mukana muuta kuin vettä. Varmastikin energiajuomista on vaan hyötyä tälläisiin kesätreeneihin.


Aron jälkitaidot on nyt kyllä huipussaan. Miten kiitollinen olenkaan tästä, sillä vielä viime vuonna tämä oli haave. Mitä kaikkia konkeloita meillä on ollutkaan matkan varrella.....Jälkikoirat kypsyy hitaasti ja vaativat valtavasti kokemusta erilaisista jutuista. Kiitos Kaarinalle ja Sepolle! Tänään on muuten Aronin 4-vee synttäripäivä ja Aron sai hyvän jäljen synttärilahjaksi.

Lahjattomien tarvii vain treenata

Kylläpäs uudet treenilelut antoivat nostetta, ollaan tehty monta juttua. Aronista ihan paras on perinteinen narupallo. Onhan niitä ollutkin, mutta narut ei vaan kestä kahta päivää pidempään. Ja berrakaupan palloissa narut on vieläkin tallella ja nyt on jo kolmas päivä.

 Narupallo onkin ollut nyt palkkana tunnistusnoutoon. Kun liikkeessä näkyy selvää epävarmuutta, esim. koira menee ravilla kapuloille, pitää kehittää motivaatiota. Jos palkkasin heti kun nostaa kapulaa, sain ihan muutamalla treenillä sen, että koira nostaa kapulaa ja katsoo samalla minua, että meneekö käsi taskuun ja joko pallo lentää. Tätä en tietenkään halunnut, kun ei se ole kiva, että koira kyselee kapuloilla ollessaan, että mikä kapula se on,  joten piti vähän vaihtaa strategiaa. Palasin vanhaan ja palkan saa vasta kapulan luovutuksen jälkeen. Pallo oli eilen niin kiva, että Aron meni kotipihassa laukalla kapuloille, teki asiallisen kapulan valinnan ja toi sen oikean. Ollaan tehty yksi tunnari per kerta. Onnistumisen ja sitä kautta motivaation lisääminen on tärkein mihin tähtään.

Hyppytreeniä käytiin tekemässä tänään päivällä. Varasin tunnin ajan tallilta ja kaikki koirat lähtivät mukaan. Petra teki Rayn kanssa, minä Aronin kanssa ja Elviksen kanssa tehtiin sekä että. Aronin hyppytreenissa muistelin sitä, että itsetuntoa pitää kasvattaa erilaisten pk-hyppyesteiden kohtaamiseen. Tokohyppyä siis muokkasin ja pituuden sekä muurin palasten kanssa tämän kertainen hyppyeste sai uuden ilmeen. Laitoin kaksi pienen pientä ristikkoa apuesteiksi ennen isompaa hyppyä. Hyviä hyppyjä saatiin kyllä aikaiseksi, vaihdoin korkeutta lähes joka hypyllä ja korkeimmillaan este oli varmaankin siinä 85-90 senttisenä.

Kakkosharjoituksena piti tehdä puomi ja keinu-erottelua, mutta keinua en nähnyt missään ja lapsen kanssa puomin kokoaminen oli liian haasteellinen juttu, joten tein vain pienesti neljän esteen kanssa ohjausharjoitusta, (rengas, putki, 2 hyppyä) ja harjoittelin niistoa näiden hyppyjen kohdalla. Yksikään rima ei tippunut ja lopulta se niistokin onnistui hyvin.

Rayn ja Elviksen harjoitukset sujuivat hiukan heikommin, sillä mokattiin Petran kanssa makupalojen määrässä. Petra oli unohtanut edellisenä päivänä tallille pussillisen natural-menu nameja. Laskettiin sen varaan, että se pussillinen on siellä vielä seuraavana päivänä, mutta vain tyhjä pussi oli jäljellä. Joten taskun pohjilta kaivettiin loput namit ja tehtiin lelupalkan kanssa sen mitä on tehtävissä. Ray tykkää kyllä leluista, mutta miten nopeasti niillä saa pienen koiran uuvuksiin. Elviskin tykkää narupallosta, mutta se on hassu. Laukkaa pallo suussa putkeen ja jättää narupallon sinne. Petran piti sitten ryömiä putkeen hakemaan lelua. Että semmosta.

Illalla oli tavesin esineruututreenit. Tallattiin 4 hengen voimin 50 syvä ja 25 leveä ruutu kivaan metsäkohtaan Koivumäessä. Ennen Aronia ruudussa oli käynyt kolme koiraa, joten meillä oli tarjolla hyvin tallattu ja hajustettu ruutu. Aron oli kyllä hirmu pätevä, sillä sen asenne on kyllä niin kohdillaan. Varmaan ainoa juttu, minkä koulutuksessa voi todeta onnistuneeni. Esineet nimittäin löytyivät ripeästi ja jokaisella pistolla joku. Edellisen koiran jäljiltä oli jäänyt yksi pikkuesine, jonka Aron haistoi myös. Edellinen koira oli nimittäin nostanut tämän pikkuesineen viralliselta paikaltaan ja tiputtanut sen matkalla jonnekin. Tämän vuoksi Aronille oli ruudussa sovitut esineet sekä tälläinen ekstra. Ja kolme pistoa tuotti kolme esinettä enkä enempää halunnut nostattaa. Kiva treeni.

Miinu oli ollut reipas ja käynyt edellisenä iltana tekemässä pari jananpohjaa matkan varrelle. Ja tänään Miinu oli sitten kävellyt janojen poikki jäljet, joten päästiin kuin valmiiseen pöytään. Ihan luksusta. Ajettiin siis janojen luokse ja Aron pääsi heti hommiin. Sen janalla oli kävelty vuorokausi aikaisemmin, kun Miinu oli vienyt takamerkin paikalleen. Aron vastaa juuri oikein tähän vuorokausi sitten tehtyyn pohjaan, sillä se kulkee sillä kuin juna aivan suoraan sinne 50 metriin saakka. Janan päässä Miinu oli itsekkin hakenut, että missä se janan pää onkaan ja siinä oli vähän turhan vaikea jäljennostokohta. Onneksi Aron kyllä heti reagoi tuoreeseen jälkeen, mutta vähän tarvitsi kehoitusta oikeasta suunnasta. Hyvin jäljesti tästä ja nosti 100m päässä kepin hienosti. Hyvä Aron!

Erilainen viikonloppu

Perjantaina palasimme lasten kanssa lomalta Tanskasta ja päätimme, että tänä kesänä ei sitten enää lähdetä minnekään ilman koiria. Oli niitä ikävä. Elvis on viettänyt aikaansa Päivi Nummen luona. Se oli kuulemma halunnut lisääntyä Taimin kanssa, mutta Päivi oli ihme nipo ja ilmeisesti Päivin muut uroksetkin olivat sitä mieltä, että ei sovi, joten eivät sitten lisääntyneet. Aron sen sijaan nautti mukavia lomapäiviä Miinun ja Bertan kanssa. Se oli saanut heittää aivot narikkaan ja keskittyä ulkoilemaan tyttökoirien kanssa. Ensimmäisenä yönä se oli hiukan ikävöinyt kotia, mutta sitten asettunut Tamperelaiseen kaupungin elämään. Ray oli ollut kuulemma ihan hirveä äitini luona. No äitini ei ole mikään koira-ihminen ja Ray varsin vallaton pentu.
Kiitos kuitenkin Miinu ja Päivi koirieni hoidosta. Äitillekin kiitos, mutta tiedän ettei lue mun blogia.

Lauantai-aamu alkoikin sitten reippaasti agikisoilla. Tamski järjesti kisat eteläpuistossa eikä Aronin kanssa olla kisailtu eikä treenattu agia siellä ikinä. Sinänsä hassua, sillä aikanaan se oli Teddyn ja Jimmynkin treenipaikka agille. Ilma oli ihmeen hiostava ja tihkusateinen ja Aron kovin innokas.

Tuomarina oli Marjo Heino ja olin ilmoittanut Aronin kahdelle agiradalle. Ensimmäinen rata näytti ihan mukiinmenevältä ja ehkä olen oppinut kisaamaan agissa, sillä ensimmäistä kertaa jännitti vain ihan pikkusen. Maaliin tullessa luulin meille tulleen -10 virhepistettä, mutta lopullisissa oli -15. Eli jossakin oli rima tippunut, mitä en huomannut. Ensimmäinen rima tippui esteellä 4 ja kepeillä ihan turha vitonen omasta hätiköinnistäni. Lähetin koiran kepeille ja lähdin leikkaamaan takaa hetkeä liian aikaisin sillä seurauksella, että Aron vilkaisi minua ja sekosi keppien väleissä. Lopputulema kuitenkin ihan ok, vaikka nollaahan me tavoitellaan.

Kakkosradan alku oli kiva, siinä kaksi hyppyä ja puomi kaikki samalla suoralla. Jäin suosista heti ekan hypyn taakse ottamaan koiraa vastaan ja annoin sen itsenäisesti irrota puomille. Aron meni ihan reipasta vauhtia itsenäisesti puomilla sinne kontaktin päähän. Itse ajattelin, että vau, juuri tätä olen halunnutkin vahvistaa, ettei se jää minua odottamaan vaan suorittaa tehtävänsä. Tuomari sai juosta sitten Aronin kanssa kilpaa sinne kontaktin päähän ja siellä ne kumpikin odottivat minua :-) Tämän jälkeen tuli hypyn kautta tiukka käännös kepeille ja tämän onnistumisesta oli oikein tyytyväinen. Tämän jälkeen käännyttiin muurille ja sitten saikin mennä miljoonaa, kun edessä oli lähes suora putki, hyppy ja toinen putki. Luultavasti rima tippui näiden putkien välissä, sillä mentiin aika holtittomasti eteenpäin. Loppusuoralle päästiin virheittä ja siellä tultiin putkesta ulos suoraan keinulle. Aron tykitti täysillä keinulle ja luuli varmaan taas tekevänsä puomia, sillä niin törkeä lentokeinu tuli, että otin melkein koppia ilmasta. Oli pakko sanoa koiralle, että oi oi ja tehtiin keinu uudestaan maltilla. Tästä hyl, mutta ei voi vaan sallia lentonäytöksiä. Ehkä me seuraavissa treeneissä tehdään vähän puomi ja keinu-erottelua...

Ja jatketaan ykkösluokkalaisina edelleen.

Agikisojen jälkeen olikin lähtö kohti keski-suomea. Olin menossa Annan luokse kylään ja sunnuntaina määränpää olisi Pieksamäen toko sm-finaali. Ehkä parhainta seurattavaa :-) Sitä miettiessä pakkasinkin koirieni lisäksi autoon tunnarikapulat, merkkikartiot ja ohjatunnoudon kapulat, herra ties koska me on niitä viimeksi käytetty. Ray jäi kotiin, koska se ei ole minun koira ja oli ihan kiva jättää myös lapset kotiin.

Annan luona käytiin ensin verryttelemässä koiria maakunta-uralla. Kyseinen ura on valaistu ladun pohja, jossa ei näin kesäaikaan liiku ketään. Ihanaa metsää, fanitan maakuntauraa.

Lenkin jälkeen tokoiltiin pienesti. Mietittiin Annan kanssa Aronin tokoproplematiikkaa ja sitä samaa tehtiin myös sunnuntaina. Ihanaa, että Anna jaksoi sitä kanssani miettiä. Tokomotivaatio nimittäin nousi ihan huippuunsa ja päätin, että ongelmille on pakko tehdä jotakin. Ykkösongelma on ääntely ja kakkosongelma on noutojen luovutukset. Kaikki muu sitten sitä perussälää, mikä tokossa vaatii jatkuvaa tasapainottelua. Positiivista oli, että Aron meni näissä treeneissä ihan täydellisesti ruutuun, siis se merkiltä lähtö ja sijoittuminen ruutuun oli sitä täydellistä, loistava paikka ruudussa eikä mitään himmailuja ruudun eturajalla. Upeeta siihen nähden, että edellisestä ruudusta on melko pitkä aika. Myös ohjatussa noudossa se lähtee oikein hyvin merkiltä molempiin suuntiin epäröimättä. Ihanaa, että nämä taidot oli tallella.
Se mistä Annan kanssa juteltiin, oli seuraamisessa omien kriteerieni asettaminen ja mustavalkoisuus. Jos nipotan siitä, että Aron ei pidä kontaktia, huomautan seuraamisen paikasta ja vielä äänestä kaiken tämän jälkeen- miksi Aron edes haluaisi seurata. Liikeen pitäisi olla sille kiva ja minä kiellän siitä tästä ja tosta. Mitä jää jäljelle. Kun palattiin hommassa alkuun- kontaktin pito paikallaan, sitä vahvistettiin. Anna häiriköi ja minä palkkasin paljon sitä, että kontakti pysyi. Kun tästä lähti liikkeelle edelleen Annan häiriköidessä; Aron keskittyi. Se ei äännellyt, piti hyvän paikan ja näytti hyvältä. Joten tiedän mitä nyt teen seuruun kanssa.
Lisäksi Anna taas muistutti, että jos Aron ääntelee, en saa päästää sitä tekemään mitään. Eli ruutuliikkeen alussa se ääntelee aloituspaikkaan menessä. Miksi annan koirini mennä merkille, jos se piipittää jo aloituspisteessä. Eli sadannen kerran olen sen edessä, että en voi sallia ääntelyä, joka on Aronilla ihan älyttömän herkässä. Joten yritän tästä edespäin olla todella tarkka sen kanssa, toki sen kanssa olisi pitänyt pitää linjaa jo neljä vuotta sitten, mutta ihminen on erehtyväinen ja enkä minä ole osannut olla niin mustavalkoinen ja tarkka, kuin pitäisi. Oli kuitenkin loistavaa taas kerran puida ja miettiä tätä.

Tunnareitakin tehtiin Annan kanssa. Aronilla on tunnarissa epävarmuutta, johtuen tietysti minusta. Mutta tehtiin kolmen kapulan helppoja tunnareita, joissa palkka heti oikean kapulan valinnasta. Haluan tähän liikkeeseen itsevarmuutta ja motivaatioata, joten helpotan tehtävää ja palkkaan. Tuonti-ongelmia en halunnut tähän lisätä, siksi palkka lähes heti, kun lähti tuomaan oikeaa kapulaa.

Noutojen loppuosa näytti Annastakin kovin epävarmoilta eikä Aron halua tulla itsevarmana eteeni vaan vauhti hidastuu ja tulee kaikkia epämääräisiä lieveilmiöitä. Tähän haetaan lelupalkan kanssa nyt korjausta.

Semmosta ne tokon finaalit siis teettää. Treenataan innolla tokoa :-) Uusia treenileluja ostin vielä nostattamaan meidän intoa. Ja miten kivaa oli seurata ihanassa auringonpaisteessa tasokkaita suorituksia. Kunpa joskus itsekkin...Ja höpötellä tokosta Annan, Katrin, Miinun ja monen muun kanssa.  Oikein loistava loppu kesälomalle. Huomenna töihin, mutta ehkä se elämä jatkuu työssä käydessäkin.

Juhannusjanoja

Juhannuksen vietto on ihanaa aikaa. Perinteiseen tapaan rentouduimme Vammalan mökillä, mikä pitää sisällään paljon yhdessä oloa. Ja aikaa. Sitä ettei ole kiire minnekään.

 

Meidän pojat, Aron, Ray, Petteri ja Elvis.

 

Vaikka mökki ei ole järven rannassa, kuuluu vesi suomalaiseen juhannukseen. Lapset ja koirat piti viedä uimaan.

 

 

 

 

Jokainen koira sai myös hakea omaa frispiitä. Jopa pieni Ray tietää mikä on pelin henki.

 

Ihanat pojat rannalla.

Kaiken uinnin, olemisen, syömisen, frispiin heittelyn jne. lomassa treenasin myös Aronin kanssa jälkijuttuja. Kun itse jäljenajossa eikä keppien ilmaisussa ole nyt mitään hätää, päätin panostaa siihen, missä niitä ongelmia on. Eli janoihin.
Ongelmia näissä on kaksi:
-koiran pitäisi edetä suoraan 50m saakka kohti jälkeä
-koiran pitäisi poimia jälki oikeaan suuntaan

Olin Miinulta ja muilta Miia Kiviahon jälkipäivään osallistuneilta kuullut hyvää ideaa treenata janaa. Siinä jäljentekijä vie esim. edellisenä päivänä janamerkit paikalleen. Näin janalle jää hajujälki, kun jäljentekijä kävelee sen janan tavallaan edestakaisin. Sitten tuon janan leikkaa se tuore nostettava jälki. Näin koiraa ikäänkuin tuetaan etenemään sillä janalla suoraan eteenpäin, kun se kulkee sellaista vanhaa "uraa" pitkin ja sitä kulkiessa löytää sen nostettavan jäljen. Normaalisti ei oikein ole aikataulullisesti mahdollista, että vien metsään edellisenä päivänä jo jälkimerkit, mutta näin mökkiolosuhteissa tämä on helppoa. Joten kävin edellisenä iltana laittamassa janamerkit paikalleen ja sitten jälki-aamuna tein kahdelle janalle tuoreen jäljen, jälki kulki siellä takamerkillä ei 50m päässä. Tällä idealla sain Aronin menemään janoilla hienosti suoraan loppuun saakka, ensimmäisellä se laukkasi, kunnes kohtasi jäljen. Toisella puolessa välissä raville, mutta määrätietoisesti suoraan eteenpäin. Pisteet siitä!! Mutta ikäväkseni nostaa erittäin varmasti TAKAjäljen, kummallakin kerralla. En antanut ajaa sitä takajälkeä vaan kutsuin koiran takaisin käskyllä jälki. Tämän jälkeen ajoi hienosti oikeaan suuntaan ja nosti täydellisesti kummatkin kepit, jotka pienen jäljestyksen jälkeen olivat siellä odottamassa. Tämän ensimmäisen päivän jäljen olivat vähän turhan tuoreet, ajoin ne 1½ tunnin ikäisinä. En malttanut odottaa kahta tuntia :-)

Joten toinen ongelmista olisi ratkaistavissa. Näillä etäisillä urilla saan koiran menemään suoraan kohti sitä oikeaa jälkeä. Jatkossa tälläinen vanha ura tehtäisiin aina vain lyhyemmäksi eli koira menisi vanhaa uraa pitkin kohti sitä jälkeä, tulisi parin metrin tyhjä kohta ja sitten se jo haistaisi sen nostettavan jäljen.

Samana iltana kävin tekemässä uudet janat seuraavan päivän harjoituksiin. Harmi, että aamuyöllä tuli hirveät ukkosmyrskyt ja kaatosateet. Tiesin, että kaatosade hakkaa tuon edellisen päivän urani ja näin ollen se, että kävelin itse janalla, ei varmastikaan tänään enää tue koiraa. Tein kuitenkin pienet jäljet näille janoille.
 Aron oli näin lääh kun mentiin metsään. Oli helteisen kuuma ja painostava ilma.

 

Kuten otaksuin, janalla eteneminen oli vanhan kaltaista. Aron lähtee 30m kohdalla jo pois janalta etsimään jälkeä sivulta. Otin pois sen tässä kohtaa ja uusi lähetys kohti jälkeä, nyt meni sen 20m suoraan kohti jälkeä ja taas takajäljellä. Pah. Suunnan vaihdoksen myötä vielä hukkasi sen jäljen pätkänkin. Olin kävellyt vähän matkaa sellaista metsäkoneen uraa pitkin ja laitankin tämän muistiin, että Aronilla oli vaikeuksia. Sitten kun halutaan treenata haastejälkiä (aika pian siis) teen jäljen kulkemaan ajoittain metsäkoneen urissa. Aron joutui siis ensimmäisellä janallaan ratkomaan jälkitehtävää ja yllättävän isolla kaarella se kulki siellä metsässä etsimässä jälkeä, laskin liinasta irti ja annoin sen miettiä. Lopulta löysi jälkensä ja aika pian keppinsä ja sai palkkaa.

Seuraava jana oli yhtä surkea etenemältään ja otin Aronin kaksi kertaa pois janan sivuilta seikkailemasta. Eli sitä ideaa pitää vahvistaa vaan, että jälki kulkee siellä edessä kaukana. Kolmannella lähetyksellä tällä janalla löysi sitten jäljen, lähti kyllä vähän turhan ajoissa janalta, mutta kun suunta oli ensimmäisen kerran oikea tänä juhannuksena, en enää käskenyt takaisin janalle. Ajoi hyvin tämän jäljen pätkän ja nosti kepin.

Hyvään keppiprosenttiin pitää olla tyytyväinen, mutta todellinen takajälkiongelma meillä on. Suurin osa tämän vuoden jäljistä, koejäljen mukaan lukien pitää sisällään sen takajäljelle lähdön. Jollakin konstilla pitäisi tämä historia purkaa ja saada koiralle onnistumisia.

 

Huomenna kuitenkin suuntaan lasten kanssa kesäloman reissuja, Tanskan legoland kutsuu meitä sekä Tanskan ihanat hiekkarannat. Pitänee reissun jäljeen jatkaa näitä jälkihaasteita....

 

Hyvää kesänaikaa kaikille blogilukijoille!

Kotiläksyjä

Kesälomassa on kivaa se, että aamulla voi mietiskellä mitä tänään tehtäisiin.  Treenihallin varauskalenterissa oli jostain syystä ;-) kovin tyhjää, joten suostuttelin Petran kaveriksi ja lähdettiin treenailemaan. Mukaan kaikki koirat ja alkuverryttely Savon tien metsäisellä polulla.

Aron treenasi Jari S:n antamia kotitehtäviä. Tein neljän hypyn suoran, jossa hypyt olivat vinoittain toisiinsa nähden. Petra oli pallon kanssa toisessa päässä ja sovittiin, että tiputtaa pallon heti, kun näkee Aronin hyppäävän viimeisen riman yli puhtaasti. Pätevä 10 vuotias hoiti hommn hyvin. Ensimmäisellä kerralla heti ensimmäinen rima tippui, Aron oli ilmeisesti liiankin focusoitunut Petraan ja palloon. Keskeytin hypyt heti ja uusi aloitus. Nyt Aron hyppäsi superhyvin ja keskittyen joka hyppyyn. Sitten sama hyppysuora takaisin päin, tämäkin puhtaasti.

Tämän jälkeen tehtävä vaikeutui niin, että suora jatkuikin isolla kaarevalla ympyrällä, jossa oli pituus, muuri ja hyppy. Petra oli palkan kanssa hypyn takana ja Aron saisi plkan, mikäli suorittaa kaiken puhtaasti minun juostessa täysillä mukana. Ja näin Aron teki, hyppäsi loistavasti.

Tähän kohtaan Aronin tauko, sillä oli Rayn vuoro. Ray on Petran japaninpystykorvapentu ja täysin Petran koira. Ikää tällä hetkellä 14 viikkoa. Petra vastaa pääsääntöisesti Rayn hoidosta ja koulutuksesta, toki autan Petraa melko paljon. Ja välillä kouluttelen pennulle joitakin pohjia, että Petran on helpompi jatkaa. Tällä hetkellä Ray on harjoitellut istu ja maahanmenoja, paikalla olemista istuen, suoria luoksetuloja sekä näyttelyseisomista käsimerkistä. Agilityesteistä se juoksee putkeen kun Petra kutsuu sitä toisessa päässä sekä joitakin siivekkeiden välistä juoksuja. Tänään Ray pääsi ensimmäistä kertaa Sdp halliin, jossa se oli heti kuin kotonaan.

Petra ja Ray harjoitteittelivat kahta erilaista putkea ja sitä, että Petra lähettää Rayn putkeen ja juoksee itse toiseen päähän ottamaan vastaan. Välillä tämä onnistui, välillä Ray juoksi Petran perään.

Toisena harjoituksena aloitettiin pujottelun opettaminen verkkojen avulla ja muuaman toiston jälkeen Ray meni kuuden kepin pujottelua. Makupalakippo verkkojen toisessa päässä ja pentu viedään toiseen päähän. Mukaan kehuja ja kannustusta. Se on niin ahne, että makupalakippo saa sen tekemään mitä vaan.

Aron jatkoi vuorollaan hyppäämistä, nyt mentiin suora, sitten ympyrälle, ympyrältä kohti lähtöpistettä, joten leikkasin koiran takaa ohjaten sitä alkusuoralle. Tässä rima tippui pari kertaa juuri silloin kun leikkasin takaa. Hain vielä selkeämpää ohjausta ja jo alkoi onnistua.

Ray kävi tässä valissä tekemässä toistoja omiin harjoituksiin ja Aron oli tauolla.

Aron teki viimeisellä kierroksellaan ympyräharjoituksen myös toiseen suuntaan, hyvin rimat pysyi ylhäällä.  Pituus, muuri ja minä juoksemassa rinnalla ei aina ole ollut helppoja eli huomasin itsekin kehityksen menneen eteenpäin.

Lopuksi kerrattiin vielä puomin ja keinun kontaktit. Petra oli kontaktien päässä ja vapaa-sanasa sai nakata pallon Aronille. Itse hidastin omaa vauhtiani tarkoituksella, halusin vahvistaa itsenäisiä kontakteille menoja ja näissä kyllä onnistuttiin suht hyvin. Vauhtia voisi olla enemmän ja sainkin sitä, kun jätin koiran muuri-esteen taakse ja otettiin sieltä vauhtia puomille. Aronin keinu on aika hidas, mutta olkoon sen parantaminen seuraavan treenikerran tehtävä.

Lopuksi pääsi Elviskin. Tehtiin neljästä eri putkesta pieni rata ja Petra sai ohjata. Petra sai juosta ihan tosissaan ja Elviksellä oli kivaa. Neljännen putken kohdalla se ohjautui
usein putken sijaan a-esteelle, mutta eipä tuo haitannut. Tarkkuutta vaan Petralle lisää :-) Lopuksi Petra otti Elviksen anssa kolmen hypyn suoraa ja hauskaa näytti olevan.

Petra olisi halunnut harjoitella agia vielä Aronin kanssa, mutta tässä vaiheessa oli jo parempi lähteä jäähdyttelykävelylle koko porukan kanssa. Siinä sdp:n lähellä kulkee sellainen virtaava puro. Toki Raynkin piti päästä sinne vilvoittelemaan ja hyvä ettei virta vienyt koko pentua.

Koskenvartija Aron

Ray näyttää kovin ripakintulta uituaan virrassa...

Iltasella piiskasin itseni vielä Aronin kanssa palauttelevalle ravilenkille. Kesäloma on
kulunut enemmän ja vähemmän laiskotellessa ja nyt saa riittää. Vettä satoi täysillä, mutta sehän tietää sitä, ettei vastaantulijoita ole ruuhkaksi. Joten Aron juosta jolkotteli vapaana ja itse hölkäten perässä. Kierrettiin Suoramajärvi ja 50 min juoksua yhtä soittoa, olin tyytyväinen itseeni. Tosin aivan litimärkä.

Agilitypäivitys

Viikon sisällä meillä on ollut jopa kolmet agitreenit ja tänään vielä kisat päälle. Siksi on hyvä laittaa nyt kaikki saman otsikon alle.

Viime viikon torstaina oli kehariryhmän treenit ilman Anua. Marke näytti radan, jota edellinen ryhmä oli mennyt ja keskenämme treenasimme sitten sitä. Rata oli Lotta Vuorelan rata, jota oli ihan pienesti muunneltu. Vaikeita kohtia ja paljon ohjattavaa, mutta hyvillä mielin saatiin useampikin pätkä onnistumaan. Loppujäähdyttelyt tehtiin rankassa kaatosateessa eikä mulla tietenkään ollut mitään takkia. Oltiin siis niin litimärkiä kuin olla voi kotimatkalla.

Petrakin oli Rayn kanssa mukana. Reipas pentu teki treenien jälkeen kaatosateessa putkeen menoja sekä siivekkeiden välistä juoksuja ja Miinu ja Maiju taputtivat onnesta :-) Petrasta ja Ray:stä voisi kirjoitella joskus enemmänkin, mutta palaan nyt meidän agiharrastukseen.

Sunnuntaina oli kehariryhmän  korvaava kerta. Treenasimme kolmosluokan rataa, jossa vaikeaa oli sellaiset kohdat, joissa leikkaan koiran takana. Aron kyllä kestää takana leikkauksen, mutta jos linjani ja ajoitus ei ollut kohdallaan, se ei luonnollisesti tiennyt mihin suuntaan hypyn jälkeen jatketaan.

No näissä treeneissä teimme elämämme parhaan niiston, siinä todellekin pitää lähteä kiireesti koiran alta pois, eikä jäädä ihmettelemään. Aron pyöristi itsensä hienosti siivekkeen ympäri, tätä se ei ole aikaisemmin tehnyt.

Maanantai piti sisällään Jari Suomalaisen aluevalkkua. Pelkäsin etukäteen, että Aron on väsynyt, ollaan treenattu/ touhuttu paljon, mutta poisjääntejä näytti tulevan juuri tähän kertaan ja toki kyseessä on kuukauden kohokohta. Aron ei ollut treeneissä yhtään väsynyt vaan itseasiassa loistava. Radalla oli heti ensin alkuun 4 esteen siksakki, joista aluksi este kolmosen rima tippui, kun olin koiran tiellä. Toistojen myötä siksakki menikin sitten oikein sujuvasti.


Seuraavaksi vaikea kohta oli pujottelu kohti seinää, siinä Aron jätti viimeisen välin helposti tekemättä, mutta palkattiin siihen eteen ja toistoja. Vaikea oli kyllä, varsinkin kun siinä kohtaa jään itse jälkeen ja odottelen koiraa pujottelusta seuraavaan tehtävään, joka oli samankaltainen leikkaa takaa jankerro koiralle hyvissä ajoin suunta, jee se onnistui, ei nyt ensimmäisellä kerralla, mutta toisella muistaakseni.
Lopuksi otimme radan yhtä haastekohtaa, jossa isolla kaarella on esteitä, mm. rengas ja kaaren viimeinen este hypätäänkin takaa. Eli sai juosta koiran rinnalla ihan täysiä, että ehti ohjaamasn tuon viimeisen takaakierron. Ja me tehtiin se puhtaasti. Aron kesti rimoja tiputtamatta pinkomiseni ja hyppäsi puhtaasti.
Jari kehui kovasti meitä ja oltiin Aronin kanssa onnellisia. Lähes kaikki treenissä olleet hypyt tehtiin vinoon ja ahtaissa kohtaa, näistä Aron selvisi tosi hyvin ja Jarin mielestä hyppääminen on mennyt hirveästi eteenpäin. Onneksi saadaan olla mukana tässä ryhmässä.


Sitten Aron sai levätä kaksi päivää treenaamatta mitään. Vietettiin kesälomaa Vammalan mökillä ja tehtiin jokunen kiva lenkki peltojen ja lammaslaitumien keskellä.

Ja tänään Tamskin ykkösluokkien iltakisat. Kivaa, kun oli jotenkin kodinomainen tunnelma eikä hirveästi koiria. Tuomarina Salme Mujunen ja radat näyttivät niin erilaisilta, mitä ollaan aikaisemmin tehty. Kumpikin rata piti sisällään ensin suoraa, sitten päässä mutkaputki, sitten taas suora ja mutkaputki ja näin mentiin edestakaisin hallin päästä toiseen. Eli vauhtia ja hallintaa.Loppusuoralla oli kaksi suoraa putkea peräkkäin joiden jälkeen vielä yksi hyppy. Kun ratoja tarkemmin katseli, tajusin, että juuri tämänlaisia Jari on meidän käskenyt treenata. Suoraa irtoamista eteenpäin, niin ettei koira jää katselemaan taakseen vaan suorittaa itsenäisesti esteitä edessään. Jännitti, mutta uskoin, että nyt tehdään hyvin.

Eka rata meni lähes nappiin, alun kahden hypyn kautta suoraan pujotteluun onnistui ( tätä pelkäsin) mutta sitten tein yhden pienen virheen seuraavalla suoralla, jonka vuoksi tulos HYL. Yhden pienen hetken verran en katsonut koiraa ja koira suoritti rengasesteen toisella suoralla pujahtamalla renkaan sivusta. En jäänyt korjailemaan vaan tehtiin loppuun saakka. Loppusuoralla sai juosta niin paljon kuin tossuista irtosi. Jännäsin niin tuota viimeistä estettä, sillä tilanne, missä koiralla ei ole enää yhtään estettä edessään, saa sen katsomaan taakseen. Näin se myös usein tiputtaa takajalkansa alas liian aikaisin. Näin melkein tapahtui ja koira kosketti rimaa, mikä ei onneksi tippunut. Henkinen nolla siitä, että kaikki meni niin sujuvasti, mitä nyt yksi rengas....Me tehtiin se rata kuitenkin yhdessä mitään varmistelematta.

Seuraava rata oli lähes sama mutta lopusta alkuun. Eli rata alkoi kivalla suoralla hyppy ja kaksi suoraa putkea. Huh, Aron tykkää kun saa juosta lujaa. Aron tekikin tuon ihan tosi hyvin ja toki jäin jälkeen, mutta edessä ei ollut ansaesteitä, joten annoin sen mennä. Tämäkin rata meni sujuvasti ja hyvällä otteella tehtiin kontaktit ja rengaskin hyvin, kunnes se yksi pieni ratkaiseva virhe, taas! Sanoin kepit-käskyn juuri edellisen esteen päällä. Loppusuora oli nimittäin koottu hypyistä ja kepeistä. Ja kun sanoin kepit käskyn sekuntia liian aikaisin, tippui rima. Joten tuloksena 5 yhdestä rimasta. Mutta tämäkin rata oli mielestäni oikein hyvä, joten annan anteeksi itselleni nuo ratkaisevat virheet. Onneksi Aron ei tiennyt, että metsästetään sitä agisertiä, joka oli tänään taas niin lähellä, mutta niin kaukana. Jatkamme siis jahtia ykkösluokissa edelleen. Homma tuntui kuitenkin agilityltä eikä pelastelevalta kalastukselta, joten mikäs meidän tässä jatkaessa.

Jälkikoe Hki - rotu(yhdistys)mestikset

Kukonlaulun aikaan starttasimme Aronin kanssa kohti Helsinkiä. Tällä kertaa kohteena oli bc ja ak-yhdistysmestaruudet ja pk-lajeissa. Jälki3-luokkan oli ilmoittautunut 8 koiraa ja Jälki2-luokkaan 1, ei yhtään ykkösluokan koiraa. Ihmeen vähän. Jännitystä oli ilmassa, mutta huomattavasti vähemmän kuin Saarijärvelle lähtiessä. Pelkäsin sellaisia totaalisia epäonnistumistilanteita, kuten joku tulee tottiksessa Aronin kimppuun tai Aron teloo itsensä esteeseen. Olin myös psyykannut itseni siihen, että mitä teen jos tottispisteet ei oikeuta koulariin, sillä tiesin, että tottiksella aloitetaan ja pitkä päivä on edessä.

Ilmoittautumisessa ja koirien tarkastuksessa taisi olla kaikkiaan 25 koiraa ja suosiolla jäin jonon viimeiseksi. En halunnut, että Aron pitää silmäpeliä yhdenkään toisen uroksen kanssa, sillä se on aika provosoituva ja provosoiva tyyppi. 

Jälkikoirien kesken arvottiin samantien suoritusnumerot ja miten ihmeessä me arvottiin Miinun kanssa toisemme tottispareiksi. Aivan ihanaa, ei tarvitse jännittää sitä toista tottisparia, kun oma treenikaveri on sellainen. Ja arvottiin vielä niin hyvin, että saatiin ensimmäisinä koirakoina aloittaa. Tuomarina meillä oli Eeva Linnalla, joka näki kaiken ja kuuli kaiken. Hän arvosteli oikeudenmukaisesti, rokotti kaikesta, mutta ihan sääntöjen mukaan, arvostelu oli tarkkaa ja ainakin jälkikoirien kohdalla linja piti. Kenttä oli vähän hassu, sillä se ei ollut tasainen ja oli muodoltaan sellainen kumpare. Hyppyeste oli todella monelle koiralle vaikea ja myös Aronille.  Se hypättiin ylämäkeen ja muistutti lähinnä aidanpalaa. En tiedä oliko pystysuora laudoitus jotenkin outo vai mikä oli, mutta vain yksi jälkikoira hyppäsi tämän esteen mennen tullen. Kokeneetkin koirakot kiersivät sen. Kuva alla.

Sitten Aronin tottikseen. Kauheahan se oli. Aron meni ensin paikallamakuuseen ja siinä se pysyi hyvin. Tuomarin mielestä liian kiinnostuneena tarkkailee suorittavaa koiraa. Sitten itse liikkeissä se ei keskittynyt seuraamaan lainkaan. Eka suora oli ihan herran haltuun, en pystynyt laskemaan askeleita ja koira irtosi minusta laukausten aikana. Vasta sakaraa tehdessä se alkoi seurata, henkilöryhmä meni hyvin. Liikkeestä istumisessa se äänteli jo seuraa-käskystä, istui käskyn kuultuuaan kylläkin. Liikkeestä maahanmeno ja luoksetulo, taas seuraaminen ihan luokatonta, ääntä kuului, mutta kävi maahan käskyn kuultuaan. Tuli luokse, mutta suoraan sivulle. Liikkeestä seisomisessa en tuomarin mukaan tehnyt riittävästi askelia ja annoin käskyn liian aikaisin, pysähtyi seisomaan ja tuli ihan oikein luoksetulon. Ääntä jokaisen seuraamisen yhteydessä. Tasamaanoudosta haki ihan suht hyvin kapulan, mutta luovutuksessa perinteiset virheet. Estenoudossa ei hypännyt mennessä. Tässä Aron teki kyllä viisaasti, sillä se selvästi totesi estettä kohti mennessä, että ylämäkeen ei sen ponnuvoima riitä. Kiersi esteen, haki kapulan ja hyppäsi esteen takaisin päin. A-estenoudossa heitin vähän turhan lyhyen heiton ja Aronilla oli täysi työ tehdä estenouto, tuli kapulan kanssa kuitenkin. Eteenmenossa seuruu oli edistävää, mutta lähti hienosti eteenpäin ja meni ekasta käskystä maahan. Siinä se sitten oli.

Tuomari sanoi, että seuraamisessa ei pidä paikka, ei kontakti ja ääntä tulee joka välissä. Keskittymiskyvyttömyys näkyy läpi tottiksen, koiran pitäisi olla tarkka ja täsmällinen. Tänään siis 68 pistettä.

Saimme mielestäni pisteet ihan oikein, ihan asioista tuomari rokotti. Miinu ja Bertta saivat 74 pistettä. Heillä tarkkaa työskentelyä, mutta seisominen vaihtui maahanmenoksi ja hyppynoudossa Bertta kiersi esteen.

Puolenpäivän aikaan lähdimme maastoihin. Tuntui, että päivän vaikein tehtävä oli löytää tie jälkimaastoon, sillä kisakeskus oli kehä ykkösen sisäpuolella ja jälkimaastot oli Vihdissä. Pirkanmaalainen ihminen ei käsitä noita kehiä ja mihin suuntiin niillä ajetaan, saatika että osaisi liikkua pääkaupunkiseudulla. Tuli niin ikävä meidän kotinurkkia tai Saarijärveä, jossa jälkimaastot oli 10 km päässä. Nyt ajettiin 60 km kohti Karkkilantietä, jäljestysten jälkeen piti vielä palata takaisin kisakeskukseen, joten huh huh kilometrien määrää.

Jälkimaastot näytti niin kauniilta, ei mitään rytöä vaan silmiä hivelevää kangasmetsää sammaleella. Ja sitä oli jokaiselle koirakolle. Järjestävä seura oli todella panostanut ja suunnitellut jäljet tarkkaan ja meitä vastaanotti metsässä iloinen talkooväki. Tuomaria odotellessa juteltiin ja tutustuttiin. Aronin jäljentallaaja oli pitkänlinjan palveluskoiraihminen ja hänellä oli ollut ensimmäinen pk-sakemanni jo vuonna-74. Pitkän linjan harrastuskokemusta siis jaettiin metsässä. Oli rentoa ja mukavaa. Miinu jostain syystä arpoi taas itsensä meidän viereen ja oltiin samassa odotuspaikassa. Nappasin kuvan meidän jälkimaastosta, joka oli kaikkialla ihan samanlaista silmänkantamattomiin.

Maastot arvosteli Kimmo (sukunimi pitää tarkistaa). Kokeneen oloinen vanhempi tuomarimies.
Jana näytti ihan täydelliseltä. Suoritus janalla oli kyllä samanlainen kuin viimeksikin kokeessa, sillä puolessa välissä janaa Aron lähti pois janalta ja sain käskyn palata janalle. Jatkettiin kohti takamerkkiä, jossa Aron nosti takajäljen ja vasta kääntämisen jälkeen lähti oikeaan suuntaan. Jälki kulki 1.5 m ennen  takamerkkiä eli lähes 50 metrissä. Ei olla harjoiteltu jäljen kulkemista näin kaukana ja syystäkin pisteitä ropisi, kaikkiaan 10pistettä,  kun koira saisi mennä janalla suoraviivaisemmin eteenpäin.
Melkein heti nousi keppi ja aika pian toinenkin. Tuntuipas helpolta. Kolmaskin keppi nousi, mutta heti kepin noston jälkeen oltiin kulmassa, joka oli ihan tien vieressä. Tien toisella puolen näkyi olevan jälki nro 5. jana, jonne Aron haikali. Ensimmäisen kerran puutuin koiran jäljestykseen, sillä tiesin ihan tasan tarkkaan, ettei meidän jälki voi kulkea toisen janan läpi. Hetken Aron siksakkasi ja pyöri tässä kohtaa ja sitten lähti taas jäljestämään. Sitten mentiinkin pitkä matka. Yhtään keppiä ei noussut. Ehdin miettiä siellä koiran takana vaikka mitä. Esimerkiksi sitä, että nyt se otti nokkiinsa kun menin neuvomaan eikä siksi nosta keppejä. Tai nyt se jäljestää jotain ihan muuta. Välillä tuntui, että kyllä me jäljellä ollaan, sillä sammaleessa näkyi jäljentekijän saappaanpohja ja pari merkkiäkin oli sinne matkalle jäänyt. Aron pysähtyi myös kaksi kertaa tarkastamaan jotakin, joten sydän pamppaillen mietin, että haistaako se kepin eikä sittenkään malta etsiä loppuun. Mielessäni kävin jo uusia treenisuunnitelmia. Ikuisuuden ja monen suunnanvaihdoksen jälkeen nousi keppi. Juoksin kuin jalopeura koiran luokse katsomaan, että onko siinä kepissä kuminauha. Jos olisi, oltaisiin jo jäljen päässä. Oltiin menty iät ja ajat ilman keppejä, joten ihan mahdollista. Ei ollut kuminauhaa, joten jes, ainakin yksi keppi on vielä edessä.
Aron läähätti ihan sikana ja pakkojuotin sitä neloskepillä. Metsä oli kuivaa, keli siinä 23 asteessa ja matkaa oli takana. Kaikkialla ympärillä näytti samalta eikä maaston vaihtelua juurikaan ollut. Mutta eteenpäin. Seuraavan kepin kohdalla olin jo ihan varma, että nyt on kutonen, mutta ei tässäkään kuminauhaa. Vielä kerran koirani, jatka jälkeä. Mentiin enää yksi pätkä ja siellä se kutonen odotti. Voi sitä riemun määrää!! Keppiprosentti on edelleen tosi hyvä. Ja jokaisen kepin Aron kyllä ilmaisi varmasti, joten itsenäinen kepin nostaja on totta eikä vain haave!

Keppien luovutuksessa meidän jäljestysaika riitti ja sain jälkikaavion. Kylläpä se näytti haasteelliselta. Siinä todella oli kolmoskepin jälkeen Aronin on pitänyt jäljestää 800m ilman kepinnousua, ei siis ihme, että se läähätti nelosella. Lisäksi kulmaa oli, mutta eihän siinä auttanut kuin vaan kävellä koiran perässä. Eli hyvä haaste ratamestarilta, että sekä alussa että lopussa 2 keppiä lähekkäin. Jäljen pituus oli suunnitelmassa 1.48 joten ihan kunnon kisajälki oli kyseessä.

Tosi moni kisassa ollut koira oli löytänyt kolme ensimmäistä keppiä ja sitten keppien nousu oli tyssännyt. Miinu ja Bertta löysivät omalta avoimen jäljeltään 3 keppiä ja olivat sitten harhautuneet jollekin väärälle jäljelle. Yksi koira Aronin lisäksi pääsi jäljellään loppuun asti, mutta Aron taisi olla ainoa, kenellä kaikki 6 keppiä. Olin niin tyytyväinen ja onnellinen. Selvästi ollaan edelleenkin treenattu näitä jälki-asioita ihan oikein. Janaa kehitetään tänä kesänä ja siihenkin minulla on treeni-idea mielessä.

Aron oli tosi puhki jäljestyksestä, mutta matkalla esineruutuun käytiin järvessä elpymässä.

Esineruutu oli samanlaisessa maastossa kuin meidän jälkikin, ihan unelmanäkyvyys ja melko tasainen pohja. Ruudussa oli ehkä yksi kaatunut puu ja näin hyvää ruutua ei olla koskaan edes päästy treenaamaan. Ensimmäisellä pistolla nousi heti esine, Aron toi iloisesti palan letkua. Toisella pistolla Aron eteni takarajalle saakka ja sieltä kääntyi oikeaan, melkein oikealla takanurkassa oli toinen esine, sellainen puukon tuppi. Kolmas pisto toi sitten esineen myös ja aikaa jäi ilmeisesti runsaasti. Tuomari antoi täydet pisteet työskentelystä ja naureskeli, että pätevää oli. Esineet siis 30 ja jäljeltä 160, yhteensä 190 pistettä.

Kaikkiaan vain yksi koirakko sai tuloksen, joten bc-rotumestaruuden voitti ansaitusti Katja Kiviaho ja Zen. Jossittelu on aina kivaa ja jos Aronin tottispisteet olisivat olleet koularin verran eli 2 pistettä enemmän, olisi mestaruus ollut meidän. Meillä oli enemmän lopullisia pisteitä, mutta näinhän se menee.

Hieno kokemus, entistä vahvempina ja täynnä itseluottamusta nyt näin maastoihin. Onneksi meidän ei ole mikään pakko kilpailla enempää tänä vuonna, joten jälkikokeet jäävät hetkeksi muistoihin. Tottelevaisuudelle on pakko keksiä jotakin ja maastoissa pitänee janoja treenata. Itse en osaa tottikselle tehdä oikein mitään, tarvitsen siihen ulkopuolisen ohjeita ja näkemyksiä. Ääntä ja levottumuutta on ihan liikaa. Tavoite on kuitenkin käyttövalion arvo ensi vuonna, joten sitä kohti mennään.

Kiitos Aronille tästäkin seikkailusta!

Lepoa ja treeniä sopivassa suhteessa?

Viime pävien treenit pitänee nyt purkaa:

Torstaina oli keharit. Niihassa kesätreenit on siinä suhteessa parasta, että alku ja loppuverryttelyt tulee tehtyä metsässä ja porukalla. Aron oli ihan onnensa kukkuloilla näistä lenkeistä, missä tyttöystävä Bertan lisäksi juoksi pari mukavaa Emman vesikoiraa, tyttöjä nekin.
Treenitkin meni hyvin. Mietin Miinulle ääneen että ollaanko me kehitytty vai onko Anu alkanut tehdä meille helpompia treenejä. Päästiin nimittäin koko radan, jossa oli yli 20 estettä ihan loppuun saakka. Yleensä jäädään hinkkaamaan sitä ensimmäistä 10 estettä, mutta nyt mentiin loppuun saakka. Miinu ratkaisi tämän treenikysymyksen, että Anu on helpottanut ratoja. Tein kuitenkin ihan onnistuneita juttuja, kuten persjättöä ja ohjasin koiran hienosti takaakiertoihin. Ongelmia tuli pitkästä aikaa kepeillä, Aron ei malttanut pujotella ihan loppuun saakka, vaan jätti viimeisen välin tekemättä. Oi oi! Lisäksinpuomin kontakteilla mun pitää olla taas tarkkana, ettei mun liike anna vapautuskäskyä ja koiran pitää mennä on offille saakka, nyt himmaili vähän ennen. Pitäisi ihan erikseen treenata taas puomin loppua.

Perjantai-aamuna panostettiin pk-puoleen. Miinun kanssa tehtiin toisillemme janat ja jätettiin ne hautumaan ja treenailtiin tottista Niihaman kentällä. Aronin kanssa kerrattiin telineet, näissä hyppynouto pressuesteellä ja helpotettu 80cm korkeus. A-este meni hyvin. Eteenmenokin tehtiin, sekin meni hyvin. Paikallamakuuseen mentiin kolmesti ja ongelmana on se jättö, sillä Aron on levoton just sillä hetkellä kun kävelen pois. Kolme jättöä ja kolmas oli jo varma juttu.

Sitten janoille, joissa Aronin jana ehti hyvinkin vanhentua sen toivotun 2 tuntia. Jälki kulki 40 m
päässä ja ilokseni Aron meni kuin luotijuna suoraan eteenpäin kohti jälkeä. Hyvin eteni janalla, kunnes kohtasi jäljen ja lähti takajäljelle. Koiran kääntäminen ja jäljestys alkoi. Oltiin puhuttu, että noin 100m ja sinne keppi. Aron jäljesti hyvin, mutta tultiin samantien sellaiseen pitkäheinäiseen ryteikköön ja jälki kulki kohti autoja. Autoissa olevat koirat alkoivat haukkua ja ilmeisesti tämä vaikutti siihen, että se ainokainen keppi jäi nostamatta. Mielestäni Aron piti nenänsä jäljellä ja näytti jäljestävän siten, ettet se reagoinut niihin haukkumisiin, mutta luulen, että sen ajatukset just sillä hetkellä harhautuivat. Normioloissa se nimittäin reagoi äärettömän terävästi auoissa haukkuviin koiriin. No nyt jäi tämän kevään toinen keppi nostamatta, ai ai.

Viikonlopun Aron sai levätä. Nämä lepopäivät on vaikeita minulle, koko ajan on mielessä, mitä pitäisi treenata, mutta koiran puolesta pakotan itseni pysymään päätöksissä. Agility ja pk-touhut lajeina sen verran rankkoja, että pakko antaa koiran välillä palautua.

Maanantai-iltana Aron olikin sitten ihan täpinöissään kotipihan treeneissä.
Ensin kaksi luoksetuloa, makuulta ja seisomasta, tuli lujaa ja hyvin suorana istui edessäni.

Sitten 2 kilosen noutoja 3 kpl, yksi pidempi vauhtinouto ja kaksi nostoa, hyvin.

Hyppyestettä noutoliikkeenä, nostin estettä 90 cm asti ja meni niin hyvin. Esteen juuressa oli molemmin puolin kaikkia lasten ulkoleluja, nämä saavat Aronin ponnistamaan kauempaa ja näin hyppy onnistuu menen tullen koskematta esteeseen. Superia.

Lopuksi kerrattiin jäävät, asennot on niin hyvät, seuraaminen on ihan surkeeta, edistäis ja olisi kontaktiton.

Tänään kävin reippaana tekemässä pikkujäljen aamutuimaan. Pitkää jäljen ajoa emme nyt tarvitse, joten 400m kahdellankepillä sai riittää. Lämpöä oli vaan 22,5 astetta, aletaan tottua näihin lämpöisiin.
Tärkeintä on jana. Siinä Aron eteni suoraan, mutta noin 20m kohdalla harhautuu janalta, väärä jälki olisi tuomari sanonut. Pyysin koiran pois ja lähetin uudestaan eteenpäin, nyt meni sen 10 m vielä suoraan ja nosti jäljen oikeaan suuntaan, jihaa! Alku näytti epävarmalta, Aron tarkisteli kovasti, heti 50m päässä oli kuntoradan ylitys ja tämän tien ylityksen Aron ajoi hyvin ja nosti tien toiselta puolen ensimmäisen kepin. Siistiä! Kepinnoston jälkeen Aronin itsetunto oli ihan täpissa. Jäljenajon vauhti nimittäin kiihtyi ja tosi varmana Aron teki töitä. Kulma/ lähes piikki meni ihan nappiin ja se toinen keppi nousi todella hyvin. Jee! Jälkilaskuriin tulee viikon osalta 500 m jäljestystä ja keppejä 2/3.