Maanantai oli meillä lähes kotipäivä, olin kuumeisen Petran seurana ja Jimmy sai turkinhuollon lastenohjelmien äärellä. Jimmyn pää on aina takussa, kun sen pitää hieroa sitä joka paikkaan, varsinkin ruokailujen jälkeen. Tänään varmaankin Elviksen turkinhuollon vuoro, sillä Petra sairastaa vielä tänäänkin.
Aronin kanssa tehtiin pikkujuttuja sisällä. Olen pohdiskellut tuota liikkestä istumista ja päädyin seuraavaan ratkaisuus. Jos Aron tekee siinä väärän jäävän, annan sille selkeää palautetta, että juuri tuota asentoa ei toivottu ja kuunteles nyt tarkasti mitä sanon. Eli tämä ohje taitaa sopia lähes kaikkeen. Ja se antamani palaute ei ole mitään kovinkaan aggressiivista, vaan lähinna voivottelua, että mitäs nyt tommosta menit tekemään, ei tuo asento kyllä istu ole. Tähän asti olen vain uusinut liikkeen ja taas se on seisonut siellä. Nyt reilu palaute kun tekee virheen ja vieläkin iloisempi palaute kun onnistuu. No annoin palautetta sisällä kerran ja sen jälkeen Aron teki aina istu-käskyllä istun. Kokeilin tätä vielä iltalenkillä ja se istui aina. Joten tällä jatketaan.
Sisällä tehtiin kaukoja ja eniten harjoittelin sitä etu ja siitä taka. Ensin pelkkää taka- käskyä 10 naksu ja namin verran, sitten yhdistin virityksen tehdään kaukot ja saimme onnistumisia sisällä.
Ääntely on nyt sitten se mille pitää tehdä pian jotain. Nimittäin lähes väistämättä ensimmäinen seuraa-käsky saa piip-ääneen. Joten mun on pakko ottaa siltä ääntelyltä nyt niskat pois. Mutta miten? Hanna H. antoi meille tähän vinkin edelllisellä kerralla eli tehdään temppua, missä ääntely helposti tulee esiin. Koiralle sanotaan hiljaa tai sitä ohjataan tekemään temppu ilman ääntä. Mutta jollakin sanalla pitää saada sanottua, että tuo ääni minkä päästit, niin lopeta se heti. Ja sitten yhdistää se seuraa-käskyyn ja vaatia, että seuraan jälkeen ei tule piip. Pelko tietenkin, että meneekö seuraa nyt pilalle? Mutta ei tässä näin voida jatkaa, etten voi käyttää seuraa-käskyä sen vuoksi että pelkään sitä ääntä, ja äänihän on maailman vakavin juttu, (juu ääntelykriisi palaa meidän perheeseen). Tosin Aron ääntelee nykyään ihan kaikessa, ihan jos se vaan haluaa jotakin, se piippaa. Ja kyllähän arjessa on paljonkin asioita, mitä lelli-pentu Aron nyt haluaa.
No tartuin ongelmaan; pihassa treenailtiin kahteen kertaan tätä, samon sisällä. Sisätiloissa ei päästänyt ääntäkään, joten ulos vaan. Kun sanon seuraa, tulee piip. Ja huomautan siitä äänelläni ja sanon mur mur. Ja eikun uusi yritys. Monen piippauksen jälkeen päästiin lopulta siihen, että hyvä perusasento, sanon seuraa, odotan, siirrän oikean jalan eteenpäin ja seuraamme yhden askeleen. Jos se tämän osuuden on ihan hiljaa tulee superkehut. Aron oli moitteistani aivan järkyttynyt ja oma sydän särkyy, kun pitää olla sille tiukka. Mutta totesin, että jos en saa tätä juttua kuriin, voidaan lopettaa sitten samantein koko homma. Joten täytyyhän tuolle voida tehdä jotakin. Ja sitten me reenataan sitä nyt niin paljon, että voisin joskus sanoa seuraa ja seurauttaa, ilman että pitää pelätä, koska se piippaa.
Ettei suhteemme menisi nyt aivan pilalle (mulla on nyt niin huono omatunto) tehtiin jotakin ihan uutta temppua sisällä. Tempun nimi on ovi ja Aronin pitää hakeutua oven luokse ja työntää nenällä tai tassulla se kiinni. Tämä on hauskaa ja vapauttavaa.
Liikkeistä istumiset meni tänään moitteetta ulkona. Jotain hyvää edes!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti